Terhi Rannela: Ensimmäiset naiset etsivinä

KUVA: Marjaana Malkamäki

TEKSTI: Terhi Rannela 

Siitä ei ole montakaan vuotta, kun istuin lentokoneessa odottamassa lähtöä, ja kapteeni toivotti meidät matkustajat tervetulleiksi. Olin ihastuksissani, ja samalla ihmeissäni: pitikö minun todella elää keski-ikään asti kuullakseni ohjaamosta naisen äänen?

Tilastojen valossa kokemukseni on edelleen harvinainen. Finnairin tuhannesta lentäjästä noin 30 on naisia. Maailmanlaajuisesti naisten osuus kaikista lentäjistä on vain 5–6 prosenttia.

Huhtikuussa ystäväni kertoi olleensa Turkissa naispilotin ohjaamassa kuumailmapallossa. Mielikuvitukseni alkoi heti nelistää niin kuin se aina alkaa kuullessaan jännittävistä ja harvinaisista ammateista – ja naisista odottamattomissa olosuhteissa.

Uutuusromaanini Kuolema Kaivopuistossa – Etsivätoimisto Aino Tylli sai alkunsa eräästä tällaisesta ihmetyksen hetkestä.  

2020-luvulla sukupuoli ymmärretään moninaisena ja liukuvana ilmiönä, mutta kirjailijana olen kirjoittanut aikakausista, jolloin jako kahteen on ollut tiukka.

Joitakin vuosia sitten olin työstämässä teosta Euroopan ja Suomen ensimmäisestä naispuolisesta eläinlääkäristä Agnes Sjöbergistä, kun törmäsin arkistossa maamme ensimmäiseen naisyksityisetsivään, Tyyne Ahlrothiin. Kuka viisas onkaan sanonut, että kirjoittaminen synnyttää lisää kirjoittamista?

Ahlroth on antanut muutamia lehtihaastatteluja 1930-luvulla. Ilman hänen vaikutustaan ei olisi syntynyt fiktiivistä romaanihenkilöä, maailmannaista nimeltä Aino Tylli.

Osaisinko minä kuvitella tässä loputtomalta tuntuvien mahdollisuuksien ajassa itselleni ammatin, jossa ei toimi vielä kukaan muu sukupuoleni edustaja? Epäilen.

Ensimmäiset naiset eivät havaintojeni mukaan kuitenkaan lähteneet vaikeille aloille tehdäkseen historiaa naisina. He halusivat tehdä kiinnostavaa kutsumustyötä — ja usein he samalla tulivat muuttaneeksi miehistä alaa sisältäpäin. 

1930-luvun Suomessa naispoliisikysymys oli vielä ”ratkaisematon” niin kuin ajan sanomalehdissä kirjoitettiin. Maassa toimi yksittäisiä naisia poliiseina jo 1900-luvun alussa, mutta Suomen Valkonauhaliitto järjesti ensimmäisen varsinaisen naispoliisikurssin vuonna 1923.

Naisten Kansallisliiton asettama naispoliisikomitea järjesti seuraavan kurssin vasta 14 vuotta myöhemmin. Harvalla sen ajan kansanedustajalla Miina Sillanpäätä lukuun ottamatta oli poliittista tahtoa viedä marginaalista asiaa eteenpäin. Vasta 1970-luvulla naiset ja miehet saivat yhteisen poliisikoulutuksen.

Poliisi ja yksityisetsivä eivät toki ole samoja ammatteja, vaan kirjani maailmassa jopa kilpailevia. 1930-luvulla poliisien palkat olivat niin surkeita, että jotkut poliisit perustivat yksityisetsivätoimistoja yrittääkseen ansaita paremmin. Harva rikastui.

Varhaisten naispoliisien koulutus keskittyi siveyteen. Kurssille tullessaan kokelaiden oli pakattava mukaan paitsi voimistelupuku ja kengät, myös Raamattu ja Hengellinen laulukirja.

Naisia ei kaivattu rikospoliisiin vaativia rikoksia selvittämään vaan lähinnä siveyspoliiseiksi pitämään silmällä ”moraalisesti harhaan joutuneita” naisia.

Naispoliisit esimerkiksi käsittelivät naisia pidätystilanteissa, saattoivat työttömiä naisia köyhäinhoitoon, vankilaan tai sairaalaan. He veivät irtolaisnaisia takaisin kotipaikkakunnilleen, mielisairaita sairaaloihin ja turvattomia, yksinäisiä naisia synnytyslaitoksiin.

Vanhentunut työnkuva saattaa nykyisin hymyilyttää, mutta suojattomat naiset lienevät aikanaan olleen kiitollisia varhaisten naispoliisien luomasta turvallisuuden tunteesta.

Samaan aikaan, kun Englannissa ja Yhdysvalloissa naisia toimi poliiseina hiljalleen yhä enemmän, Suomessa asialle naureskeltiin humoristisissa pakinoissa, kuten Uudessa Suomessa vuonna 1933:

”Ajatelkaapa esteettistäkin näkökantaa. Pienet, pirteät, punaposkiset kaunottaret katujen kulmauksissa. (…) Olisin autoajelulla. Kulmauksessa kohottaisi pieni naispoliisi valkean, hansikoidun kätösensä. Minä pysähtyisin autoineni hänen viereensä. Ehkä ottaisin häntä leuasta ja kysyisin, kuinka elämä sujui.”

Naispoliiseille olisi ollut kentällä kuitenkin ihan oikeaa käytännön tarvetta.

Kansan Kuvalehden haastattelussa uranuurtaja Tyyne Ahlroth pohti:

”Naispoliisin puute meillä on aukko sivistyksessä. (…) Tarvitaan naispoliiseja, naiskuulustelijoita, naiskomisaarioita. (…) Rikollisuutta on helpompi estää jatkumasta, jos ensi kerralla ymmärretään oikein teon vaikuttimet, tekijän luonne, kotikasvatus, perinnöllisyys, ympäristö jne.; silloin voi rikoksen uusiintuminen vielä olla estettävissä. Ja rakkaudella ja hyvyydellä kasvatetaan ihmisiä paremmin kuin kovuudella.”

Varhaisen yksityisetsivän viisas ajattelu oli paljon aikaansa edellä ja varsin pätevää tänäkin päivänä. Meidänkin koleassa, kovien arvojen ajassamme rakkaudella ja hyvyydellä kasvattamista tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Palaan vielä maagisiin hämmästyksen hetkiin, jolloin kirjaideat syntyvät.

Istuin hiljattain lukusalissa lukemassa taustakirjallisuutta Etsivätoimisto Aino Tyllin toista osaa varten. Olin listannut muistikirjaani kysymyksiä: Kuinka morfiinin käyttäjää hoidettiin? Miten uusi avioliittolaki näkyi käytännössä? Kuka oli Jean Boldt?

Katseeni pysähtyi tietokirjassa erään lyhyen sivulauseen kohdalle ja jämähti siihen. Mieleeni piirtyivät äkisti uuden romaanihenkilön ääriviivat. Olen oppinut tunnistamaan hyvän kirjaidean, mutta onneksi myös malttamaan mieleni.

Nyt on Aino Tyllin aika. Kieltolain jälkeinen, yhä spriiltä haiseva 1930-luku kuhisee rikoksia. Aino Tyllillä ja hänen apurillaan Köpi Lammella ei ole jutuista pulaa.  

Terhi Rannela