Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Heikki Kännö. Kännö on kirjallisuutemme omaperäisimpiä tekijöitä. Hänen historiallista romaania ja spekulatiivista fiktiota yhdistelevät teoksensa luovat rinnakkaistodellisuuden, jossa taide ja filosofia ovat avaimia olemassaolon salaisuuksiin. Silmät on palkitun kirjailijan pyörryttävä juonikudelma, jossa sukelletaan toisen maailmansodan jälkeisen Pariisin älylliseen ja taiteelliseen kuohuntaan.
"Minun katseeni maailmaan on suomalaisen katse maailmaan, jolloin jokainen mahdollinen aihe tulee tarkasteltavaksi tämän tosiseikan kautta. Seison korkeimmalla kalliollani horisonttiin tähyillen, ja kaikki siellä näkemäni on lähtöisin omasta ajattelustani ja kuuluu minulle."
Kuva: Jussi Vierimaa / WSOY
Teksti: Heikki Kännö
Silmät auki maailmaan
Maailma
Simone de Beauvoirille jokainen ihminen on maailma. Olen ajatellut samoin niin kauan kuin muistan. Jokainen ihminen on maailma, jokainen kuolema on maailmanloppu. Yksilölle ainoa todellisuus on se, joka on muodostunut hänen päähänsä, ja jokainen näistä 8,3 miljardista maailmasta on uniikki.
Olen kuullut ihmettelyä, miksi sijoitan tarinani ulkomaille. Miksi en kirjoita suomalaisista aiheista. Mutta minun tarinani eivät tapahdu ulkomailla, eikä minulle voisi edes olla mitään muita kuin suomalaisia aiheita. Siihen ei tarvita Sibeliusta tai laskuvarjon kupuun aukeavia suomenlippuja. Minun katseeni maailmaan on suomalaisen katse maailmaan, jolloin jokainen mahdollinen aihe tulee tarkasteltavaksi tämän tosiseikan kautta. Seison korkeimmalla kalliollani horisonttiin tähyillen, ja kaikki siellä näkemäni on lähtöisin omasta ajattelustani ja kuuluu minulle.
Taide on maailmojen törmäyttämistä. Ihmisen keino kertoa toisille ihmisille miten hän maailmaansa katsoo, ja miten maailma katsoo takaisin.
Ja koska maailma on minussa, olen ajatellut, ettei kaunokirjailijalle ole välttämätöntä käydä kirjojensa tapahtumapaikoilla. Silti olen tullut tehneeksi niin. Usein kylläkin kirjani jo kirjoitettuani. Näiden matkojen seurauksena olen tietysti myös korjaillut ulkoisen (mikäli sellaista on olemassakaan) ja sisäisen todellisuuden välillä havaitsemiani virheitä. Olettaen, ettei kyseinen ”virhe” ole ollut mielikuvitukseen perustuvan tarinan kannalta tarkoituksenmukainen.
Ihmishämärää kirjoittaessani vitsaukseksemme oli ilmaantunut korona, ja matkat täytyi perua. Kirjassa kuvataan Baldovino-nimisen hahmon pitkä ratsastus tulvan tuhoamassa Reininjokilaaksossa. Tätä kohtausta suunnitellessani kuvittelin romanttisen kirjoitusrupeaman, jossa seurailisin Baldovinon reittiä bussilla tai polkupyörällä ja kirjoittaisin pittoreskien pikkukaupunkien majataloissa. Oli kuitenkin tyytyminen Googleen. Etenin satelliittikuvien ja karttapiirrosten avulla jokaisen puronnotkon ja sillanpätkän tarkkuudella. Lahnasin pikkuisia niitynreunoja ja viinitarhoja edestakaisin. Bussissa istuessani olisi todennäköisesti jäänyt huomaamatta, että jokin ylittämämme pienen pieni pelto-oja oli nimetty sen ja sen jumalhahmon mukaan, josta parhaillaan olin kirjoittamassa. Tavallaan siis pääsin kartan ja mielikuvituksen avulla lähemmäs. Ja myöhemmin, kirjan jo kuluessa lukijoiden käsissä, tein viikon mittaisen jokiristeilyn, jossa laivan kannelta bongasin nuo samat paikat, joista olin kirjoittanut. Tämä tuntui enemmän turismilta tarinaani kuin itse maisemaan.
