Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Aliisa Holkko. Holkko on sosiaalipsykologi, joka työskentelee hyvinvoinnin kehittämisen parissa. Työssään hän on päässyt seuraamaan, miten yhteyden tarve ja pelko omasta riittämättömyydestä vaikuttavat meihin. Holkon teos Kunpa he pitäisivät minusta pohtii, miksi pelkäämme hylätyksi tulemista ja ulkopuolelle jäämistä?
"Vaikka kumiankka näyttää kevyen hauskalta, se on osoittautunut yllättävän moniulotteiseksi metaforaksi riittämättömyyden kontekstissa."
KUVA: Otto Virtanen / Tammi
TEKSTI: Aliisa Holkko
Keltainen ankka riittämättömyyden soturina
Kirjani julkaisujuhlissa sujautin korviini keltaiset ankkakorvakorut. Eräs vieras toi lahjaksi ankkoja sisältävät kukkakimpun ja toinen ankkasukat. Illan päätteeksi jokainen vieraani sai vielä kotiinviemiseksi oman pienen, keltaisen kumiankan, joka muistutti:
“You’re ducking awesome.”
Samat keltaiset ankat komeilevat kirjani Kunpa he pitäisivät minusta kannessa.
Vaikka kumiankka näyttää kevyen hauskalta, se on osoittautunut yllättävän moniulotteiseksi metaforaksi riittämättömyyden kontekstissa. Eräs ystäväni kuvasi ankan puhuttelevan häntä siksi, että ankka on ihanan tavallinen verrattuna joutseniin. Ankka viestittää, että on hyväksyttävää olla tavallinen maailmassa, joka ihannoi joutsenuutta.
Riemastuin tästä näkökulmasta. Ystäväni osui loistavasti juuri siihen aikamme kipupisteeseen, jota kirjoittaessani paljon pohdin.
Joutsenuuden ideaali
Ajassamme on tavoiteltua olla joutsen: hillitty ja hallittu, erityinen ja erottuva, menestyvä suorittaja, jolla on viimeisen päälle loistokas ja optimoitu, täydellinen elämä. Kevään kymmenen laudaturin ylioppilaat, Forbesin 30 under 30 -listat, menestyneet monimiljonäärit ja sosiaalisen median kuntosalin, kauneusleikkausten ja tekoälyn avulla muokatut kehot myyvät meille tarinaa siitä, millainen ihmisyys on ihailtavaa ja arvokasta.
Työn täytyy olla hyväpalkkainen, merkityksellinen ja persoonallinen – sellainen, jota voi tehdä täydellä intohimolla. Parisuhde tulee olla solmittuna tiettyyn ikään mennessä ja kumppanin tulee täyttää kaikki yhteyden, tuen, seksuaalisuuden ja seikkailullisuuden tarpeemme – olla meidät kokonaiseksi tekevä puuttuva palasemme.
Harrastuksia täytyy löytyä muitakin kuin kuntosali ja sauvakävely. Jotain jännittävää ja persoonallista ja mieluiten samalla hyödyllistä ja tuottavaa, kuten sijoittaminen tai tietokirjojen kuuntelu tuplanopeudella.
Elämästä on tullut eräänlainen yksilön henkilökohtainen onnellisuus- ja menestysprojekti, jossa on paine trimmata itsestään jatkuvasti parempi versio – vähemmän keskinkertainen.
Riittävyystyö uuvuttaa
Keskinkertaisuudesta ja tavallisuudesta on tullut yhteiskunnassamme kirosanoja. Joutsenuuden ajassa tavallinen elämä voikin tuntua riittämättömältä. Kun näemme ympärillämme niin paljon menestystä, pyrkimistä ja viittä vaille täydellisyyttä, saatamme jäädä pohtimaan: tuollainenko pitäisi olla riittääkseen ja kelvatakseen?
Siksi päädymme helposti jatkuvaan riittävyystyön kierteeseen: kuten muutkin, mekin suoritamme ja silottelemme. Tavoittelemme erityisyyttä ja paremmuutta. Optimoimme itseämme, elämäämme ja vaikutelmia, joita annamme muille. Ponnistelemme hartiavoimin päästäksemme lähemmäs joutsenuutta. Ponnistelemme kelvataksemme pomoille ja työkavereille, Tinder-matcheille, omalle perheellemme, ystäville ja some-seuraajille.
Ja se uuvuttaa.
Kirjailijakaan ei välty joutsenpaineilta
Kun kirjoitin kirjaani, podin usein itse joutsenuuden paineita:
“Saankohan kirjaa koskaan kuntoon, jossa sen kehtaa julkaista?”
“Millainen kirja on riittävän hyvä?”
“Eihän sellaista kirjaa kannata kirjoittaa, josta ei tule myyntimenestystä.”
“Kustannustoimittajalla on paljon korjauksia eli olen surkea kirjoittaja.”
Välillä pelkäsin, että kukaan ei lukisi kirjaa. Tai jos lukisi, mutta ei rakastaisi sitä.
