Tammi-kustantamon Keltaisen kirjaston teokset tuovat suomalaisille lukijoille kirjallisuutta eri puolilta maailmaa. Harvemmin kuitenkaan pysähdymme miettimään, millaista työtä suomennosten taustalla tehdään. Kysyimme muutamalta Keltaisen kirjaston kääntäjältä, miten kaunokirjallisuus löytää tiensä kielestä toiseen ja millaisia oivalluksia käännöstyö matkan varrella tarjoaa.
Mukana artikkelissa ovat Keltaisen kirjaston kääntäjät Antti Valkama (japani), Tuula Kojo (turkki), Antero Tiittula (espanja) ja Jukka-Pekka Pajunen (saksa). Kääntäjän jälkeen suluissa on mainittuna kieli, josta kääntämistä suomentaja artikkelissa edustaa.
Keltaisen kirjaston kääntäjät kertovat työstään
Miten kääntäjäksi tullaan
Miten päädyit kaunokirjallisuuden kääntäjäksi, ja millainen tie vei sinut Keltaisen kirjaston pariin?
Antti Valkama: Olen tehnyt Tammelle mangakäännöksiä vuodesta 2002. Japanin kielen opin asumalla lapsuuteni maassa. Jossain vaiheessa tuttu toimittaja kysyi, suomentaisinko romaanin Professori ja taloudenhoitaja. Suomensin. Oli ihan viihdyttävää. Kun seuraavaksi tarjottiin Haruki Murakamia (Tanssi tanssi tanssi), otin sen mielelläni tehtäväksi. Sarjiksiin verrattuna romaanit ovat siitä mukavia, että tekstille varattu tila ei ole rajattu.
Tuula Kojo: Ei minusta suomentajaa pitänyt tulla. Mutta kun luin Orhan Pamukin romaanin Valkoinen linna turkiksi, englanniksi ja ruotsiksi vuonna 1992, vakuutuin siitä, että Suomi tarvitsee Pamuk-suomentajan. Siispä lähetin kirjeen Tammen Vappu Orloville ja tarjouduin tehtävään. Ensimmäinen kirjasuomennokseni (Uusi elämä) ilmestyi Keltaisessa kirjastossa vuonna 1995.
Jukka-Pekka Pajunen: Opiskelin kääntäjäksi Vaasassa, pääaineenani saksa, sivuaineina ruotsi ja englanti. Jo vuonna 1980 opinnot aloittaessani päämääräni oli tulla suomentajaksi. Opiskeluaikoina perustimme jopa kirjallisuuslehden, jossa julkaisimme uusia suomennoksimme. Elämä vei aluksi teatterikääntäjäksi eli suomensin urani alkuvaiheessa etupäässä draamaa näyttämöille, mutta pikkuhiljaa mukaan tulivat myös proosakäännökset. - Keltaiseen kirjastoon päädyin Jenny Erpenbeckin kirjan "Mennä, meni, mennyt" myötä. Toistaiseksi olen suomentanut kolme Erpenbeckin teosta.
Antero Tiittula: Suomentajantyö oli tähtäimessäni jo nuorena, kun aloin opiskella kirjallisuutta ja espanjaa. Tutustuin alaan lähemmin työskennellessäni hetken aikaa kustannustoimittajana. Varhaisempien toimeksiantojen taustalla oli usein toki myös onnekasta sattumaa, niin myös ensimmäisen Keltaisen kirjaston käännökseni kohdalla, sillä tulin kyselleeksi Tammesta töitä juuri samaan aikaan kun José Saramagon aiempi suomentaja oli vetäytynyt tehtävästä.
Kielten kiinnostavat erot
Mitä haasteita juuri tästä kielestä kääntäminen tuo työhösi?
Antti Valkama: Minusta japani kääntyy aika mukavasti suomeksi. Lauserakenteen erot toki muuttavat joskus dialogin virtausta, jos ei ole varovainen. Ja kulttuuriasioissa joutuu väliin miettimään, minkä verran tarvitaan avaamista.
