Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Ina Westman. Westman on kirja-alan ammattilainen, ja hän on aiemmin kirjoittanut kolme kaunokirjallista teosta. Westmanin kirja Lähes elossa on omakohtainen matka koronasta ja pitkästä toipumisesta.
"Heti ei tule mieleen toista sairautta, jossa lääkärit tarjoaisivat virallisena hoitona positiivista ajattelua potilaille, vaikka kansainvälistä tutkimustakin on jo olemassa toimivasta lääkityksestä."
KUVA: Otto Virtanen
TEKSTI: Ina Westman
Tämä on kirjani viimeinen luku
Katsoin maaliskuun alussa Netflixistä Apple Cider Vinegar -sarjaa, joka kertoo nuoresta naishuijarista. Hän valehteli sairastavansa aivosyöpää ja huijasi somessa miljoonat uskomaan vaihtoehtoisiin uskomushoitoihin, joilla muka sai syövän kuriin.
Sarjan edetessä minulle alkoi tulla epämukava olo. Ahdistus hiipi jostain pintaan, enkä oikein tiennyt miksi. Kun ohjelmassa toinen nuori syöpäpotilas kieltäytyi syöpähoidoista ja vaati vaihtoehtoisten hoitojen kokeilua lääkärien tyrmistykseksi, ymmärsin mistä oli kyse. Painoin pausea ja sanoin miehelleni:
- Mun tilannehan meni päinvastoin kun yritin saada itselleni kunnollista hoitoa, totesin, - ja edelleen on lääkäreitä, jotka kieltävät long covid -potilailta lääkityksen ja lääketieteellisen hoidon ja tarjoavat tilalle terapiaa ja meditointia. Onko tämä siis ainoa sairaus, jossa potilaat eivät saa lääketieteellistä hoitoa, vaikka haluavat ja lääkärit väittävät vastaan, koska kyse on ”toiminnallisesta häiriöstä”?
Kiihdyin. Syke nousi. Jätin sarjan kesken. Mies myönsi, että aina vain tuntuu yhtä absurdilta, että lääkärit kieltävät potilailta lääkityksen ja käskevät vain hengittelemään. Jos tarpeeksi uskoo, niin ehkä paraneekin! Tai sitten ei.
Heti ei tule mieleen toista sairautta, jossa lääkärit tarjoaisivat virallisena hoitona positiivista ajattelua potilaille, vaikka kansainvälistä tutkimustakin on jo olemassa toimivasta lääkityksestä.
Viisi vuotta koronassa
Kansainvälistä Long Covid -tietoisuuspäivää vietetään 15.3. Sattumalta samalla viikolla tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun sairastuin itse ensimmäisen kerran koronaan. Sillä tiellä olen edelleen. Samalla tulee kuluneeksi noin puoli vuotta sairausaikaani käsittelevän Lähes elossa -teokseni julkaisusta.
Voisi luulla, että korona on kaukaista historiaa ja long covid -potilaatkin ovat jo parantuneet. Harmi kyllä niin ei ole. Palautetulva yllätti jo kirjan ilmestyessä: sain paljon viestejä eri tavoin sairailta, väsyneiltä ja ihan terveiltäkin ihmisiltä. Uupumusta ja sairautta todella on tässä ajassa aika paljon.
Saan edelleen kirjastani joka viikko ainakin yhden palautteen tai viestin, jossa kysytään neuvoa lääkäreiden, fysioterapeuttien tai muun long covidiin liittyvän hoidon osalta. Minulta sitä ei kysytä siksi, että olisin lääkäri tai edes asiantuntija, vaan siksi, että monilla ei ole ketään muutakaan, jolta kysyä. Monet lääkärit lähettävät potilaat kotiin tai eivät halua edes keskustella long covidin mahdollisuudesta. Valistustyötä tarvitaan siis edelleen.
Ajoittain taistelu potilaiden puolesta tuntuu toivottomalta, mutta useimmiten mahdollisuus auttaa edes kirjan kautta lisää omaa optimismiani. Kaoottisessa maailmassa lohduttaa tieto siitä, että yksikin kirja voi joskus auttaa monia. Ainakin yhdeltä ihmiseltä sain kauniin palautteen siitä, että kirja pelasti hänen henkensä: hän sai viimein oikean diagnoosin, asiantuntevan lääkärin ja lääkityksen, jonka avulla pääsi sairaalakunnosta takaisin arkeen. Ilahduin niin, että itkin vähän.
Viimeinen luku
Muuten itken enää harvoin, sillä voin nykyään paremmin kuin moneen vuoteen. Kirja loppui aikoinaan tarkoituksella kesken, sillä halusin kuvata sitä, että kaikista sairauksista ei parane koskaan ja aina niistä jää pysyvä jälki.
Sen jälkeen olen oppinut, miten long covidin kanssa voi päästä hyvään hoitotasapainoon. Se tapahtuu oikealla oireenmukaisella lääkityksellä, elämäntapamuutoksella, stressin välttämisellä ja rauhallisella kuntoutuksella. Long covid ei parane koskaan yllättäen tai nopeasti, niin, että heräisi jonain aamuna ja huomaisi olevansa terve, vaan vähitellen ja aaltoillen. Kun rasituksen sietokyky hitaasti paranee, huonot päivät vähenevät ja vaikeiden sairausaaltojen väli pitenee. Aallot laantuvat jatkuvista myrskyistä loivemmiksi mainingeiksi ja jos oikein hyvin käy, lopulta oppii uimaan ja kellumaan ilman tunnetta siitä, että on jatkuvasti hukkumassa.
Niin tapahtuu silloin, kun hoito on kohdillaan, eikä potilas ole jäänyt oireineen oman onnensa nojaan.
Ensin huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä. Sitten huonoja päiviä onkin enää vain muutama viikossa, vähitellen ehkä parin viikon välein, kunnes tulee kokonainen kuukausi ilman pahaa takapakkia ja sairauslomapäivää.
Siinä vaiheessa saattaa alkaa kirjoittaa kokemuksistaan vaikkapa vimmaista kirjaa.
Jossain vaiheessa huomaa, ettei muista milloin olisi viimeksi ollut pahassa flunssassa tai sairas muutenkaan. Huono aalto pelottaa vieläkin, mutta kun sitä ei ajattele, sen kanssa oppii kellumaan.
Ja kun on kulunut oikein oikein kauan, voi tulla sellainenkin viikko, jossa tekee normaalin työviikon, menee viikon päätteeksi laitepilatekseen ja herää siitä huolimatta lauantaina terveenä ilman migreeniä tai uupumusta.
Ja ajattelee: kas, ulkona on kevät. Ja minä voin hyvin tänään.
Ina Westman
