Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Ulla Onerva. Tämä journalisti, sisällöntuottaja ja palkittu lukuinnostaja tunnetaan kirja-aiheisista sometileistään. Oikukkaiden romantikkojen piiri -trilogian avausosa Hattaradilemma teki Onervasta myös esikoiskirjailijan.
"Jostain syytä, jollakin alitajuisella tavalla, kuvittelin, että tämä täysin tuntematon henkilö tuomitsisi minut, jos tietäisi minun lukevan ihanaa, koukuttavaa, romanttista kirjaa."
KUVA: Sabrina Bqain
TEKSTI: Ulla Onerva
Tarvitseeko romanttisia kirjoja puolustaa?
Tuntematon nuorimies istuutui minua vastapäätä edinburghilaisen hostellin oleskeluhuoneessa. Nyökkäsin tervehdyksen ja jatkoin aamiaisen syömistä ja kirjani lukemista.
”Mistä tuo kirja kertoo?” mies kysyi hetken päästä.
Nolostuin. Olin aloittanut reissun ensimmäisenä iltana Emily Henryn Book Loversin, jonka olin käynyt hakemassa kaupungin lumoavimmasta kirjakaupasta, Topping & Company Booksellersiltä. Kyseessä oli yhden suosikkikirjailijani vihollisista rakastavaisiksi -romanssi, ja jo ensimmäiset luvut olivat hurmanneet minut. Silti vastasin kaarrellen:
”Tää kertoo ihmisistä, jotka rakastaa kirjoja.”
Jostain syytä, jollakin alitajuisella tavalla, kuvittelin, että tämä täysin tuntematon henkilö tuomitsisi minut, jos tietäisi minun lukevan ihanaa, koukuttavaa, romanttista kirjaa.
Myöhemmin seisoin suihkussa ja jupisin mielessäni, miksen ollut osannut myöntää tyypille, mitä luin. Enhän minä edes tiennyt, mitä hän ajatteli romanttisista kirjoista. Jostain syystä silti kuvittelin, että hän pitäisi romansseja vähä-älyisinä, naiiveina, vähintäänkin epäilyttävinä.
Pääni sisällä alkoi pyöriä fiktiivinen kohtaus: kaksi lukiolaista juhlissa, toinen lukemassa romanttista romaania, toinen kyseenalaistamassa tämän kirjavalinnan.
”Onko toi sellainen kirja, mitä sä yleensäkin luet?”
Oliko tyyppi tosissaan?
”Ei. Yleensä mä luen pelkkiä bolivialaisia nykyrunoja”, sanoin vakavalla naamalla. Silitin romaanin selkämystä. Lempikirjailijani Pinja Timjamin uusin teos oli ilmestynyt vasta kolme kuukautta sitten, mutta luin sitä jo toista kertaa. Se edusti ihaninta eskapismia, mitä maan päältä löytyi.
Suuntasin katseen takaisin kirjaan ja toivoin, että poika tajuaisi vinkin.
”Ootko lukenut Aldous Huxleyn Uuden uljaan maailman?”
Yritin hillitä itseni. Tunsin tämän ihmistyypin. Ensin ne totesivat minun lukevan kelvotonta kirjallisuutta, sitten yrittivät tuputtaa luettavaksi omaa suosikkikirjaansa. Yleensä jonkun kuolleen miehen kirjoittamaa. (Hattaradilemma, s. 6)
Kuka puolustaisi romantiikkaa?
Esikoisromaanini Hattaradilemma lähti kehkeytymään jonkinlaisesta tarpeesta ymmärtää, miksi romanttisia kirjoja väheksytään. Miksi olin itsekin nolostellut niiden lukemista? Miksi yliopistossa opiskellessani kirjallisuutta koin tarvetta sanoutua irti romansseista kokonaan?
Miksi olin useasti kirjoittanut somessa, että ”tämä kirja on oikein hyvä omassa genressään”? Aivan kuin romanttinen kirja ei voisi koskaan olla ihan vain hyvä kirja, pelkästään poikkeuksellinen hyvä genrensä edustaja.
Penkoessani aihetta törmäsin nopeasti vanhoihin tuttuihin syyllisiin: sukupuolittuneisiin rakenteisiin ja naisvihaan. Romanttisten kirjojen kirjoittajat ja lukijat ovat tyypillisesti olleet naisia, ja kuten monet muutkin naisille tärkeät asiat, myös romanssit on nähty turhina ja tyhjänpäiväisinä.
Päähenkilöni Emma rynnisti paikalle aloittamaan romanttisen kapinan. Hän perustaa Hattaradilemmassa Oikukkaiden romantikkojen piirin, jonka missiona on palauttaa romanttisten kirjojen arvostus.
