Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Laura Pollari. Pollari on miltei 20 vuotta sitten ulkomaille muuttanut pitkän linjan tekstisuunnittelija ja kirjailija. Ranskassa, Yhdysvalloissa ja Tanskassa majaillut Pollari on kokenut itsekin ulkopuolisuuden tunnetta – mutta ei muilla mailla vaan synnyinmaassaan Suomessa. Pollarin romaani Oikeasti aikuinen kuplii mustaa huumoria ja elettyä elämää. Se kertoo tytöstä, joka toivoi olevansa siedetty, koska rakkaus oli liikaa pyydetty.
"Oikeasti aikuinen -romaani antaa äänen kaltoinkohdellulle lapselle, nuorelle ja aikuiselle. Se on kirjoitettu heille, jotka ovat kokeneet olevansa vääränlaisia tai sosiaalisesti hyväksyttyihin muotteihin mahtumattomia."
KUVA: Anna Cappelli
TEKSTI: Laura Pollari
Puhutaan hirveyksistä – mukaansatempaavasti
Minulta on kysytty muutamaankin otteeseen, mikä inspiroi minua kirjoittamaan romaanin Oikeasti aikuinen (Bazar, 2026).
Vastaus on oikeastaan aika yksinkertainen: kaikki sellaiset asiat, joita ei saisi sanoa ääneen.
Suomalaisen kulttuurin kenties suurin purkamaton tabu on vanhemman lapseensa kohdistama väkivalta. Enkä nyt tarkoita niitä surullisia tapauksia, jotka päätyvät lehtien otsikoihin. Puhun näkymättömästä henkisestä ja fyysisestä, täysin arkisesta väkivallasta, jota tapahtuu hyvissä kodeissa, joissa kaikki on ulkoisesti mallillaan.
Ja koska tästä ei vieläkään puhuta, on melkein kuin ilmiötä ei olisi edes olemassa.
Lapsiin kohdistettu väkivalta on kulttuurimme vaiettu häpeäpilkku
Tutkimusten mukaan lähes joka toinen 16–74-vuotias Suomessa asuva henkilö on kokenut lapsena henkistä tai fyysistä väkivaltaa vanhempansa taholta. Lapsiin kohdistuva henkinen väkivalta on kasvussa nyky-Suomessa.
Onkin täysin ymmärrettävää, jos kaltoinkohtelijansa kanssa ei halua olla tekemisissä aikuisena. Eihän parisuhdeväkivallankaan uhrille sanota, että olisi parempi jäädä ottamaan lisää henkisiä tai fyysisiä iskuja. Päinvastoin, heitä kannustetaan lähtemään.
Keskustellaan vaan – mutta etäisesti ja häivyttäen
Tabuaiheista joutuu usein puhumaan etäännyttävästi, ja tämä näkyy myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaltoinkohtelijaa ymmärretään ja analysoidaan viimeistä piirtoa myöten, onhan käytökselle oltava joku syy ja eikä kai kukaan riitele yksin. Väkivallan tekijälle saatetaan jopa antaa anteeksi, vaikka anteeksi ei ole pyydetty. Ei se sitä tarkoittanut, vaikka olisikin.
Väkivallan uhrin aidot tuntemukset jäävät taka-alalle, onhan vanhemmilla kulttuurissamme sisäänrakennettu koroke. Uhrille on varattu toisenlainen rooli: hirveyksiä pitää ymmärtää ”isompana ihmisenä”.
Vanhemmat eivät kuitenkaan ole lapsia, eikä kukaan ole syntynyt vanhempansa henkiseksi tai fyysiseksi nyrkkeilysäkiksi.
Tabuista voi puhua myös kiertelemättä
Miksi emme pysty keskustelemaan virtahevosta olohuoneessa, vaikka ilmiö on yleisempi kuin naisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta?
Itse uskon, että ajatus on vielä liian epämukava. Ja juuri tämä sisäisen kokemuksen ja ulkoisen seinän kitkakohta inspiroi minua kirjoittajana. Haluan kirjoittaa asioista, joista muut eivät uskalla kirjoittaa. Haluan sanoa asioita suoraan. Miksi edes kertoa tarina tai jakaa näkökulma, joka ei tarjoa jotain uutta?
