Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Satu Rämö, Islannissa asuva kirjailija ja ekonomi, jonka Hildur-kirjasarja on ollut poikkeuksellisen suuri menestys joka mittarilla. Hildur-kirjasarja on Islannin syrjäisille vuonoille sijoittuva dekkarisarja, jossa on ripaus islantilaista mystiikkaa. Sarjan päähenkilö Hildur Rúnarsdóttir on vahva ja itsenäinen nainen, joka työskentelee poliisina Islannin Länsivuonoilla. Hildur sijoittuu Länsivuonojen Ísafjörðuriin, Rämön kotikuntaan, jossa on vain 3000 asukasta.
"Jokaiseen maalaiskirkkoon, vuonoon, suureen laavakivilohkareeseen tai ylängöllä sijaitsevaan pieneen lampeen liittyy jokin kansantarina."
KUVA: Björgvin Hilmarsson
KUVITUSKUVAT: Satu Rämö
TEKSTI: Satu Räö
Kansantarinat Hildur-dekkareiden taustalla
Miltä tuntuu siirtyä tietokirjojen kirjoittamisesta proosan kirjoittamiseen? Kirjoitin tietokirjoja noin viisitoista vuotta ennen kuin aloitin Hildur-dekkarisarjan parissa. Hyppy täysin toisenlaiseen kirjoittamiseen tuntui vaikealta. Se oli aluksi haparointia pimeässä.
Esimerkiksi aihevalinnat, näkökulmavalinnat, kertojavalinnat, taustatyöt ja tarinan rakenteen miettiminen ovat yhteisiä kaikelle kirjoittamiselle
Viiden dekkarin jälkeen huomaan, että itselleni suurin ero tiedon ja fiktion kirjoittamisessa on siinä, että tietokirjaa kirjoittaessa on olemassa jokin aihe – siis se jokin, josta kirjoittaa. Fiktioon ryhtymisessä pitää ensin keksiä se jokin, josta kirjoittaa.
Näkymätön massa pitää jäävuoren ja tekstin pinnalla
Tykkään verrata valmiin tekstin todellisuutta ja tekstin olemassaolon vaatimaa todellisuutta jäävuoreen. Se, mitä ihminen yleensä käsittää jäävuoreksi, on mielikuva jäävuoresta merenpinnan yläpuolella. Sellaisesta, johon Titanic törmäsi. Vedenpinnan päällä näkyvä jäävuori on valmis teksti. Valmis teksti – eikä sen puoleen se jäävuorikaan – pysy pinnalla, jos pinnan alapuolella ei ole kymmeniä kertoja suurempaa massaa jäätä ja tekstiä.
Mitä pinnan alla oleva tekstimassa sitten oikein on? Minulle se on muistoja ja mielikuvitusta. En koskaan kirjoita sitä massaa minnekään muistiin. Ne ovat esimerkiksi omia rakennelmiani Hildur-hahmojen henkilötarinoista, muiden ihmisten kanssa käymiäni keskusteluja, lähdekirjallisuudesta mieleen jääneitä yksityiskohtia sekä tarinoita, joita olen kuullut tai lukenut kymmenen vuotta sitten tai viime viikolla.
Hildur-dekkareiden kohdalla näkymättömään massaan kuuluvat myös kansantarinat. Olen työskennellyt Islannissa melkein vuosikymmenen matkaoppaana. Työni kautta tutustuin islantilaiseen maisemaan yksityiskohtaisesti ja tarinoiden kautta, sillä matkaoppaana sen huomaa nopeasti, koska kiinnostus herpaantuu ja päät alkavat bussin takaosassa nuokkua. Paikalliset tarinat jättävät voimakkaamman jäljen kuin vuosiluvut tai valtionjohtajien nimet ja syntymävuodet. Olen tutustunut kansantarinoihin myös akateemisessa ympäristössä: Islannin kielen ja kirjallisuuden kandiopintoihini kuului myös islantilaisten kansantarinoiden lukemista ja analysointia.
Kansantarinoiden merkitys henkilövetoisessa dekkarissa
Islannissa kansakunnan ja valtion historia on kiinni maisemaan kiinnittyvissä kansantarinoissa. Jokaiseen maalaiskirkkoon, vuonoon, suureen laavakivilohkareeseen tai ylängöllä sijaitsevaan pieneen lampeen liittyy jokin kansantarina. Kumpareen maisemasta poikkeavaa muotoa saatetaan selittää sillä, että kyseisessä kohdassa sijaitsee seitsenhenkisen piilokansaperheen kirkko. Suurta paksupäisen ihmisen näköistä kivipatsasta selitetään tarinalla trollista, joka karkasi kotivuorensa sisältä, joutui auringon kiinniottamaksi ja jähmettyi niille sijoilleen. Yhtäkkiä viilenevä ilma kertoo läheisessä maatalossa 1800-luvulla kuolleen naisen kummituksen olevan liikkeellä.