Saattaa olla (en ole tarkistanut), että Ihmishämärän Basel on joissain lauseissa todellisen Baselin peilikuva. Olin käynyt Baselissa Runoilijaa kirjoittaessani, mutta tuolla reissulla en hahmottanut, että kaupungissa on kaksi päärautatieasemaa. Mitäpä siitä, minä ajattelin. (Mahdollinen) virhe olisi ollut korjattavissa kirjan toiseen painokseen, mutta olin tyytyväinen kirjoittamiini lauseisiin, eikä Baselin (mahdollinen) peilikuva uhmaa tarinan sisäistä logiikkaa, joten kertomukseni kannalta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Kirjan Basel on Platonin kopiomaa, joten ehkä tuo virhe (mikäli sellaista edes on) tapahtui planeettaa kopioitaessa.
Elokuvissa olemme aikoja sitten oppineet antamaan tällaiset yksityiskohdat anteeksi. On aivan tavallista, että Pietarissa tapahtuvat kohtaukset kuvataan Helsingissä tai Helsingissä tapahtuvat kohtaukset vaikkapa Norjassa (mitäpä väliä sillä, että Helsinki-Vantaan taustalla kohoaa lumisia vuoria), tai että siltaa pitkin ajetaan eri suuntaan kuin mihin ollaan menossa. Todellisuutta tärkeämpää on se, miltä kuvassa näyttää. Miksei niin voisi olla myös kirjassa?
Historian ja maantiedon puutteisiini turhautuneena olen haaveillut kirjoittavani itsensä vakavasti ottavan teoksen, jossa Turusta pääsee paikallisjunalla New Yorkiin. Onnistuuhan se unissanikin, ja kirja, joka aiheesta riippumatta on aina matkakertomus, on parhaimmillaan yhtä todellinen kuin uni.
Silmät
Näistä ajatuksista huolimatta minusta tuli ”todellisuuden” suhteen kirja kirjalta pedantimpi, ja jo Käsiä kirjoittaessani kävin tapahtumapaikoilla ennen kuin kirja oli julkaistu. Vierailin myös Cescý Krumlovissa, vaikkei kirjani kaupunki perustukaan todelliseen kaupunkiin, vaan Egon Schielen siitä tekemiin maalauksiin.
Silmiä viimeistellessäni halusin päästä Jean-Paul Sartren, Simone de Beauvoirin ja Alberto Giacomettin paikkoihin, vaikka niihin päästäkseni olisikin pitänyt kyetä matkustamaan ajassa. Matkan tämän puolen olin kuitenkin jo hoidellut Beauvoirin, Sartren ja Giacomettin elämäkertojen sekä teosten avulla. Beauvoir kuljetti minut tuon maailmanajan Pariisiin, Sartre ja Giacometti veivät mielenmaisemiin. Konkreettisten katujen tarpomisella 38-asteen helteessä oli silti oma merkityksensä. Näin ikkunat, joiden takaa kuvaamani ihmiset olivat maailmaansa katsoneet, kadut joita he olivat kulkeneet, kahvilat joissa he olivat istuneet.
En ollut aiemmin käynyt Café de Floressa sisällä. Sinne oli aina ollut liian pitkä jono. Nyt istahdin alakerran pöytään ja tilasin Beauvoirin suosikkidrinkin, joka tietysti oli osattu hinnoitella tämän seikan mukaisesti ja tarjoiltiin aavistuksen ivallinen hymy huulilla. Siis happamenmakea gin-fizz turistien valloittamassa ylihintaisessa kahvilassa, jonka atmosfääri oli taatusti mahdollisimman kaukana siitä, missä Beauvoir, Sartre ja Giacometti olivat aikanaan viihtyneet.
