Leena Lehtolaisen nuorten kirjoituskilpailun voittajat

Leena Lehtolaisen juhlavuoden kirjoituskilpailuun saapui lähes 300 tekstiä eri puolelta Suomea. Nuoret kirjoittajat saivat tehtäväkseen jatkaa tarinaa, joka alkaa Lehtolaisen keksimällä aloituslauseella: ”Pihalla oli jotakin outoa.” Noilla sanoilla käynnistyi valtava määrä ilahduttavan erilaisia kekseliäitä ja vauhdikkaita tarinoita.

Suosituimpia lajityyppejä teksteissä olivat fantasia, maaginen realismi ja kauhu. Usein päähenkilöt päätyvät toiseen ulottuvuuteen tai siirtyvät ajassa taaksepäin jonkin taikaesineen avulla. Tarinoiden hahmot kohtaavat seikkailuissaan metsäneläinten lisäksi satuhahmoja. Usein käy kutsu myös taikakouluun tai jonkinlaiseen pelastustehtävään. Mukaan mahtui myös paljon dekkariperinteestä ammentavia etsiväkertomuksia.

Monet teksteistä käsittelevät ihmissuhteita. Ystävyys, yksinäisyys, ulkopuolisuus ja kiusaaminen ovat keskeisiä teemoja. Suhde vanhempiin ja sisaruksiin sekä perheen sisäiset jännitteet ja salaisuudet nousevat niin ikään esiin monessa kertomuksessa. Usein käsitellään myös heikomman puolelle asettumista, luottamusta sekä totuuden paljastamista, vaikka se on vaikeaa tai vaarallista.

Myös huoli ympäristöstä ilmenee teksteissä monin tavoin. Toisaalta luonto ja metsä toimivat useissa tarinoissa turvallisena pakopaikkana, jossa ystävälliset eläimet auttavat, lohduttavat ja joskus johdattavat seikkailuun. Suurin osa tarinoista saa onnellisen lopun ja monesta tiukastakin tilanteesta selvitään säikähdyksellä. Kaiken kaikkiaan kilpailuun osallistuneet nuoret ovat selvästi innokkaita lukijoita ja kirjoittajia. Heidän kirjoittamansa tekstit ovat sujuvakielisiä ja taiten rakennettuja. 

"Nimensä mukaan tarinassa on salaperäinen, kiehtova tunnelma. Retki kauniin metsäluonnon läpi on kuvattu vivahteikkaasti ja tarkkanäköisesti. Loppu on liikuttava mutta ei selitä itseään liikaa."

Pihalla oli jotakin outoa. Se oli varjo, mutta en vain mitenkään ymmärtänyt mikä sen sai aikaiseksi. Varjolla ei näyttänyt olevan mitään muotoa tai ainakaan siitä ei saanut selvää. Se möllötti keskellä aurinkoista takapihaamme, josta nurmikko oli leikattu viimeksi varmaan kuukausi sitten. Talomme on keskellä metsää, joten kuusia ja mäntyjä oli joka puolella. Koitin katsoa niiden latvoihin, että näkisin mikä varjon saa aikaiseksi, mutta siellä ei näkynyt muuta kuin käpyjä, jotka tipahtelivat yksitellen maahan. Varjo tuntui ihanalla tavalla tutulta.

Hetken ihmettelemisen jälkeen varjo alkoi liikkua kohti metsää. Menin sen perään uteliaisuuttani, ja koska ajattelin, että on hyvä ottaa pikku happihyppely, kun olen maannut katsomassa puhelintani likaisessa huoneessani jo puolet kesästä. Varjo jatkoi matkaansa syvemmälle, jossa metsä alkoi tuoksua vahvemmalta ja vahvemmalta. Metsä oli hyvin tiheä, mutta silti valoisa. Se oli myös rauhallinen ja siellä kuului vain, miten linnut lauloivat säveliänsä. Varjo, jota jahtasin, alkoi himmenemään ja se näytti ihan siltä kuin siinä olisi värejä. Se ei minua haitannut, joten jatkoin kiinnostuneena matkaani sen perässä.

