Hanne Kettunen: Voisin huijata sinua, vaikka olet fiksu

KUVA: Otto Virtanen

TEKSTI: Hanne Kettunen

Hei olen Hanne ja olen nykyään ammattihuijari.

Se oli vale, en ole. Mutta melkein voisin olla. Sillä niin helppoa se on nykymaailmassa, ja helpottuu yhä enemmän tekoälyn aikakaudella. En silti huijaa, koska se ei ole laillista eikä kivaa. Mutta ovatko jotkin huijaukset ok? Onhan meillä valkoisia valheitakin, miksei pieni jekku siellä täällä voisi olla hyvä, etenkin jos tarkoitus hyvittää keinot? 

Näin vuosia sitten Netflix-dokumentin, jossa ”Tinder-huijari” Simon sarjadeittaili naisia ja eli heidän kanssaan luksuselämää, vaikka hänellä itsellään ei ollut mitään varallisuutta. Hän maksoi suhteet aina edellisen uhrin rahoilla.

Simonin outo, vain ylellistä elämää tavoitteleva valheiden verkko heilautti jotain sisälläni: Miksi ihmeessä hän huijasi, jos ei pelkän rahan takia? Tämän huijauksen katehan oli olematon, kun sadattuhannet Marialta pumpatut rahat menivät Eileenin kanssa juhlimiseen.

Aloin ahmia kaikkea muutakin aiheeseen liittyvää: näin dokumentin, jossa äiti huijasi omaa, kauan sitten kadonnutta lastaan. Todistin loputtomasti kaksoiselämää eläviä miehiä, ihmettelin (ja ihan vähän ihailin, olenhan business-naisia itsekin) kryptovaluutan tuulesta keksineitä nuoria miehiä, jotka veivät ihmisiltä miljoonia, eivätkä nähneet missään tekemässään mitään väärää. Häkellyin ”Anna Delveyn” kyvystä sekoittaa koko New Yorkin seurapiirit ja puhtaalla pokalla hankkia itselleen lähes loputtomasti mainetta ja mammonaakin.

Kesti jonkin aikaa oivaltaa, että motiivit huijaamiseen ovat hyvinkin ohuita. Jotkut ihmiset huijaavat vain siksi, että se on mahdollista. Ja se sytytti lampun päässäni. Tästä on pakko kirjoittaa jotain, jokin tarina. 

Käytin sen yhden kylmän ja pimeän kevään aikana tutustuen erilaisiin huijauksiin ja niiden motivaatioihin, ja palasin aina samaan ajatukseen: Jonkun pitäisi huijata näitä huijareita. Heidän pitäisi itse kokea sama, mitä uhrinsa kokevat – täydellisen luottamuksen, haaveiden ja yleensä myös rahojen menettämisen. Syntyi puolustusasianajaja Mia Hollmén, joka pienimuotoisen elämänkriisin kautta päätyy Fuengirolaan ja huijausten keskipisteeseen. Mian elämää ja sen käänteitä seuraa esikoisromaanini Orkideahuijaus, joka pyrkii romaanin keinon tietysti viihdyttämään, mutta myös näyttämään meille, että kuka tahansa voi joutua huijatuksi.

Ei ole tyhmää uskoa toiseen ihmiseen, vaan luottamus toisiin on meillä perusasetus, suorastaan ihmisyyden ydintä. Ajatelkaa, minkälainen yhteiskunta meillä olisi, jos kukaan ei lähtökohtaisesti luottaisi toiseen; jos me pysähtyisimme jokaisessa elämän hauskassa, kutkuttavassa ja innostavassa käänteessä miettimään, onko tämä totta? Voiko sinuun luottaa?

Hyvät huijaukset rakennetaan monimutkaisen psykologisen pelin avulla tarkasti tunnustellen. Uhria houkutellaan pala kerrallaan syvemmälle, hahmotellen tarkasti, missä antautumisen rajat menevät, kunnes on jo liian myöhäistä ja mikään ei saisi uhriaan uskomaan – tai ainakaan tunnustamaan -, että tämä David ei todellakaan ole olemassa, että juuri minä en sattunut keksimään muita parempaa sijoituskohdetta, vaan sijoitin hyvin laaditun nettisivun uskottaviin kuviin.

Tarvitaan vain hyvä kipupiste (yksinäisyys ja haave vaurastumisesta aina hyviä), oikea ajoitus ja pelisilmää.

Oivalsin jotakin kirjoitusprosessin aikana: parhaat huijaukset ovat tarinoita, joihin haluamme yhdessä uskoa. Yhteiseen elämään hauskasti kirjoittelevan Davidin kanssa on mukavampi uskoa kuin siihen, että minut on ammattimaisesti tunnistettu, groomattu ja hiottu hyväksi uhriksi satojen muiden tavoin. En olekaan ainutlaatuinen.

Totuus on se, että meistä jokaista voi huijata ja jos asiantuntijoita on uskominen, myös tullaan huijaamaan. Itse olen viimeisen vuoden aikana melkein langennut kahteen eri kalasteluun, vaikka kirjoitin samalla tätä kirjaa. Niin hyviä huijaukset nykyään ovat, niin hyviä tarinat, joita meille kerrotaan, ovat.

Ammattilaisten tekemät huijaukset ovat niin hyviä, että kun käytin niitä inspiraationa Orkideahuijauksessa, kustannustoimittajani Hanna Pudas kehotti minua laimentamaan niitä, sillä ne olivat liian epäuskottavia. Jätän sinun tehtäväksesi päätellä, mikä niistä tai mistään tässä kerrotussa lopulta oli totta ja mikä ei.  

Vaikka tiedänkin nyt kirjan valmistuttua, miten valtavan paljon maailmassa on pelkkää lavastetta ja taidokasta sumuverhoa, päätän silti lähtökohtaisesti uskoa ihmisiin.

Elämä on paljon parempaa niin, että antaa itsensä uskoa, luottaa ja kirjoittaa tarinaa, jota joku toinen vähän värittää. Joskus liikaa, mutta väliäkö sillä, jutun ei tarvitse aina olla totta, kunhan se on hyvä, eikö?

Myös ja etenkin silloin, kun luemme kirjaa, valitsemme uskoa. Rakennamme päässämme tarinan, jota kirjailija kehystää. 

Loppuu kerron vielä jutun, josta en tiedä onko se totta, mutta minusta se on hyvä, ehkä juuri siksi, että se on niin uskomaton:

Tiedätte varmasti erään kaikkien aikojen tunnetuimman huijarin Frank Abegnalen. Hänestä kertova elokuva Ota kiinni jos saat oli ensimmäisen kosketukseni veijareihin ja huijareihin, rakastuin jo silloin tähän (hyvä on, Leonardo di Caprion esittämään, sillä voi olla vaikutusta) sympaattiseen hahmoon, joka rakensi itselleen hyvän elämän taidokkaasti väärentämällä ja teeskentelemällä. Frank pääsi jopa lentokapteeniksi vailla asianmukaista koulutusta.  

Hanne Kettunen