Juliana Hyrri: Matkakirja Vitoria-Gasteizista, Baskimaasta

KUVA: Otto Virtanen
KUVITUS: Juliana Hyrri
TEKSTI: Juliana Hyrri

kuuluttaa Louvren jalokiviryöstöstä. Kaksoispiste vilkkuu sekuntien tahdissa. Silmäni vaeltavat kokkihattuisen suolasirottimen kautta oudosti nurkassa riippuvaan kristalliryppääseen ja siitä keskellä pöytää seisovaan, talouspaperilla täytettyyn maljakkoon.

Isovanhempani asuvat Itä-Helsingissä, minä kantakaupungissa, mutta tapaamme ani harvoin. Se on minun syy. Minua hävettää etten saa kakaistua sanoja kurkustani, etten ole osannut olla lämpimämpi, että istun mummon ompelemalla täkillä vuoratulla sohvalla taas vasta nyt.

”Iso kaktus on vielä elossa”, saan sanottua, ”juu kyllä me täällä vielä elossa ollaan”, vastaa vaari. Suuni kuivuu huokoisemmaksi kuin tuon nelikymmensenttisen ja halkaisijaltaan lähes samansuuruisen piikkipallin mustamulta.

Vaari kertoo nuoruudestaan. Siitä, kuinka hän matkusti mummoni kanssa ystävien luo Saksaan Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Kuinka hänen oli ensin anottava väliaikaiset passit, sitten ajettava satoja kilometrejä Kohtla-Järveltä Leningradiin ostamaan junalippuja. Vaari taittoi välin sekaannuksen vuoksi kolmesti ja passitkin jo piti uusia. Saksan matka kuitenkin toteutui. Minä olin syntynyt edellisenä vuonna ja sain tuliaisiksi tuulipuvun.

Kerron vuorostani matkustavani alkavalla viikolla Baskimaahan. Olin saanut kutsun Irudika -kuvitusfestivaalille nykytaiteen museo Atriumiin Vitoria-Gasteiziin. Suomi on yksi kolmesta kutsuvierasmaasta tämän vuoden ohjelmistossa. Ihmettelemme yhdessä nykyajan matkustamista ja sen vaarallista helppoutta. 

Herään kello 2:37. Seuraavat yksitoista tuntia tulevat olemaan paikasta toiseen siirtymistä, odottelua ja selvittelyä. Lasken mielessäni kaikki sijainnit ja tunnit joina voisin torkahtaa: bussi, lentokentän penkki, lentokone, toisen lentokentän penkki, toinen lentokone, kyyti. Aika monta.

Kadut kaikuvat tyhjyyttä ja korvissa humisee hiljaisuus. Oranssi kissa ei kävele vastaan, ei tähän aikaan.

Taivallan simulaatiolta tuntuvan lentokenttämaailman lävitse lentokoneeseen. Viereeni keskipaikalle istuu ilmeisen huolestunut nuori liikemies. Tai istuu raaputettuaan ensin kynnellään penkin istuinta. Siisti kauluspaita, puku, ei huomattavia hajusteita. Pikkutakki ripustautuu nopein liikkein vastapuolen penkin oikealla laidalla jököttävään koukkuun, huokaus nenän kautta, kannettava tietokone asettuu syliin silmänräpäyksessä kuin kissa. Kädet liikkuvat vinhasti näppäimistöllä, puhelimella, hiirellä, taas näppäimistöllä. Oikean käden etusormessa on iso hopeinen sormus, aivan kuten minullakin. Hän tekee luultavasti töitä ja minä nukahdan. ”Bitte bitte.” 

Ensimmäinen lento on myöhässä, Münchenissä tulee kiire. Siirtymä edellyttää ripeitä askeleita ja sukkulalinjan, joka sekin on myöhässä. Joku itkee, yskii ja puuskuttaa, on ehdittävä, on ehdittävä. Kerkeän vaihtolennolle mutta maksan siitä ruokailun ja puhelimen latauksen verran.

