Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Markus Leikola. Leikola on helsinkiläinen kirjailija ja kolumnisti, joka on julkaissut niin tietokirjoja, runokokoelmia, novelleja kuin näytelmiäkin. Suurimittaisissa romaaneissaan hän tarkastelee kansainvälistä poliittista historiaa maagisen realismin keinoin. Kun vedet liikkuvat on ajankohtainen teos ihmiskunnan suurista pyrkimyksistä ja olemassaolon hauraasta kauneudesta.
"Lukemisen ei ole tarkoitus olla eläytyvää – tästä sain palautetta jo silloin kun luin esikouluikäiselle tyttärelleni Harry Pottereita iltasaduksi."
KUVA: Jaakko Martikainen
TEKSTI: Markus Leikola
Kun äänikirjan lukija konsultoi kirjailijaa
Takana on jo kolme viikkoa, viisi päivää viikossa, kolme tuntia ja rapiat per kerta. Olen lukenut vasta ilmestynyttä romaaniani Kun vedet liikkuvat äänikirjaksi. Kirjan tekemiseen on mennyt viisi vuotta, mutta nyt kun luen sitä sivu sivulta, ei todellakaan tunnu, että urakka on ohi. Ei ennen kuin äänikirjakin on luettu viimeisen virkkeen viimeiseen pisteeseen asti.
Olen aloittanut äänityöläisenä kahdeksanvuotiaana Yleisradion Radiokoulussa. Me natiaiset menimme kerran viikossa lukemaan vanhoja kuunnelmia Helsingin Pikku Roballe Glorian taloon, ja meistä tuli Radioteatterin lapsinäyttelijöitä. Minullakin on muistoja suurista tähdistä Lasse Pöystistä, Pekka Autiovuoresta ja Ritva Vepsästä, joiden vastanäyttelijänä olen saanut olla.
Kirjailijan urani alkoi vasta kolme vuotta myöhemmin, jolloin Yleisradio osti lastenkuunnelmakäsikirjoitukseni nimeltä Raketti, osa 1. Se taisi myös jäädä ainoaksi osaksi. Palasin mikrofonin ääreen 24-vuotiaana kesätoimittajana spiikkaamaan omia ja muiden juttuja. Hämärässä kopissa on tullut vietettyä tuhansia tunteja: pelkästään Leikola ja Lähdettä, viikoittaista yhteiskunnallista keskusteluohjelmaa teimme Jussi Lähteen kanssa seitsemän vuotta.
Ja silti vastaan tulee aina kysymyksiä: kolmannen viikon jälkeenkin esimerkiksi, pitäisikö kiinalaisen sankarittareni Xiyin partitiivi ääntääkin Xiyitä, vaikka tekstissä lukee Xiyiä? Onneksi on äänittäjä, jonka kanssa keskustella. Tässä päätämme mennä luontevamman kautta. Vaikka äänikirja luetaan niin kuin se on kirjoitettu, vielä tärkeämpää on, että äänikirja luetaan niin, että se kuulostaa vaivattomalta. Joskus se tarkoittaa myös: oikeammalta kuin painettu sana.
"Joskus oikean sävelkorkeuden eli oikean ääntämisasun esiin kaivaminen on varsinaista salapoliisityötä."
Kiinankielisten paikan- ja henkilönnimien sekä termien kanssa erityistä ongelmaa tuottaa se, että meikäläisille aakkosille kirjoitustapoja on vähintään kaksi, ns. pinyin- ja Wade-Giles-translitteraatiot. Nykyään pyritään käyttämään pinyiniä, mutta jotkut kirjoitusasut ovat vakiintuneet ja lisäksi Taiwanilla käytetään joistakin vakiintuneena jälkimmäisen mukaista asua, erityisesti silloin, kun kyseessä ovat henkilöt, jotka ovat muuttaneet mantereelta Taiwanille. Tai niin kuin olen kirjoittanut taiwanilaiseen alkuperäiskansaan kuuluvan henkilöni suuhun: kun kiinalaiset saapuivat Taiwanille, he väänsivät myös alkuperäiskansan nimiä oman kielensä murteeseen sopivaksi – joka taas on eri murre kuin viime vuosisadan jälkipuoliskolla ainoa sallittu kiinan murre.
Lisämausteensa kiinan kieleen tuovat tavujen sävelkorkeudet, jotka muuttavat sanojen merkitystä, mutta joita pitää välillä sovittaa paremmin suomalaiseen korvaan ja taivutusmuotoihin sopivaksi. Joskus oikean sävelkorkeuden eli oikean ääntämisasun esiin kaivaminen on varsinaista salapoliisityötä. Ja toisaalta kiinalaiset itsekin viittaavat välillä samoista mutta erikorkuisista tavuista muodostuvien sanojen yhteyteen. Tällaisten virkkeiden äänneasun löytäminen on yhtä millintarkkaa kuin ulkomaalaiselle vaikka suomen kielen lauseen koululaiskurit tarvitsevat koululaiskuria tai eron tekeminen sen välille saapuiko vainaja paarilla hevosella vaiko parilla hevosella – eikä ainakaan niin, että hevonenkin olisi jo pantu lihoiksi parilahevoseksi.
Kaikkiin näihin ongelmiin minulla, äänikirjan lukijalla, on yksinkertainen ratkaisu: kysyn kirjailijalta. Se on nopeaa, kun kirjailija ja lukija ovat sama henkilö. Mutta vastaukset ovat aina tilanteeseen mittatyönä räätälöityjä, apteekin hyllyltä ei ole tarjolla mitään.
"Eloisuuden ylläpidosta vastuu on yhtä lailla kirjailijalla kuin lukijalla"
Päätöksiä pitää tehdä myös lukemisen tempon vaihtelusta – kirjaan on kirjoitettu jaksoja, jotka oletetaan luettavaksi lähes yhtä soittoa, hengästyen suorastaan, ja joita seuraa tietenkin suvantokohta. Joskus taas ratkaisu pudotella sanat lähes yksi kerrallaan tuntuu toimivammalta. Näin saadaan myös rytmiä ja vaihtelua lähes 750 sivun pituiseen luku-urakkaan.
Lukemisen ei ole tarkoitus olla eläytyvää – tästä sain palautetta jo silloin kun luin esikouluikäiselle tyttärelleni Harry Pottereita iltasaduksi. Mutta samaan aikaan monotoniseksi ja unettavaksikaan tekstiä ei saa päästää.
Eloisuuden ylläpidosta vastuu on yhtä lailla kirjailijalla kuin lukijalla, ja parhaimmillaan he tukevatkin toinen toisiaan. Odotankin jännityksellä yhtä paljon kirjani ystävien palautetta lukukokemuksesta kuin kuuntelukokemuksesta. Vaikka näitä hommia olisi tehnyt koko ikänsä, puhumista ja kirjoittamista, lopullinen elämys syntyy yleisön päässä, siellä tarina kypsyy niissä aineksista, joita päässä on entuudestaan ja ottaa niistä itselleen tulkintoja ja asettuu sen tavaran joukkoon, jota lukijan ja kuulijan päihin on tarttunut.
Sepä onkin näiden hommien suola. Kuinka meni? Mitä pidit? Ja aina yhtä hämmästyttävää, että niinkin moni päätyy ihan erilaisilla omilla elämillään samanlaisiin kokemuksiin näiden luomieni ihmisten elämistä. Jotka eivät edes ole totta. Vai tuleeko niistä kenties kuitenkin vähän todempia, kun ne ovat luettuja ja kuultuja, ovat olemassa?
Markus Leikola
