Vera Vala: Kun dekkaristin ura muistuttaa huonoa vitsiä

KUVA: Mikko Rasila
TEKSTI: Vera Vala

Dekkaristi, kriminologi ja psykologian maisteri kilpailivat, kuka kolmikosta kehittäisi parhaan juonikuvion rikosromaaniin. Dekkaristi halusi ehdottomasti johtaa lukijoita harhaan, kriminologi vaati tarinaan realistisen näkökulman ja psykologian maisteri kieltäytyi kirjoittamasta mitään, mitä ei voinut perustella tutkimusnäytöllä. Lopulta kaikki kolme julistautuivat voittajiksi, sillä kolmikon kilpailusta syntyi huonon vitsin ohella myös Kaksoissotilas: kirjailijan urani yhdestoista, työläin ja samalla suurimman tyydytyksen tunteen synnyttänyt romaani.

Vitsintyngän juju piilee siinä, että dekkaristi, kriminologi ja psykologian maisteri ovat allekirjoittaneen eri ammatti-identiteettejä. Aloitin uudet opinnot aikuisiällä ajatellen, että kriminologina ja psykologina dekkareiden kirjoittaminen helpottuisi. Naiiviudessani kuvittelin, että psykologian opiskelu auttaisivat minua syventämään henkilöhahmoja ja että kriminologin opintoihini kuulunut kriminalistiikka tarjoaisi sisäpiirintietoja, joiden avulla dekkareissani kuvattu rikostutkinta muuttuisi erityisen kekseliääksi.

Todellisuus valkeni jo ennen valmistumista: inspiraatiossa piehtaroinnin sijaan kirjoittamisesta tuli kamppailua. Vaikeuksien syy ei ollut ainoastaan ajan puute, vaan eri ammatillisten identiteettien törmäyksistä syntyvät kipinät ja lieskat, jotka uhkasivat polttaa poroksi kirjailijan kärsivällisyyden. 

Dekkaristina luokittelen kirjani ennen kaikkea psykologiseksi jännitykseksi. Olin toki opiskellut psykologiaa itsekseni jo aiemminkin, mutta päättelin systemaattisten, akateemisten opintojen auttavan, kun en enää joutuisi vaivaamaan psykologikavereita kysymyksillä henkilöhahmojen persoonallisuuspiirteiden tai käytöksen uskottavuudesta. En tullut ajatelleeksi, että tuttavat vastaavat typeriinkin kysymyksiin kohteliaasti, kun taas itselleen tulee puhuttua joskus turha(uttava)n kärsimättömästi.

Maisterintutkinto kliinisessä psykologiassa ei nimittäin tarjoa vain hyödyllisiä tietoja, vaan muuntuu nalkuttavaksi sisäiseksi ääneksi, joka tylyttää kirjailijaidentiteettini lennokkaita ehdotuksia. Henkilöhahmojen kehittäminen on nykyään tinkimistä: kirjailijaminäni keksii innostuneena kiinnostavia luonteenpiirteitä ja erikoisia käyttäytymismalleja, joita psykologi-identiteetti suitsii saman tien realistisemmiksi.

Kriminologiksi valmistuminen ei myöskään helpottanut juonikuvioiden kehittämistä. Päinvastoin nyt hylkään jo alkuunsa ison osan juonenkäänteistä liian epäuskottavina, koska joudun miettimään, miten rikostutkijat todellisuudessa toimisivat keksimässäni tilanteessa.

Kirjailijaminäni on ottanut haasteen vastaan. Se etsii kaikki psykologian tuntemat poikkeukset ja hyödyntää niitä armottomasti, eikä sisäinen psykologini uskalla sanoa vastaan, koska tietää itsekin, ettei ihmismieltä voi kuvailla tyhjentävästi yhdenkään käsikirjan sivuilla. Samalla tavoin dekkaristi-identiteettini pistää hanttiin kriminologin äänellä ärisevälle yliminälleni. Oikeita rikostapauksia analysoimalla on helppo osoittaa, että todellisuudessa rikostutkinta harvoin etenee niin lineaarisesti kuin alan oppikirjoissa esitetään. Elämä on usein sattumanvaraisempaa ja yllättävämpää kuin edes dekkaristin kiitolaukalle lähteneen mielikuvituksen tuotokset.

Fiktio ei suinkaan aina antaudu realiteeteille, vaan joskus elämä tuntuu seuraavan dekkaristin punomaa käsikirjoitusta. Useamman kerran olen lukenut päivän lehdestä italialaisista rikostapauksista, jotka ovat muistuttaneet aikaisemmin kirjoittamiani juonikuvioita. Joskus lukijat ovat kertoneet, että jokin mielikuvitukselliselta tuntunut juonenkäänne on itse asiassa ollut totisinta totta heidän tuttavapiirissään.

Myös dekkarisarjani päähenkilön Salla Kotkan elämä on risteytynyt yllättävällä tavalla omani kanssa. Olin ollut psykologin tutkintoon vaadittavassa työharjoittelupaikassani jo useamman viikon ennen kuin tajusin sen muistuttavan lähes pelottavan paljon itse Sallalle keksimääni työharjoittelupaikkaa Milanossa.

Psykologien ammattieettisten periaatteiden mukaisesti en koskaan hyödyntäisi asiakkaiden tarinoita dekkareita kirjoittaessani. Tästä asiasta on yllättäen samaa mieltä myös kirjailijaminäni. Osa kohtaamistani elämänkohtaloista on nimittäin niin karuja, että psykologinen jännityksen sijaan voidaan puhua puhtaasta tragediasta.  

Psykologin ammatti-identiteettini vaalii siis luottamuksellisuuden ja salassapitovelvollisuuden periaatteita. Dekkaristi-minääni tämä ei haittaa, auttavathan ne perustelemaan, miksi mielikuvitukselle on paikkansa myös silloin, kun dekkaria on kirjoittamassa taivaanrantaa maalailevan kirjailijan ohella myös kriminologi ja kliinisen psykologian maisteri.

Kaksoissotilasta kirjoittaessani mielikuvituksen käyttö ei rajoittunut ainoastaan henkilöhahmoihin ja juonikuvioihin. Aiemmissa kirjoissani olen kuvaillut todellisia paikkoja Roomasta Milanoon lähes orjallisella tarkkuudella. Olen pitänyt kunnia-asianani, että kirjojani voi käyttää myös epävirallisina, joskin ehkä hiukan makaabereina matkaoppaina kulloisessakin kaupungissa vieraillessa.

Kaksoissotilaan tapahtumapaikkana on mieheni Corradon synnyinseutu Aostan laakso. Olin haaveillut sijoittavani dekkarin Corradon lapsuuden maisemiin kirjailijaurani alusta saakka. Kun kiertelimme vuoristokyliä kirjan tapahtumapaikkoja tutkiessani, minun oli kuitenkin vaikea valita mihin kolmestatoista sivulaaksosta sijoittaisin Kaksoissotilaan murhatapauksen.

Niin tein poikkeuksellisen päätöksen: yhdistin lempilaaksojeni kuvauksellisimmat piirteet ja keksin kirjaani aivan uuden, neljännentoista laakson. Tällä tavoin dekkaristi-minäni nukkuu yönsä rauhallisemmin. Ainakaan ei tarvitse pelätä, että kirjaani päätynyttä laaksoa alkaisi oikeasti piinata murhien sarja vain siksi, että elämä olisi jälleen innostunut jäljittelemään fiktiota.

Vera Vala