Reilun tunnin kuluttua auto ajaa Vitoria-Gasteiziin, laitakaupungin arkkitehtuuri tuo etäisesti mieleeni Kohtla-Järven. Mitä sisemmäs ajamme, sitä keskiaikaisemmaksi näkymä muuttuu. Ehdin juuri ja juuri lounaalle festariporukan kanssa, hiestä litimärkänä vartin pikakävelystä. Lounas tuntuu kestävän monta tuntia. Juttelen simultaanitulkkien ja taiteilijoiden kanssa. Kolmen ruokalajin lounas on ihmeellinen: en ole varma mitä panen suuhuni mutta jokaisen suupalan koostumus on hyytelöisä. Gelatiinimaisuus vie ajatukseni vuosien takaisiin vaihto-opintoihini Kiotossa.

Olen täällä vain kaksi kokonaista vuorokautta ja haluan nähdä kaupunkia, edes vähän. Lähdemme pienellä kokoonpanolla vaeltamaan mukulakivillä päällystettyjä katuja kohti keskustaa. Ohitamme keltaisia, punaisia, ruskeita ja vaaleita asuintaloja, siellä täällä näen graffitia ja sen poikasta. Kiinnitän huomiota lukuisiin parvekkeisiin, joista osa näyttää jälkikäteen lisätyiltä ulokemaisilta kasvihuoneilta. Kuulen erikoista viserrystä ja etsin korkeuksista katseellani papukaijaa, mutten paikanna häkkiä. Ihmettelen ylimmän kerroksen ranskalaisella parvekkeella istuvaa valtavaa lehtikaktusta, jossa on hehkuvanpunaiset kukat.

Palaamme takaisin museolle kuuntelemaan esityksiä ja puheenvuoroja. Irudikan ohjelma on hengästyttävän tiivis ja monipuolinen: festivaali ei keskity yksinomaan kuvitustaiteeseen vaan myös kaikkiin taiteenmuotohin sen ympärillä. Tapahtuma pursuilee intoa, luovuutta, inspiraatiota ja intohimoa. Puhujina on taiteilijoita, kirjailijoita, kustantamoita ja kustannustoimittajia. Selailen ahnaasti kaikkia esillä olevia julkaisuja, kirjoja ja zinejä.

Ohjelman jälkeen on mentävä vielä vapaamuotoiseen iltatilaisuuteen eli aperitivolle, vaikka sosiaalisuus- ja energiamittari ovat aivan tapissa ellei jo yliajalla.

Elänkö vieläkin samaa vuorokautta, mietin. 

Käytän aamun ja hotelliaamiaisen esityksen valmisteluun. Olin ajatellut kertoa työstäni lonkalta, mutta päädyn käsikirjoittamaan kaiken mitä voisin sanoa. Olen huolissani suurelle yleisölle puhumisesta ja puhumisesta kaiken kaikkiaan. Kuvamateriaalin olin koonnut jo etukäteen. Juon ainakin kolme kuppia kuumalla vedellä jatkettua espressoa, neljännen terästän toisella espressolla. Etsin tylsää croissantia mutta löydän vain sokerihuurrettuja.

Suomalaiset pitävät puheenvuoron kello kaksitoista. Kanssani esiintyy neljä muuta taiteilijaa: Raisa ja Misha del Val, Emmi Valve ja videokirjeenä Marika Maijala. Olen pakahduttavan hienossa seurassa. Luentosali on täynnä. Puhumme vuoroin sarjakuvataiteesta, taidemaalauksesta, kuvitustaiteesta, teemoista, elämästä, taiteilijuudesta ja työskentelystä. Pohdin monitaiteisuutta, kerron työhuoneestani, esittelen kirjojani ja muita teoksiani. Esityksemme kirvoittavat kysymyksiä, keskustelua ja jälkikäteisiä juttelutuokioita.

