Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Veera Papinoja. Papinoja on hyvinvointi- ja matkailuvaikuttaja sekä pilatesohjaaja, joka tunnetaan sosiaalisessa mediassa nimellä Veera Bianca. Kehorauhaa-podcastissaan hän vastustaa dieettikulttuuria ja ahtaita kauneusihanteita tarjoamalla keinoja itsensä hyväksymiseen ja parempaan oloon. Kohti kehorauhaa – irti dieettikulttuurin kahleista on hänen esikoiskirjansa.
"Lihavuuden stigma on piilottanut meistä monet häpeän verhon alle, ja olemme kuvitelleet kamppailevamme yksin. Nyt sanomastani on kuitenkin tullut häpeääni suurempi."
KUVA: Pauliina Tähkäpää
TEKSTI: Veera Papinoja
Sanomasta tuli häpeää tärkeämpi
En saanut lapsena rippikoulusta juuri kavereita, joten istuin yksin ruokasalin pöydän nurkassa sinisen pörröisen vihkoni kanssa. Olin alkanut kirjoittaa fantasiaromaania, josta oli jo melkein 300 sivua valmiina. Sinisen pörrövihon sivuille oli hyvä paeta omaan mielikuvitusmaailmaan, jotta olo ei olisi niin yksinäinen ja ulkopuolinen. Vuosien myötä tuo vihko katosi enkä saanut fantasiaromaaniani koskaan valmiiksi. Tiesin kuitenkin, että tulen jonain päivänä kirjoittamaan kirjan. Olen aina rakastanut kirjoittamista. Sanojen tuottaminen tyhjälle paperille on kuin valitsisi irtokarkkeja tyhjään pussiin ja tietäisi, että kohta pääsee herkuttelemaan. Sanoilla on voimaa, ja voimme luoda niiden avulla mitä tahansa – tarinoita, yhteenkuuluvuutta, merkityksellisyyttä ja vertaistukea.
Matka kehohäpeästä kohti kehorauhaa
Tammikuussa 2026 julkaistu esikoiskirjani Kohti kehorauhaa – irti dieettikulttuurin kahleista (Bazar) ei ole romaani vaan omaelämäkerrallinen tietokirja kamppailustani lihavuuden, syömishäiriöiden ja vuosikausia jatkuneen jojolaihduttamisen kanssa. Kerron kirjassa raakarehellisesti henkilökohtaisista haastavista kokemuksistani, mutta oman tarinani mukana kulkevat tutkittu tieto ja asiantuntijahaastattelut. Toivon kirjani tuovan lukijalle vertaistukea ja aidosti auttavan niitä, jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa. Kirjassani kuljetaan matka kehohäpeästä kohti kehorauhaa. Matkan varrella lukija käy läpi tunnemyrskyn, johon kuuluu epätoivoa, vihaa ja suruakin, mutta joka johtaa lopulta myötätuntoon, syvempään ymmärrykseen ja lempeyteen.
Jos joku olisi sanonut minulle siniseen pörrövihkoon romaania kirjoittaessani, että esikoiskirjani tulee kertomaan edellä mainituista teemoista, olisin kauhistunut.
Olisin ollut ylpeä siitä, että tulen julkaisemaan kirjan, mutta en olisi ikinä uskonut sen kertovan niistä aiheista, joita olen hävennyt läpi elämäni kaikista eniten. Niistä synkimmistä salaisuuksista, joista kenenkään ei pitänyt saada koskaan tietää.
Lihavuuden stigma on piilottanut meistä monet häpeän verhon alle, ja olemme kuvitelleet kamppailevamme yksin. Nyt sanomastani on kuitenkin tullut häpeääni suurempi.
Ystäväni totesi hyvin, että tämä kirja on ihan kaikille, joilla on keho. Kirjan tarkoitus on korjata ja herätellä ajatuksia suhteesta omaan kehoon, ruokaan ja liikuntaan. Haluan myös ravistella ja rikkoa käsitystä siitä, että lihavuus johtuisi itsekurin puutteesta – tuo ajatus on aika heittää romukoppaan.