Dekkareita voi luokitella monella tavalla. Yksi tapa on puhua juonivetoisista ja henkilövetoisista dekkareista. Hyvässä dekkarissa on tietysti oltavat molemmat – sekä yllättävä juoni että kiehtovat henkilöhahmot – mutta useimmiten jompikumpi ottaa isomman roolin. Olen itse pitänyt Hildur-dekkareitani henkilövetoisina dekkareina. Onhan kirjat nimettykin keskushenkilönsä mukaan.
Kansantarinat ovat juuri sitä, mitä sanasta voi päätellä: kansan tarinoita. Laitan dekkaria kirjoittaessa paljon aikaa henkilöhahmoihin. Siis kansaan. Koska suurin osa henkilöhahmoistani on islantilaisia, on luontevaa, että heidän taustatarinoissaan näkyy ja kuuluu myös islantilaiset kansantarinat.
Kansantarinat elävät tarinassa pienissä yksityiskohdissa kuten nimissä. Hildur on pohjoismaisessa mytologiassa yksi pääjumala Ódinnin sotureista eli valkyrioista. Hildur-valkyrian tehtävä on taistelukentillä päättää, ketkä sotureista saavat elää ja kenen aika on kuolla. Osa pääsi Valhallaan Ódinnin viimeisiin pitoihin, osa ei.
Hildurilla oli pohjoismaisessa pakanauskossa merkittävä rooli taistelun valkyriana, elämän ja kuoleman vartijana. En osaisi ajatella itsepäiselle rikospoliisille parempaa nimeä.
Tunneliin eksyneet – vai seinien viemät?
Kansantarinat kaikuvat välillä myös juonikuvioiden pohjavirtana. Hildur-kirjasarjan tarina alkaa siitä, kun Hildurin nuoremmat sisarukset, kaksi pientä tyttöä, kävelevät koulumatkalla pimeään tunneliin ja katoavat sinne. 1990-luvun alussa rakennettu, vuoren läpi kulkeva tunneli on oikeasti olemassa Länsivuonoilla. Se yhdistää kaksi kylää toisiinsa tehden autoliikenteestä seudulla turvallisempaa. Tunnelin toisenlainen tarina – se, jota en kerro dekkarissa, mutta joka on olemassa Hildur-tarinoita kasassa pitävässä massassa – liittyy seinien viemä -kummitustarinoihin. Islannissa tunnetaan lukuisia tarinoita seinänviemistä. Olen itsekin kuullut sellaisia tarinoita useita kymmeniä.
Ennen vanhaan Islannissa asuttiin turvetaloissa. Turvelevyistä rakennetuissa paksuseinäisissä turvetaloissa oli pimeää. Rakennukset olivat ahtaita eikä niissä ollut ikkunoita. Turvetalon rakentaminen aloitettiin keskikäytävästä. Keskikäytävän varrelle rakennettiin huoneita sitä mukaa kun taloa laajennettiin. Kaikkiin huoneisiin kuljettiin matalan, kapean ja pimeän keskikäytävän kautta.
Tuohon aikaan ihmiset syntyivät ja kuolivat kotona. Vanhojen uskomusten mukaan kuolleiden henget etsiytyivät kuoleman jälkeen talon keskikäytävän seinään, josta he pystyivät valvomaan ja seuraamaan elossa olevien läheistensä elämää. Jos vainaja oli kuollut epäselvissä olosuhteissa tai hänellä oli jäänyt selvittämättömiä asioita läheisten kanssa, vainaja saattoi jäädä kummittelemaan ja rankaista eloon jääneitä kiskomalla nämä keskikäytävältä mukaansa seinän sisään. Elävänä seinän sisään kiskottuja alettiin kutsua seinän viemiksi.
Seinän viemiä käsitteleviä kummitustarinoita ei tarvitse tietää ymmärtääkseen Hildur-kirjojen tarinoita, mutta heille, kenelle tarinat ovat tuttuja, kahden tytön kävely pimeään tunneliin antaa myös muita merkityksiä kuin kahden eksymisen koulumatkalla.
Intertekstuaalisuus eli tekstien välinen keskustelu tuo syvyyttä tarinaan ja tekee kirjoittamisesta huimemman seikkailun myös itselle.
Satu Rämö
