Clarisse Sabard (s. 1984) on ranskalainen, Angers’n kaupungissa asuva kirjailija, jonka ei alun perin ollut tarkoitus päätyä kirjailijaksi ollenkaan. Clarisse rakasti kirjoja ja lukemista jo lapsena, muttei uskaltanut unelmoida kirjailijan työstä. Hänet oli lapsena sijoitettu lastensuojelulaitokseen, ja vaikka kirjoittaminen kiehtoi nuorta Clarissea, se tuntui saavuttamattomalta unelmalta. Päästyään ylioppilaaksi Sabard työskenteli myyjänä ja unelmoi oman kirjakaupan perustamisesta, mutta elämällä olikin hänen varalleen suuri yllätys.
Suomessa julkaistaan huhtikuussa Clarisse Sabardin sukusaaga Agapanthesin ensimmäinen osa: Flora ja Joséphine, jossa liikutaan kahdella aikatasolla: vuodessa 2018 Yhdysvalloissa sekä 1930-luvun Ranskassa. Kirja on vetävä, sukusalaisuuksia tutkiva lukuromaani, mutta siinä uskalletaan käsitellä myös vaikeita aiheita kuten seksuaalista häirintää ja fasismin nousua 1930-luvun Euroopassa.
Haastattelussa Clarisse Sabard
Tiesi kirjailijaksi ei ollut kovin perinteinen. Voitko kertoa siitä tarkemmin?
Totta kai, en tosiaan päätynyt kirjailijaksi klassista reittiä. En oikein uskaltanut kirjoittaa, vaikka kirjat ovatkin aina kiehtoneet minua. Eräänä päivänä, kun olin 25-vuotiaana lähdössä elokuviin, sain aivan yhtäkkiä aivohalvauksen. Se oli vakava aivoverenvuoto, jonka jälkeen olin viiden vuoden ajan kuntoutuksessa. Minun oli opeteltava kaikki uudelleen: kävelemään, puhumaan, toimimaan arjessa. Puheterapeuttini kannusti minua kirjoittamaan, sillä hän arveli sen voivan auttaa minua kuntoutumaan. Lopulta tarjosin kirjoittamaani käsikirjoitusta ranskalaiselle Charleston-kustantamolle, joka tarttui siihen. Kutsunkin aivohalvaustani elämän minulle antamaksi ”ikävästi paketoiduksi lahjaksi”, sillä sen ansiosta uskalsin lähteä tavoittelemaan salaista unelmaani kirjailijan työstä.
Onko tämä kokemus auttanut sinua kirjoittamisessa? Onko sinun kenties helpompi asettua vaikeuksia kohtaavien henkilöhahmojen asemaan?
Kyllä, kun aloitan tarinan kirjoittamisen, haluan aina tuntea empatiaa hahmojani kohtaan. Kirjoissani käsitellään myös usein sitkeyttä, ja päähenkilöinä on naisia, joiden elämäntarinat ovat hiukan erilaisia. Haluan tuoda kirjoissani toivoa: elämä ei aina ole helppoa, mutta aina voi jatkaa eteenpäin ja tavoitella unelmiaan.
Agapanthes-sarja on sukusaaga, miten sait idean tähän kolmiosaiseen sarjaan?
Olin kirjoittanut jo useamman kirjan, mutten uskaltanut ryhtyä kirjoittamaan laajempaa sukutarinaa, vaikka unelmoinkin siitä salaa. Eräänä päivänä lehdistövastaavani kysyi minulta, enkö haluaisi kirjoittaa pidempää sukusaagaa. Hän kannusti minua ja niin uskalsin tarttua ideaan, joka oli jo alkanut itää mielessäni. Aluksi minulla oli vain 1930-luvulla elävän, kuvataiteita opiskelevan Joséphinen hahmo. Rakensin tarinaa useamman kuukauden ajan, sillä sarjassa on oltava tarkkana: kun ensimmäinen osa on ilmestynyt, sen tapahtumia ei enää voi muuttaa. Kirjaan yksityiskohdat tarkasti ylös erilliseen tiedostoon, jotta pysyn mukana kaikessa, mitä hahmot kirjassa saavat selville.
