Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Riikka Uljas. Uljas on Tampereelle kotiutunut yhteisöpedagogi ja saksan kääntäjä, joka työskentelee viestinnän asiantuntijatehtävissä. Itävallassa, Saksassa ja Englannissa asunut Uljas inspiroituu aaltojen liikkeestä ja vieraista kaupungeista. Hänen esikoisromaaninsa Punainen jättiläinen on lumoava romaani toista kohti kurkottamisesta ja nuoruudenrakkaudesta, jonka jälkijäristykset kantavat kauas, aluista ja lopuista, jotka punoutuvat toisiinsa kaikissa harmaan sävyissä.
"Miten he kutsuvat toisiaan nyt, kun toinen on vieras ja huumaava? Miten he ovat toistensa lähellä vuosien päässä, kun toisen tuttuus ei ole enää lohdullista vaan puuduttavaa, elämän mittakaavan liiankin selväksi tekevää?"
KUVA: Marjaana Malkamäki
TEKSTI: Riikka Uljas
Tutun ja tuntemattoman nimeämisestä
Kaikki alkoi kaipuusta. Ikävöin vuoria, joiden ympäröimänä olin asunut 18-vuotiaana. Niiden suuruutta ja sitä, miten ne täyttivät horisontin. Niitä oli vaikea unohtaa silloinkin, kun ne eivät juuri olleet näköpiirissä. Entäpä yksityiskohdat? Kaipasin vuoripoluilla käytyjä keskusteluja ja keltaisen postibussin kolinaa, kun se mutkitteli rinnettä ylös. Selkeyttä ja erehtymättömyyttä, jolla paikalliset erottivat omat vuoret rajan takaisista. Ja kieltä, sitä varsinkin, alueelle omaleimaista tapaa välillä lisätä ja yhdistellä vokaaleja, välillä pudotella niitä pois.
Tutkimusmatka Alpeille ja avaruuteen
Oli siis kirjoitettava. Ajelin työmatkaa aivan toisenlaisissa maisemissa, loppuvuoden mutaisten peltojen keskellä, ja tutustuin Vroniin, esikoisromaanini Punaisen jättiläisen päähenkilöön. Yksityiskohdat vuorilta vaihtuivat toisiin, Vronin silmin nähtyihin. Sukelsin hänen perässään Alppien kallioperään ja lumivyöryistä pelastautumiseen, ja lopulta postibussi ja muut omat muistoni varisivat kirjasta pois. Vuoret säilyivät, varsinkin se yksi, joka on tuttu ja vaarallinen, jolle on menetetty rakkaita ja jonka poluilla askel on kevyt. Se on Vronin lähtöpiste silloinkin, kun hän romaanin alussa saapuu Suomeen ja yrittää tehdä tänne kotinsa.
Samalla kun vuoret (kylän lävistäneet lumivyöryt, uintiretket sulan jäätikkömaidon värjäämälle järvelle, talven karkottavat kokot ja niissä roihuavat olkinoidat) lymysivät Vronin näkökentän reunamilla, peltojen keskellä varttunut Eemil tähysi talviyön taivasta. Hän katseli Capellaa Ajomiehen tähdistössä, kaksoistähti Siriusta ja ennen kaikkea Orionin yläkulman punertavaa Betelgeusea.
Kun olin Eemilin matkassa, perehdyimme punaisen ylijättiläistähden viimeisiin vaiheisiin ja katselimme viimeiseltä lennolta palaamassa olleen avaruussukkula Columbian tuhoutumista. Kirkas valosuihku sinisellä taivaalla liimasi Eemilin television eteen nuoruudessa ja kiinnittää hänet onnettomuuteen myös vanhempana. Hän etsii vastauksia, minä etsin niitä hänen kanssaan. Mikä aiheutti onnettomuuden teknisesti, entä inhimillisesti? Mitä tiedettiin silloin, mikä on jälkiviisautta? Vuosien kuluessa astronauttien nimet ja heitä kaipaamaan jääneet tulevat meille tutuiksi.
Tutkimusmatka sanoihin ja merkityksiin
Kun vuori on jälleen ravistellut lumimassat jyrkänteeltään, Vroni pohtii voiko lumivyöryjen toimintamekaniikan tuntemalla nousta pelon yläpuolelle. Asioiden nimeäminen on tainnut kuulua ihmisyyteen niin kauan kuin meillä on ollut kieli sitä varten. Haluamme nimetä sen mikä on lähellä – jokaisen niemen ja lahden, vuorenhuipun ja solan – ja etenkin sen mikä vielä on vierasta ja tuntematonta. Olemme nimenneet ilmakehän kerrokset, taivaankappaleet, kaiken löytämämme ja senkin, mitä emme vielä käsitä. Vroni saapuu keskelle kieltä, jota ei vielä täysin hallitse. Uudet sanat tekevät ympäröivän maailman pala kerrallaan helpommin ymmärrettäväksi. Pelkoa tai surua sanojen löytäminen ei kuitenkaan pidä poissa, kuten Vroni ja myös Eemil saavat huomata.
Kirjoittajana minusta jännittävintä on sukeltaa pieniin liikahduksiin ihmisten välisissä suhteissa. Tässä on suurkaupungin kuohuva kesä ja siellä rakkauden alku! Miten he kutsuvat toisiaan nyt, kun toinen on vieras ja huumaava? Miten he ovat toistensa lähellä vuosien päässä, kun toisen tuttuus ei ole enää lohdullista vaan puuduttavaa, elämän mittakaavan liiankin selväksi tekevää? Entä nuo kaksi: mistä he puhuvat kun luottamus on menetetty mutta aikakin jo ehtinyt hioa tunteiden terävyyttä? Avaruus ja vuoret saavat kohota pienuutemme taustalla hallitsemattomina ja avarina. Onnettomuuksille ja suruille alttiina, silti loputtomille tutkimusretkille houkuttelevina. Vähän niin kuin ihmissydän.
Riikka Uljas