Kirjoitusprosessin yllättävä keveys
Kirjoitin esikoiskirjaani muiden töiden ohella hieman yli vuoden ajan. Kirjan ensimmäiset sanat naputtelin läppärilläni lentokoneen penkillä, missä kirjoitan nyt tätäkin artikkelia. Lentokoneen penkki on osoittautunut itselleni kaikista parhaaksi paikaksi keskittyä kirjoittamiseen. Kun on 11 kilometrin korkeudessa puhelin lentotilassa, saa olla hetken rauhassa kaikesta muusta. Kuulokkeissa soi Norah Jones, aurinko nousi juuri idästä lämmittämään olkavartta ikkunan läpi ja lämmin kahvi höyryää mukissa (ja toivottavasti pysyykin siellä lentokoneen heitellessä turbulenssin tahtiin hieman puolelta toiselle).
Aloittaessani kirjoittamista kyselin kovasti neuvoja ystäviltäni, jotka ovat kirjoittaneet kirjoja. Ajattelin, että kirjailijoilla on jokin yhteinen salaisuus siihen, miten kirjoja kirjoitetaan – kuinka monta tuntia päivässä, mihin aikaan ja kuinka usein. Meistä jokainen on kuitenkin erilainen, ja opin nopeasti, miten tärkeää on löytää juuri se oma tapa.
Kirjoitusprosessi oli itselleni yllättävänkin sujuva ja nautin koko matkasta niin paljon, että melkein harmitti saada kirja valmiiksi. Kipuilua aiheutti aluksi lähinnä epätoivoinen yritykseni olla järjestelmällinen, mutta onneksi muistin nopeasti olevani persoonana kaikkea muuta. Sanamäärien kirjaaminen Exceliin ei ollut minun juttuni! Kirjani eteni parhaiten itse järjestämilläni kirjoitusretriiteillä ulkomailla. Vietin viikon ystäväni luona Portugalissa lomalla muista töistä ja kirjoitin aina aamuisin kahdesta neljään tuntia ja taas iltapäivällä saman verran. Kirjoitusvuoden kesällä palasin Chiang Maihin Pohjois-Thaimaahan, jossa kirjoitin kirjaa kahviloissa nauttien kuumasta kesäpaahteesta keskellä sadekautta. Kotona Helsingissä raahasin kesäkuukausina työpöydän parvekkeelle kirjoittamista varten – mahtoi siinä olla naapureilla ihmettelemistä.
Toinen minulle toimiva kirjoitustyyli oli omien tehotuntieni löytäminen. Ne sijoittuvat minulla harmillisesti aamuviiden ja -seitsemän välille, jolloin olisin mieluummin nukkumassa. Joinain päivinä laitoin herätyskellon viideltä soimaan, nappasin kupin kahvia ja palasin läppärin kanssa takaisin peiton alle kirjoittamaan ympäröivän maailman vielä nukkuessa. Noina kahtena tuntina sain aina edistettyä kirjaa enemmän kuin kokonaisena työpäivänä.
Kirjan kirjoittaminen vaatii luovaa tilaa, enkä ainakaan itse voi kalenteroida sitä kesken päivää Zoom-palaverien tai somekuvausten väliin. Kun ryhdyn joskus kirjoittamaan toista kirjaani, teen sen yhdistelemällä pieniä retriittejä ja tehotunteja.
Prosessin ihmeellisestä keveydestä kuuluu kiitos myös kustannustoimittajalleni. Hyvä kustannustoimittaja on kultaakin kalliimpi.
**
Nyt taidan tilata toisen kupin kahvia, jatkaa Norah Jonesin kuuntelua ja nauttia lentokoneen ikkunan läpi lämmittävistä auringonsäteistä, jotka ovat olleet tammikuisessa Suomessa vain kaukainen haave. Kirjoittakaa kirjoja, kertokaa tarinoita. Eläkää rohkeasti omannäköistä elämää.
Veera (Bianca) Papinoja