Nousen hiestä märästä istuinpehmusteesta, kasvojeni iho on kuumentunut kääntöpuolelta ja hohkaa. Annan kirjani Irudikan johtajalle ja saan kiitokseksi tiukan halauksen ja suukon vasemmalle poskelle. Ajattelen, kuinka sisäänpäin kääntyneeltä ja kiusalliselta vaikutan täällä. Olen joutunut samanlaisen suurennuslasin alle usein myös Ranskassa, mutta ei se oikeastaan koskaan ole haitannut. Monen asian voi kuitata sillä, että olen Suomesta. Kyllä ihmiset lopulta ymmärtävät.

Siestan mittainen lounas alkaa ja pöydät täyttyvät jälleen taiteilijoista, kirjailijoista ja festivaalin järjestäjistä. Istun seinän kokoisen ikkunan vieressä, näkymä avautuu museon sisäpihalle. Pihalla kävelee remmitön musta koira, joka kääntää katseensa ylös kohti lounasseuruetta. Koira näkee meidät, istuu ja jää tuijottamaan. Kivetys täyttyy pistemäisistä tummista täplistä, alkaa sataa kevyesti. Koiran omistaja puhuu puhelimeen, huikkaa koiralle jotain ja he lähtevät.

Lounas jatkuu tänään pidempään kuin eilen, myös ruokalajeja on useampi. Haluan kuunnella iltapäivän ja illan esityksiä, mutta ensin on nähtävä jotain muuta. On päästävä taas ulos. 

Lähdemme kollegan kanssa kaupunkiin ja istahdamme terassille odottamaan yltyneen sateen loppumista. Sade ei lakkaa. Ostamme halvat sateenvarjot ja löydämme summanmutikassa Plaza Berrian kupeesta kahvilan joka on täynnä paikallisia. En osaa päättää mitä haluan, joku noutaa tiskiltä crepen, vitriini on pullollaan leivonnaisia. Lopulta tilaamme järjettömän kokoiset juustokakkupalat: tavallinen ja tylsä juustokakku on lempparini. Sen tullessa pöytään huomaan että ehkä paras osuus eli keksipohja puuttuu tyystin. Maku ja koostumus ovat kuitenkin hyvät ja vahva, espressopohjainen kahvi herkullista.

Tihkusade jatkuu kulkiessamme halki kaupungin, raitiovaunu nirskuu. Teemme pistokäyntejä satunnaisiin putiikkeihin ja kävelemme takaisin museota kohti.

Esitykset jatkuvat iltayhdeksään saakka, otamme yhteiskuvan ja kuuntelemme espanjankielisiä kiitossanoja. Tapahtuma oli ilmeisen onnistunut ja ilta jatkuu vielä pitkälle yöhön aperitivolla, vaikka samalla tiedostan kivuliaan hyvin aamukuudelta lähtevän lennon. Uudet tuttavuudet lähestyvät ja haluavat keskustella kuvataiteilijuudesta Suomessa, pohdimme toimeentuloa, palkkioita ja rahoitusjärjestelmiä. Lavan ottaa haltuun madridilainen electroclash-duo Comunión, joka saa väen liikkeelle sekunneissa. 

Talviaikaan siirtyminen antaa tunnin armoa säälittäviin yöuniini. Ajamme reilun tunnin minibussin kyydissä hiljaisuudessa läpi säkkipimeän, yritän siristellä nähdäkseni edes vilauksen maisemaa mutta näen vain mustaa. Ensimmäinen tietulli, toinen tietulli. Tiedän jo etukäteen tämän päivän menevän autopilotilla, viiden euron lentokenttäkahveilla ja maksoi-mitä-maksoi -eväillä.

Varsinainen matka taittuu päinvastaisessa järjestyksessä menomatkaan nähden, ainoana erona Frankfurtin monituntinen välilasku. Paluutaival on riisuttu innosta ja odotuksesta vaikka onkin ihanaa päästä takaisin kotiin. Havahdun ajattelemaan asioita joita en ymmärtänyt Vitoria-Gasteizissa tehdä ja nähdä. Jollain lailla nimittäin päädyin keskittymään pienempiin yksityiskotiin ja yleiseen ihmettelyyn. On todettava, että kapasiteettia varmasti vei matkan työpainotteisuus, sosiaalisuus ja lyhyys.

Juliana Hyrri