Tuula Kojo: Samankaltaisia kuin muillekin suomentajille, loputonta pakertamista suomen kielen kanssa. Poikkeuksena se, että suomennan ns. harvinaisesta kielestä eikä minulla ole ns. Kielikollegoita.
Jukka-Pekka Pajunen: Saksasta suomentaminen ei juurikaan eroa muista kielistä suomentamisesta. Suurimpia haasteita tuottavat varmaankin kulttuuristen ja yhteiskunnallisten viittausten selventäminen suomalaisille lukijoille siten ettei sorru liikaa selittämään.
Antero Tiittula: Olen kääntänyt Keltaiseen kirjastoon teoksia kolmesta eri kielestä: portugalista, espanjasta ja englannista. Hahmotan kääntämisen haasteet ennemmin kirja- tai kirjailija- kuin kielikohtaisina.
Saramagon Lissabonin piirityksen kirjuri pureutui myös sisällöltään niin syvälle portugalin kieleen, että suomentaja oli aidosti mahdottoman äärellä. Saramago tunnetaan kielellisen briljanssin lisäksi loputtoman pitkistä virkkeistään, ja niissä toden totta oli kääntäessä sommittelemista.
Tästä harjaannuksesta olenkin hyötynyt Benjamín Labatutin teoksia suomentaessani. Chileläiskirjailija rakastaa kirjoittaa ison kirjaimen ja pisteen väliin valtavan määrän ajatuksia. Esimerkiksi relatiivilauseiden ketjutus on toki espanjalle melko tyypillistä, siinä missä se suomessa tuntuu jokseenkin kömpelöltä. Uuden Maniac-romaaninsa Labatut kirjoitti englanniksi, mutta polveileva tyyli seurasi mukana espanjasta. Suomentajan haasteena on välittää kirjailijan tyyli ja ajatukset yhtä lailla kirkkaina ja luontevina lähtökielestä riippumatta.
Kun teksti siirtyy kielestä toiseen
Millainen prosessi kaunokirjallisuuden kääntäminen on sinulle? Mistä työ yleensä alkaa ja miten teksti vähitellen löytää suomenkielisen muotonsa?
Antti Valkama: Työ alkaa, vähemmän yllättäen, lukemisesta. Sitten vain istun koneella ja suomennan. Yritän yleensä mennä mukaan tarinaan ja kertoa sitä suomeksi samalla kun käännän. En siksi juuri koskaan tee aluksi raakakäännöstä ja hio sitä sitten. Ennemmin yritän saada kerralla mahdollisimman valmista. Tietenkin jotain kohtia täytyy jättää myöhemmin mietittäväksi.
Tuula Kojo: Vaikkapa sellainen, että kirja on alkuun aava, hyllyvä meri. Raakakäännöksen jälkeen pitää hioa, varmistaa ja kiteyttää, kunnes meri vähitellen kutistuu järveksi, lammeksi ja lopulta pisaraksi, joka on juuri se mitä kirjailijakin ajaa takaa. Silloin kaikki on kohdallaan.
Jukka-Pekka Pajunen: Aloitan työn yleensä lukemalla alkuteoksen ja mahdollisesti tutustumalla kirjailijan muuhun tuotantoon. Työskentelen melko hitaasti, koska työtapaani kuuluu ongelmakohtiin juuttuminen, eli en etene ellen saa ongelmaa ratkaistua. Ensimmäinen versio saattaa olla hyvinkin tarkka, mutta ei vielä sujuvaa suomea. Viimeistelykierroksia on lukuisia, parhaimmillaan olen käynyt suomennokseni läpi kymmenisen kertaa ennen kuin se on mennyt oikoluettavaksi. Hyvä kustannustoimittaja on aarre, joka auttaa viimeistelyssä. Keltaisen kirjaston kustannustoimittajat ovat loistavia.
Antero Tiittula: Kääntäminen alkaa aina kirjan huolellisesta lukemisesta. Monet kääntäjät luonnostelevat tekstin ensin raakakäännökseksi, mutta itse pyrin kerralla mahdollisimman valmiiseen. Nautin silti myös viimeisten lukukertojen viilailusta ja hienosäädöstä.