Pian kuitenkin katsoin taaksepäin ja tajusin, että olin eksynyt syvälle metsään, jossa alkoi pikkuhiljaa jo hämärtää. Ajattelin, että turha enää kääntyä takaisin päin, kun niin kaukana jo olin. Pian vastaan tuli kirkasvesinen pieni puro, mistä näki kaikki suuret kalat uimassa. Siellä ei ollut enää metsää vaan puron toisella puolella oli iso peltoalue, jonka loppua en nähnyt. Samalla kuin ihmettelin näkymää, varjo oli kadonnut kokonaan.

Aurinko alkoi painua horisonttiin suoraan aukeaman toisella puolella ja hämärä laskeutui päälle. Istahdin kannon nokkaan miettien, miten löydän tien takaisin. Varjo, joka hetki sitten oli kadoksissa, palasi takaisin, mutta nyt tosi kirkkaana ja se oli muodostanut tähden muodon. Se alkoi taas liikkumaan kulkien toiseen suuntaan mitä aiemmin. Päätin taas seurata sitä, koska parempaakaan ajatusta ei mieleen tullut.

Alkoi jo näkyä samanlaista maastoa kuin aiemmin ja hajukin alkoi olla samanlainen kuin alkutaipaleella. Pian olinkin jo oman pihan metsässä, johon nyt tähden muotoinen varjo taas katosi. Kotona menin suoraan sänkyyn ja nukahdin ajatukseen: Voiko tämä olla jokin viesti jostakin? Seuraavana yönä taivaalla loisti ihan samannäköinen tähti kuin eilinen varjo.

Pari päivää myöhemmin kuulin surullisen tiedon, että naapuripappa Matti oli menehtynyt samana iltana kuin minä olin seikkailulla. Matti oli paras kalamies, jonka minä tunsin. Olen käynyt Matin kanssa usein kalastamassa hänen salaisissa kalapaikoissaan. Ehkä hän halusi vielä kerran näyttää minulle yhden niistä?

"Klassinen keijukaissatu, jossa on yhtä aikaa vanhanaikaista lumoa ja modernin fantasian tuntua, ehkä ripaus luonnonsuojeluaatettakin. Erilajiset toimivat ihanasti yhdessä."

Pihalla oli jotakin outoa. Joukko lintuja pyrähteli vanhan lehmuksen ympärillä selvästi hädissään ja muutama orava tähysteli puun onkaloon, josta hehkui aamuhämärässä vain hiukan erottuvaa vaaleaa valoa. Elisa, joka oli jo jonkin aikaa ihmetellyt asiaa huoneensa ikkunasta, päätti mennä ulos katsomaan. Hän hiipi kohti puuta, varoen pelästyttämästä eläimiä. Oli aikainen kesäaamu ja kasteiset ruohonkorret kutittivat hänen paljaita jalkapohjiaan.

“Hei”, tyttö kuiskasi hiljaa. Ei hän varsinaisesti odottanut vastausta, mutta hän oli tottunut juttelemaan näkemilleen eläimille. Usva pyörteili pihan laidassa ja Elisan raajoja pisteli. “Hei vaan siellä”, hänet huomannut lintu visersi. Tai ei se tietenkään mitään visertänyt, eiväthän linnut osanneet puhua, Elisa oli varmasti vain kuullut omiaan. Mutta niin vain lintu katseli häneen tummilla silmillään kuin odottaisi vastausta.

“Eikö sinua ole opetettu vastaamaan, kun puhutaan?” seuraan liittynyt orava tiedusteli nenäkkäästi. “Minä... mitä... hei?” Elisa hätkähti. “Kas vain, hänhän ymmärtää. Osaisitkohan sinä auttaa meitä?” lintu kysyi. "Tuolla puun sisässä on joku, joka ei pääse pois.” Lintu ohjasi hänet lehmukselle.