Kirjassa käsitellään perheen ja suvun salaisuuksia, osaatko sanoa, miksi juuri sukusalaisuudet kiehtovat sinua?
Taustalla on ehkä isovanhempieni ullakko, jossa oli valtavasti kirjoja, mutta myös vanha säilytysarkku täynnä kirjeitä. Muistan kysyneeni pikkutyttönä isoäidiltäni eräästä kirjeestä, ja muistan, että hän vastasi minulle vain nopeasti: ”Voi voi, laita se pois, isoisäsi hermostuu.” Myöhemmin minua harmittaa, etten kysynyt asiasta tarkemmin. Salaisuuksia käsittelevät kirjat ovat aina myös olleet omia suosikkejani, en osaisi kuvitella kirjoittavani kirjaa, jossa ei olisi kyse jonkinlaisesta salaisuudesta.
Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla, miten päädyit tähän rakenteeseen kirjasarjassa?
Lukijana pidän kahden aikatason rakenteesta esimerkiksi Lucina Rileyn ja Kate Mortonin kirjoissa, mutta Ranskassa monikaan kirjailija ei käytä tällaista rakennetta. Sukutarinassa en olisi voinut kuvitella toisenlaista tapaa kertoa tätä tarinaa. Historia on myös aina kiehtonut minua, ennen kaikkea 1900-luvun historia sekä Yhdysvaltojen synty.
Käsittelet kirjassasi myös vaikeita aiheita, miksi?
Aiheet valitsevat oikeastaan minut. Agapanthes-sarjassa halusin kertoa voimakkaista, itsenäisistä naisista historiassa. Naiset ovat olleet mukana historian tärkeissä tapahtumissa, mutta heidän osuutensa on usein pyyhitty pois. Halusin puhua myös #Me too -liikkeestä, sillä mielestäni sitä ei vielä ole käsitelty loppuun. Käsittelen aiheita viihteen kautta, sillä tarkoitus on viihtyä, mutta myös ajatella. Olen feministi ja itsekin joutunut taistelemaan saavuttaakseni paikkani. Olen halunnut kääntää esimerkiksi lastensuojelulaitoksessa viettämäni ajan mieluummin voimaksi kuin taakaksi.
Annan myös itselleni jokaisen kirjan kohdalla jonkin haasteen. Agapanthes-sarjassa halusin tarinan liikkuvan kuvataiteen maailmassa. En tuntenut taidehistoriaa lainkaan, mutta opiskelin ja tutkin sarjaa varten paljon 1900-luvun taiteilijoita. Kävin kirjoitusprosessin aikana paljon taidemuseoissa, muun muassa Pariisin Louvressa, innostuin kuvataiteesta ja opin katsomaan sitä eri tavalla. Sarjan toisessa osassa liikutaan valokuvauksen maailmassa.
Millainen on työrytmisi?
Järjestän työni 13-vuotiaan poikani koulupäivien mukaan ja kirjoitan, kun hän on koulussa. Minun on saatava kirjoittaa hiljaisuudessa, mutta luon jokaisella henkilöhahmolle oman soittolistan, jota kuuntelen ennen kirjoittamista. Mielessäni on myös usein joku tietty, vaikkapa kadulla nähty henkilö, jonka kuvittelen kirjani hahmoksi.
Minulla on tarkka deadline, joka motivoi minua kirjoittamaan, mutta en määritä jokaiselle päivälle tiettyä sanamäärää, mieluummin päätän, että kirjoitan päivän aikana tietyn kohtauksen tarinasta. Suunnittelen ja muokkaan romaania usein pitkään, mutta kirjoittamiseen menee lopulta vain neljästä viiteen kuukautta. Pyrin myös kuuntelemaan itseäni ja omaa terveydentilaani. Puolitoista vuotta sitten päädyin uudestaan sairaalaan korkean verenpaineen ja uupumuksen takia, ja sen jälkeen olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Onneksi kustantajani oli ymmärtäväinen, ja opin itsekin hellittämään työtahtia. Jos tyhjän paperin kammo iskee, lähden metsään tai Loire-joen rannalle kävelemään.
Kira Poutanen