Haaveeni oli ollut pitkään kirjoittaa kirja. Haaveenani ei ollut kirjoittaa kaikkien rakastamaa bestselleriä tai kirjaa, joka olisi niin täydellinen jo valmiiksi, että kustannustoimittamista ei tarvittaisi. Halusin ainoastaan kirjoittaa kirjan. Ihan tavallisen kirjan, josta ehkä joku voisi saada uutta ajateltavaa ja vertaistukea. Joutsenpaine sai kuitenkin kuvittelemaan, että kirjan täytyisi olla täydellinen, jotta se ylipäätään kannattaisi kirjoittaa. Välillä ystäväni lempeästi ehdottivat, josko kirjailijan kannattaisi itse lukea omia tekstejään.
Pinnan alla kaikki räpiköivät
Kun me itse ponnistelemme, samaan aikaan ympärillä voi näyttää siltä, että muut vain lipuvat sulavasti pinnan päällä. Kirjaa kirjoittaessa aloin aina välillä epäröidä, että ehkä aiheeni ei puhuttelekaan laajemmin ja olen vain ajatellut, että riittämättömyyden tunne olisi jaettu kokemus. Ehkä minä olenkin yksin pelkojeni kanssa ja ainut asia, jonka kirjani saa aikaan on oman häpeäni vahvistuminen. Mitä jos olenkin ainut, joka räpiköi?
Huoleni oli turha. Aina kun päädyin keskustelemaan jonkun kanssa kirjani teemoista, sain vahvistusta sille, miten laajasti riittämättömyyden tunne ja kelpaamattomuuden pelko puhuttelevat. Se on tavallaan surullista, mutta myös kamalan inhimillistä.
Todellisuudessa jokainen ponnistelee. Pinnan alla jokaisen räpylät vispaavat vimmatusti, vaikka kukaan muu ei sitä näe. Myös se kymmenen laudaturin ylioppilas, menestynyt yritysjohtaja ja täydelliseltä näyttävä some-vaikuttaja räpikoivät. Näistä epävarmuuksista puhumme kuitenkin ääneen kovin vähän.
Ajattelen, että myös puhumattomuus kumpuaa joutsen-ideaalista. Ajattelemme, että täytyy olla vahva ja itsenäinen, pärjätä. On parempi piilottaa epävarmuus ja tarvitsevuus, ettemme näyttäisi heikolta kaikkien muiden pärjäävien rinnalla.
Tarvitsevuus kannattaa
Piilottelu tekee meistä uupuneen lisäksi yksinäisiä. Emme huomaa, että ympärillämme muutkin ovat väsyneitä jatkuvaan eteenpäin pyrkimiseen, kehittymiseen ja pärjäämisen illuusion kannatteluun. En usko, että kirjani voi poistaa lukijan riittämättömyyden tunnetta, mutta toivon, että kirjan luettuaan lukija uskaltaisi paljastamaan räpiköintinsä myös muille.
Tätä yritin itsekin harjoitella kirjamatkan aikana. Kirjan kirjoittaminen on helposti aika yksinäistä puuhaa. Kirjoitin paljon jonkun seurassa ja pyysin monelta ystävältäni apua tekstin lukemiseen. Alkuun hävetti olla vaivaksi ja esitellä omia keskeneräisiä tuotoksia. Matkan aikana tarvitseminen alkoi tuntua kuitenkin helpommalta. Tarvitsevuus myös palkittiin, kun loppuvaiheessa sain pakahtua kiitollisuudesta miettien kaikkia niitä ihmisiä, joilta olen matkallani saanut apua.
Uskalla olla tavallinen ankka
On tärkeää, että juhlimme onnistumisia ja menestystä ja että myös kannustamme ihmisiä ylpeyteen omista saavutuksistaan. On tärkeää, että ponnistelemme elääksemme itsemme näköistä elämää. Olemmeko kuitenkin asettaneet riman liian korkealle sen suhteen, mikä on ylpeyden arvoista? Mitä kaikkea vaadimme itseltämme, jotta voisimme kokea tyytyväisyyttä?
Ehkä vastaiskuna joutsenuuden ihailulle, meidän olisi aika alkaa arvostaa ankkuutta.
Ankalla ei ole joutsenen pitkää, ylevää kaulaa, eikä se ole huomiota herättävän puhtaan valkoinen. Ankkoja ei kuvata, niitä ei ihastella lehtien kannessa, eikä ankka yllä kansallislinnun asemaan. Mutta silti ankan elämä on oikein hyvää.
Toivonkin, että kirjani näkeminen omassa kirjahyllyssä voisi muistuttaa omistajaansa siitä, että maailmassa, joka jatkuvasti vaatii olemaan enemmän ja parempi, on valtavan rohkeaa olla rehellisesti ja häpeilemättä vain tavallinen ankka. Avoimesti keskeneräinen, virheitä tekevä, räpiköivä.
Ja samaan aikaan pitää mielessä: “You’re ducking awesome.”
Aliisa Holkko
Osallistu ankkajahtiin Instagramissa ja voita Kunpa he pitäisivät minusta -kirja! 📚