Beauvoir ja Sartre tapasivat Giacomettin täällä. Sartre tarjoutui maksamaan Giacomettin laskun saadakseen istahtaa hänen pöytäänsä. Keskustelu käynnistyi. L'être et le néant’ssa päivänvalon nähnyt filosofia otti aimo harppauksen eteenpäin. Mutta mikäli kahvila olisi silloin näyttänyt tältä pällistelijöineen ja hälinöineen, eiköhän tuo legendaarinen kohtaaminen olisi tapahtunut jossain muualla.
Esitin tarjoilijalle kysymyksen, joka selvästi oli esitetty hänelle kymmeniä kertoja. Missä pöydässä Beauvoir tapasi kirjoittaa? Wolfram Eilenbergerin esseen perusteella Beauvoir hakeutui omaan rauhaansa kahvilan yläkertaan, mutta tarjoilijan mukaan mitään varsinaista suosikkipöytää ei ollut. ”Beauvoir istui siinä pöydässä mikä sattui olemaan vapaana.” Mutta näin sanottuaan tarjoilija empi ja osoitti sitten nurkkapöydässä istuvaa nuorehkoa miestä. ”Paitsi että näettekö tuon naisen tuolla nurkkapöydässä, ehkä kaikkein mieluiten siellä.” Siirsin siis Simonen yläkerrasta alakerran nurkkapöytään, vaikka todellisuus – kuten tarjoilijakin tuli todistaneeksi – ei olisi autenttinen ilman virheitä.
Beauvoirin perässä kulkiessani en ollut valmistautunut siihen, että törmäisin hänen kotitalonsa naapurissa Giacometti-instituution museoon, jonne oli rekonstruoitu Giacomettin ateljee. Lasin taakse oli toden totta sijoitettu sangen mittava kokoelma Giacomettin ateljeesta löytyneitä esineitä, sillä alkuperäinen Hippolyte-Maindronin rötiskö ei kaiketi ollut ollut muutettavissa museoksi. Pystyin helposti huomaamaan lukuisia virheitä. En kuitenkaan käsikirjoituksestani, vaan rekonstruktiosta. Pöly puuttui. Sotku puuttui. Liian valoisaa. Ikonisista portaista ei näkynyt edes viitteitä. Otin muutaman valokuvan, mutta kirjoittamissani ateljeekohtauksissa pitäydyin Jean Genet’n aikalaiskuvauksessa.
Matka Silmien tapahtumapaikoille ei mennyt hukkaan, mutta kirjani Pariisi on silti ennen kaikkea mielikuvitukseni Pariisi. Jopa niin, etten etsinyt mielikuvitushahmoille kotia vaan jätin heidän paikkansa leijumaan. Halusin, että Lucien Demeny ja Jeanne Lamour ovat kotiin tullessaan ja sieltä lähtiessään täysin mielikuvitukseni vietävissä, niin ettei minun tarvitse välittää heidän suunnistaan tai kävelymatkaan käytettävästä ajasta tuon taivaallista. Lucienin luota Clichyyn on kuusi kilometriä. Café de Floreen ilmeisesti pari kilometriä. Giacomettin luo hän juoksee puolessa tunnissa. Tämä informaatio lukijalle tarjotaan, mutta missä Lucien asuu, siitä minulla ei ole harmainta aavistusta. Jossain päin 30–70-lukujen Montparnassea. Mielenmaisemassa, kuten kuuluukin. Sinne päästäkseni minun ei tarvinnut matkata Ranskaan, vaan se on aina läsnä siellä, missä kirjoitan.
Ihminen on maailma. Maailma olen minä. Kirjani kautta lukija pääsee siihen Pariisiin, joka ilman kirjaa olisi olemassa vain minulle.
Heikki Kännö
Turussa, 17.8.2026