Rakastan sitä, miten Emma löytää aina oikeat sanat romanssien puolustamiseen. Ne sanat, jotka minäkin haluaisin löytää, mutta jotka löytyvät vasta pitkällisen pohdiskelun jälkeen.
Pelkkiä tuttuja kaavoja?
”Kai sille on ihan hyvä syy, ettei romantiikkaa arvosteta kirjallisuutena”, Eeli sanoi.
”Miten niin muka?” kysyin.
”Eikö ne yleensä vaan toista samaa kaavaa? Kaksi ihmistä rakastuu. That’s it. Ei kauhean yllättävää tai luovaa tai monimutkaista.” (Hattaradilemma, s. 33)
Jokainen osaa luetella roppakaupalla ennakkoluuloja, joita romanttisiin kirjoihin liitetään. Moni muukin romaani nojaa rakennekaavoihin, intertekstuaalisuuteen, länsimaisen kertomakirjallisuuden tunnistettaviin arkkityyppeihin. Silti nimenomaan romanttisten kirjojen genrekonventioita ja trooppeja eli toistuvia juonikuvioita ja henkilöiden välisiä asetelmia pidetään heppoisina.
Paljon harvemmin keskustelemme romanttisten kirjojen vahvuuksista. Romantiikasta löytyy usein mestarillista dialogia, hyvin rakennettua henkilöiden välistä jännitettä ja koukuttavia juonikuvioita. Romanssien kirjoittajat luovat rakastettavia henkilöhahmoja, joita haluaisi rutistaa – ja joskus tönäistä junan alle.
Harvoin ylistämme romanttisten kirjojen kirjoittajia siitä, että romansseissa teksti soljuu kuin itsestään ja että lukija haluaa kääntää vielä yhden sivun ennen nukkumaan menemistä. Ajassa, jossa kirjat kilpailevat Netflix-sarjojen ja somen kanssa ajankäytöstä, olisi syytä hurrata jokaiselle viihdeteokselle, joka onnistuu saamaan ihmisen tarttumaan kirjaan.
Hattaradilemman voi hotkaista hattarana tai sitä voi peilata romanttisen kirjallisuuden traditioon ja klassikoihin. Miten se peilautuu Jane Austenin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, Emmaan ja Neitoon vanhassa linnassa? Entä miten se sekoittaa, kommentoi ja leikkii genren troopeilla eli tutuilla juonikuvioilla?
Eeli alkoi nauraa. Ruudulla Noah ja Allie soutivat järven halki rankkasateessa.
”Miksi näissä leffoissa aina sataa?” Eeli kysyi. ”Anna kun arvaan: ihan kohta ne alkaa pussailla tuolla sateessa.” (Hattaradilemma, s. 118)
Tarvitseeko romantiikka puolestapuhujia?
Kirjoittaessani Hattaradilemmaa mietin monta kertaa, olenko ymmärtänyt jotain väärin. Entä jos romanttisen kirjallisuuden stigma elää vain oman pääni sisällä ja kaikki muut ovat jo oivaltaneet, että tähän ei liity mitään häpeää. Silloin koko kirjan teesi murenisi.
Mutta ei.
Somessa törmää yhä edelleen kommentteihin, joissa romantiikan lukijoita pidetään vähän vinksahtaneina ja romansseja joutavina.
Merkittävää on myös se, että romanttiset viihdekirjat eivät Suomessa näy kirjallisuuskritiikeissä. Kun kirjallisuuden ammattilaiset sivuuttavat kokonaisen genren, herää kummastus: pitävätkö kriitikot romansseja niin vähäpätöisinä, etteivät usko niistä löytyvän aineksia kritiikille? Eikö kritiikin tehtävä ole myös kontekstoida, asettaa teos osaksi kaanonia, keskustella ja tulkita?
Romanttiset kirjat uupuvat myös kirjallisuuspalkintoehdokkuuslistoilta. Jos viihteelle ja hyvän mielen kirjoille ei perusteta omaa kilpailukategoriaa (kuten Storytelin Suuressa äänikirjapalkinnossa) tai kokonaan omaa palkintoa (Vinhan kirjakaupan Funlandia), romantiikka unohdetaan kokonaan.
Onneksi sosiaalisessa mediassa yhä useampi puhuu romanttisten kirjojen puolesta. Genre on lukijoiden rakastama vuodesta toiseen.
Silti Emmalla ja oikukkailla romantikoilla riittää vielä tehtävää. Heidän matkassaan kuljettuani nykyään melkein toivon, että ohikulkija kysyisi minulta kirjasta, jota luen. Haluaisin ylpeästi kertoa, että tämä on aivan ihana romanttinen kirja. Oletko jo lukenut?