Kääntäjän työn haasteet ja ilot
Mikä on kaunokirjallisuuden kääntämisessä kaikkein vaikeinta ja mikä palkitsevinta?
Antti Valkama: Palkitsevaa on osallistuminen hyvien tarinoiden kertomiseen. Kun vielä kuulee tai lukee, että lukijat ovat pitäneet tarinasta, se lämmittää mieltä. Vaikeinta asiaa en oikein osaa nimetä. Eniten hankaluuksia tuovat aina yksittäiset tekstinkohdat, mutta ne ovat kaikki erilaisia.
Tuula Kojo: Istumalihasten kestävyys on ollut ehkä suurin haaste. Palkitsevinta on ollut palaute.
Jukka-Pekka Pajunen: Vaikeinta on tietysti pitää itsetunto koossa ja uskoa, että kyvyt riittävät alkuteoksen arvoiseen lopputulokseen. Sujuvan rytmin löytäminen saattaa olla haasteellista ja etenkin pitkät ja monipolviset virkkeet vievät aikansa. Palkitsevinta on työn monipuolisuus ja mahdollisuus uppoutua upeaan kirjallisuuteen. Myös lukijoiden kiitos palkitsee.
Antero Tiittula: On aina palkitsevaa päästä uppoutumaan kunnolla kirjan maailmaan, kieleen ja kulttuuriin. Tuntuu myös hienolta, kun alkuun vaikeilta tai mahdottomilta tuntuneisiin kohtiin löytyy lopulta luontevia ratkaisuja. Välillä taas päälle iskee flow-tila, jossa hankalatkin paikat selättyvät kuin itsestään.
Teos, joka jätti jäljen
Jäikö jokin alkuperäisteos tai sen käännös erityisesti mieleesi ja miksi?
Antti Valkama: Vieterilintukronikka on Murakamin tuotannosta minulle mieluisin. Historian ystävänä viehätyin 1930- ja 1940-lukujen Mantsuriaan sijoittuvista jaksoista. Ja itse päätarina kertoi lapsuusaikojeni Japanista.
Tuula Kojo: Tapasin joskus 1990-luvun lopussa Istanbulissa amerikkalaisen rouvan, joka oli kuullut että olen suomentanut Pamukin Mustan kirjan suoraan turkista. Hän oli aivan ällikällä lyöty mokomasta ja pyysi saada koskettaa minua. Taisin antaa luvan. Ja olihan Musta kirja ihan järisyttävä kokemus kaikkinensa.
Jukka-Pekka Pajunen: Omista suomennoksistani parhaiten on jäänyt mieleen Jenny Erpenbeckin teos "Päivien loppu". Kirja on koskettava kertomus lähes satavuotiaaksi eläneen naisen elämänvaiheista myrskyisellä 1900-luvulla. Kirjan kerrontatyyli vaihtui osien välillä ja toi mukanaan mielenkiintoisia haasteita. Haastavin suomennokseni on ollut ehdottomasti Elfriede Jelinekin teos "Pianonsoittaja". Kirjan ahdistava sisältö ja kielen koukeroisuus tuntuivat toisinaan ylipääsemättömän vaikeilta, mutta lopulta taisin kuitenkin selättää haasteet.
Antero Tiittula: Saramagon Lissabonin piirityksen kirjuri on viisas ja taiturillinen romaani, yksi lempikirjoistani. Lisäksi se oli niin pirullinen käännettävä, että sen jälkeen mikään ei ole tuntunut enää mahdottomalta. Benjamín Labatutin Maailman kauhea vihreys ja Maniac kurottavat kiehtovalla tavalla kohti olemisen perimmäisiä mysteereitä ja hahmottelevat samalla niitä tutkineiden nerojen omalaatuisia mielenmaisemia. Labatutin teoksissa on aivan erityinen tunnelma, ja niiden nyansseja on ollut jännittävää hioa
Lue myös artikkeli siitä, kuinka Keltaisen kirjaston kannet syntyvät! 💛