Kirjallisuus ja julkinen keskustelu tarvitsevat uusia tuulia. Annetaan siis raikkaan ilman puhaltaa myös niihin mielen kolkkiin, jotka moni jättäisi mieluiten tutkimatta.
Stereotyyppiset oletukset keskustelun esteenä
Myös väkivallan uhreilla on tunteet, omat unelmat ja tavoitteet – persoonallisuudesta puhumattakaan. Stereotyyppinen kuva maahan tallotusta ihmispolosta ei ole realistinen. Vanhempansa kiusaamaksi voi tulla millainen ihminen tahansa ujosta introvertista sosiaaliseen perhoseen. Myös tätä pölyistä ajatusta tulee ravistella.
Sydän tietää tarinan, joka haluaa tulla kerrotuksi. Joskus myös sellaisen, jonka ihmiset haluavat kuulla – he eivät vain tiedä sitä vielä.
Kirjallisuus antaa äänen äänettömille
Oikeasti aikuinen -romaani antaa äänen kaltoinkohdellulle lapselle, nuorelle ja aikuiselle. Se on kirjoitettu heille, jotka ovat kokeneet olevansa vääränlaisia tai sosiaalisesti hyväksyttyihin muotteihin mahtumattomia.
Jo saamani lukijapalautteen perusteella moni on samaistunut. Sillä jos kiusaaja ei löytynyt kotoa, se löytyi usein koulusta tai vaikka työpaikalta.
Totuus ei ole itsekkyyttä tai riidanhakuisuutta
Tänä vuonna on käyty paljon keskustelua yksilökeskeisestä kulttuurista ja itsekkyydestä. Myös aikuiset lapset on nostettu tikunnokkaan, mikä ei tule yllätyksenä.
On esitetty epätieteellisiä väitteitä siitä, kuinka perheet menevät rikki nimenomaan itsekkäiden aikuisten lasten takia – ilman mitään järkevää tai perusteltua syytä. Tämän suositun narratiivin mukaan yksi väärinkäsitys voi rikkoa kaiken. Todellisuudessa neljän seinän sisällä on voitu elää perhehelvettiä monta kymmentä vuotta.
Yksilökeskeisyyden vastalääkkeeksi on tarjottu oudon autoritääristä kollektiivisuutta, jonka keskiössä on muun muassa vanhemman kunnioittaminen, oli vanhempi millainen hyvänsä. Tämäkin palvelee tabujen ylläpitoa.
Myös kunnioitus on asia, joka ansaitaan. Väkivalta rikkoo sen, ja rakkaus parantaa – niin myös totuus.
Koskaan ei ole liian myöhäistä saada korjaavia kokemuksia
Lapsi, joka ei saa tukea minuutensa normaaliin kehitykseen ja positiiviseen peilaukseen omana autenttisena itsenään, on usein sisältä raaka aikuinen. Peilejä voi onneksi löytää aikuisuuden ihmissuhteissa. Korjaavana kokemuksena toimii myös taide.
Tämäkin inspiroi minua. Että voi olla yksilönä kuin siemen, joka ei ole vielä lähtenyt itämään ja saanut lupaa kukoistaa. Mutta senkin aika tulee vielä.
Tabuista voi keskustella myös mukaansatempaavasti
Tarinankertojana ajattelen, että hirveänkin tarinan voi kertoa raikkaalla ja kutkuttavalla tavalla. Nimittäin mitä isompi tabu, sitä kovempia tehokeinoja on käytettävä, jotta lukija pysyy mukana ilman defensiivisyyttä. Se on peruspsykologiaa.
Jos en olisi kirjoittaja, olisin jungilainen psykoanalyytikko. Myös jungilaisessa psykologiassa ajatellaan, ettemme ole ainoastaan yksilöitä – olemme yhteydessä toisiimme perustavanlaatuisilla tavoilla.
Tai kuten eräässä Disney-leffassa sanottiin: on kaikki täällä yhteydessä kaikkeen.
Ja jos haluamme terveemmän ja yhteisöllisemmän yhteiskunnan, se alkaa aidosti välittämällä ja tosiasiat tunnustamalla, ei uhreja syyllistämällä.
Laura Pollari