Elisa kurkisti kuolleen puun onkaloon, josta valo tuli. Se oli lähtöisin pienestä, noin lapsen kyynärvarren pituisesta keijusta, joka oli käpertynyt kerälle onkalon pohjalle ja valitti hiljaisella äänellä. Sen toisen siiven ylänurkasta oli murentunut pala ja toisen poikki kulki säröjä. Elisa koputti varovaisesti puuhun herättääkseen keijun huomion.

“Kuka siellä?”, keiju kysyi silmät ummessa. “Minä asun tuolla talossa. Saanko nostaa sinut pois sieltä?”, tyttö kysyi hiljaa. “Saat”, keiju henkäisi vaivalloisesti. Elisa juoksi hakemaan pihalle edellisenä päivä unohtuneen ohuen viltin. Taiteltuna se oli juuri sopivan kokoinen, jotta keiju pystyi kömpimään sen päälle ja tyttö sai nostettua sen nojaamaan puuhun.

Oravat ja linnut kerääntyivät viltin ympärille ja Elisa polvistui tutkimaan keijua. Sillä oli päällään helmasta revennyt vaaleanvihreä mekko ja sen vaaleat hiukset valuivat olkapäille. Nousevan auringon ohuet säteet näyttivät tekevän olennolle hyvää ja sen hengitys kulki jo hieman helpommin.

Kerättyään voimiaan keiju alkoi selittää: “Olin lentämässä tästä ohi, kun tuulenpuuska tarttui minuun. Putosin puun sisään ja satutin siipeni.” Elisa kuunteli tarkkaavaisesti vieläkään kunnolla ymmärtämättä, miten hänen vihkonurkkiin raapustamansa piirustukset istuivat nyt hänen edessään ja puhuivat hänelle. “Voimmeko me auttaa sinua jotenkin?” hän kysyi keijulta. Eläimet ääntelivät myöntyvästi.

“Voisitteko te viedä minut metsän lähteelle? Se vahvistaisi siipiäni niin paljon että pääsisin kotiin”, keiju pyysi. Kun he olivat laatineet eläinten kanssa suunnitelman, Elisa haki pihavajasta pienet kottikärryt, joihin he nostivat keijun istumaan. Elisa työsi kärryjä varovasti eteenpäin. Heidän pitäisi kulkea pihapiirin poikki, pellon laitaa ja vielä vähän matkaa metsässä, kunnes he tulisivat metsässä olevalle lähteelle. Heillä oli aikaa muutama tunti, ennen kuin Elisan isä ja sisko heräisivät.

Seurue kulki ohi maakellarin ja omenapuun, jossa talvisin roikkui lintulauta, jota linnut kehuivat kovasti. Kukkapenkkien kukat olivat vielä yön jäljiltä supussa. Pian he tulivat pihan laitaan ja pienen ojan luo. Se rajasi aukeaa peltoa, jota pitkin he jatkoivat. 

Epätasaisella pellolla heidän piti hidastaa vauhtia entisestään ja Elisa alkoi jutella keijun kanssa. Hän sai tietää, että sen nimi oli Alora ja että se asui perheensä kanssa syvällä vanhassa aarniometsässä, kuten muutkin keijut. Se oli ollut matkalla tapaamaan ystäviään pohjoiseen.

Heidän puhellessaan kumpikaan ei huomannut taivaalta kaartavaa tummaa varjoa, kun yhtäkkiä suuri harakka kaarsi alas ja nappasi Aloran vyötäröltä kiinni. Elisa ehti tarttua keijusta kiinni, ennen kuin lintu vei sen mukanaan ja hetken he vetivät kilpaa. Pikkulinnut pyrähtivät väliin ja harakka irrotti otteensa. Se räpytteli silmiään ja näytti sitten säikähtävän.

