Lähes elossa

Kun Ina Westman neljä vuotta sitten sairastui koronaan, hän ei voinut kuvitellakaan, että sairastaisi sitä vielä neljän vuoden kuluttua. Eikä hän voinut kuvitella, että kestäisi pari vuotta, ennen kuin hän saisi oireilleen diagnoosin. Itse asiassa hän ei neljä vuotta sitten osannut kuvitella mitään siitä, mitä hänellä olisi edessään.

Lähes elossa ei ole toipumistarina, mutta ei myöskään sairauskertomus. Westman kertoo matkasta, joka hänen on täytynyt käydä työ- ja suoriteorientoituneesta perheenäidistä ihmiseksi, joka ei aamulla tiedä, jaksaako arkipäivässä sanan alkuosaa, arkea, mitään. Matka on ollut kiemurainen, mutta ei toivoton. Se on pitänyt sisällään jääkylmiä loiskahduksia, oikein ja väärin puhallettuja hengityksiä, oivalluksia, meditointia, kiroilua, kyllästymistä, uusia elämäntapoja ja ennen kaikkea irti päästämistä.Westmanin kertojaääni ei ole lannistunut vaan vihainen, vimmainen, toiveikas ja itseironinen. Hän rakentaa kuvaa pitkäaikaissairaan elämästä tarkasti havainnoiden ja itseään säästelemättä. Tapauskertomus laajenee pohtimaan nykyelämämme perusteita laajemmin. Vaadimmeko itseltämme nykyään liian paljon? Riittäisikö jonkin päivän teemaksi pelkkä hengittely, sisään ulos? Riittäisikö joskus, että on lähes elossa?