“Oletko sinä elävä? Minulla on kamalan huono näkö ja luulin sinua nukeksi” suuri lintu pahoitteli. “Ei se haittaa”, Alora hymyili hiljaa. ”Mikä sinun nimesi on?” Elisa tiedusteli. “Ystäväni sanovat minua Kopernikukseksi. Minä hukkasin suurennuslasini vähän aikaa sitten, enkä nyt enää näe kunnolla”, Kopernikus kertoi. “Hei!” Elisa huudahti. “Minä kannan aina mukanani pientä luuppia. Minulla on kotona suurempi, sinä voit saada tämän”, hän lupasi ja ojensi esineen harakalle, joka kiitti ilahtuneena. “Mihin te olette menossa?” se kysyi sitten. Alora selitti ja lintu tarjoutui lähtemään mukaan.

Sekalainen joukkio kulki pellon laitaa kesäisen auringon noustessa. Metsän laitaan tultaessa linnut nousivat lentämään ylemmäs ja ehdottelivat kilpaa polkuja. Elisa tunsi kyllä reitin, mutta mutkitteli reitiltä toiselle osittain eläinten mieliksi ja osittain, koska tiesi, että heidän yhteinen matkansa loppuisi pian.

Ja niin he lopulta tulivat metsän lähteelle, jonka vesi läikkyi hopeanhohtoisena aamuvalossa. Alora jäi epäröimään viereiselle kivelle. “En haluaisi, että tämä loppuu, mutta kai minun on mentävä”, se sanoi haikeasti. Sitten se ojensi Elisalle sileäpintaisen vaaleanvihreän kiven. “Pidäthän sen muistoksi tästä seikkailusta”, keiju pyysi hymyillen. “Tietysti pidän” Elisa lupasi ja halasi keijua varovasti, ennen kuin laski sen lähteeseen.

Elisaa alkoi huimata ja hän kaatui maahan. Hänen avatessaan silmänsä hän makasi sängyllään. Ikkunan takana päivä paistoi jo kirkkaana. Ehkä kaikki oli ollut vain unta. Mutta yöpaidan taskussa painoi sileä kivi ja ikkunan takana kaarsi harakka, jonka pitelemän suurennuslasin saattoi huomata vain, jos katsoi oikein tarkkaan. 

"Suorastaan hyytävätunnelmainen ja voimakkaan visuaalinen tarina, jonka voi nähdä tapahtuvan omien silmiensä edessä. Tiivis kokonaisuus on kielellisesti ehjä."

Pihalla oli jotain outoa, se ei ollut mikään asia, vaan asian puute. Pihan oikealla puolella kasvanut omenapuu oli poissa, ei edes puun kantoa. Siinä, missä puu oli alun perin, ei ollut kohtaa, josta se olisi kaivettu ylös tai kaadettu.

Hieroin niskaani äimistyneenä ja otin askeleen eteenpäin, kohti tasaista nurmikkoa, jossa muistin hyvin omenapuun olleen vielä eilen. Katsahdin naapurini ikkunaan, jossa rouva Brown istui tuttuun tapaan verhon vieressä, mutta jokin oli väärin. Hän tuijotti ulos, ei minua, vaan tyhjyyteen. Hänen kätensä koskettelivat ilmaa kuin hän olisi kutomassa jotain näkymätöntä.

Sitten huomasin toisen puutteen. Linnunpönttö, joka oli ollut autotallin vasemmanpuoleisessa seinässä, oli poissa. Paikka, jossa naulanreiän olisi pitänyt olla, oli hävinnyt sen mukana. Liu’utin sormeani puun pinnalla, se ei tuntunut epätasaiselta puun pinnalta, vaan kovalta tasolta, kuin puhelimen näyttö.

”Äiti, missä meidän omenapuumme on?!” minä huusin, samalla kun juoksin kuistillemme.

Äitini tuli kuistille nopeasti, liian nopeasti. Vastaus tuli häneltä kuitenkin myöhään. Hän vain seisoi ovensuussa ennen vastaamista.

”Mikä omenapuu, kulta? Ei meillä ole ikinä ollut omenapuuta," äiti sanoi elottomasti. Hän hymyili ilman silmiänsä, räpytti tasan joka kolmas sekunti ja hänen silmänsä näyttivät lasimaisilta.

”Haen puhelimeni, siinä on kuvia puusta viime kesältä”, sain soperrettua ennen kuin juoksin takaisin pihalle, odottamatta vastausta äidiltä, tai mikä kuistilla olikaan.

Katsahdin naapurini ikkunaan taas. Rouva Brown oli lopettanut kutomisen, ja seisoi nyt ikkunan edessä silmät niin auki kuin mahdollista. Hän huusi jotain, mutta ikkunan lasi eristi huudon äänen. Luin kuitenkin hänen huuliltansa sanan ”Juokse”. Sillä sekunnilla rouva Brownin talo alkoi pikselöityä pois. Sen takana näkyi musta tyhjyys, joka tuli uhkaavan nopeasti minua kohti.

Sydämeni jyskytti korvissani niin kovaa, että se peitti alleen kaiken muun. Musta tyhjyys nieli naapurin autotallin sekunneissa. Kohdassa, jossa rouva Brown oli äsken huutanut, ei ollut enää edes ilmaa.

”Äiti!” huusin selkäni taakse, mutta kun käännyin, kuistia ei enää ollut, mutta hän leijui tyhjyyden päällä. Hänen lasimaiset silmänsä vilkkuivat eri neonväreinä, ja hänen hymynsä venyi luonnottoman leveäksi.

”Päivitys epäonnistui”, äidin ääni sanoi. Se ei ollut enää äidin ääni, vaan kymmenien tietokoneäänien päällekkäinen kuoro.

”Muistisi olisi pitänyt pyyhkiytyä omenapuun kanssa. Sinä olet virhe koodissa”, hän sanoi elottomasti.

Peräännyin askeleen taaksepäin, ja jalkani osui johonkin kovaan. Se oli omenapuun juuri, tai se, mitä siitä oli jäljellä. Se ei ollut puuta, vaan metallinen johto, joka kiemurteli maasta suoraan tyhjyyteen. Tartuin johtoon kaksin käsin. Jos minä olin virhe, ehkä minä voisin kaataa koko järjestelmän.

Tyhjyys saavutti kengänkärkeni. Puristin johtoa niin kovaa kuin pystyin ja nykäisin. Maailma rätisi. Korvissani kuului sähköinen kovaääninen piippaus. Äidin kasvot hajosivat tuhansiksi pieniksi värikuutioiksi. Sitten tuli hiljaisuus. Kaikki valot sammuivat.

Avasin silmäni. Makasin selälläni nurmikolla. Aurinko paistoi, ja kättäni vasten tuntui jotakin karheaa. Käänsin päätäni ja näin omenapuun rungon. Se oli siinä, todellisena. Linnunpönttökin heilahteli tuulessa autotallin seinää vasten.

Nousin istumaan ja pyyhin multaa housuistani. Kaikki oli kuin ennenkin. Hengitin syvään helpotuksesta, kunnes huomasin käteni. Peukaloni kohdalla iho ei tuntunut iholta. Kun liikutin sormeani, se jätti ilmaan pienen viivyttelevän valoviivan, aivan kuin hidas tietokoneen näyttö. Omenapuun rungossa, aivan silmieni korkeudella, oli pieni, valkoisena hohtava teksti: ”Versio 2.1”. 

Loppuun vielä kiitos kaikille, jotka osallistuvat nuorten kirjoituskilpailuun!

KUVAT: © Tarja Petrell, WSOY