Kirjablogimme seuraava Vieraskynä-kirjailija on ruokakirjoittaja ja toimittaja Satu Koivisto. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri ja kokki ja tehnyt aikakausmediassa töitä yli 20 vuotta, siitä suurimman osan ruokasisältöjen parissa. Syyskuun lopussa ilmestynyt Helpompi hapanjuurileivonta – Laiskan juuren reseptit on hänen viides ruokakirjansa. Tämän lisäksi hän on toinen kirjoittaja Kettulan kahvila -satukeittokirjasarjassa, johon hän on suunnitellut reseptit tarinan pohjalta.
"Kun ruokakirja lähtee painoon, tuntuu samalta kuin maratonin maaliviivalla. Olipahan kertakaikkisen iso urakka, mutta endorfiiniryöppyä ei voita mikään. Tekisin koska tahansa uudestaan."
KUVA: Johanna Myllymäki
TEKSTI: Satu Koivisto
Mitä kaikkea ruokakirjan tekeminen vaatii?
Koskettava ruokakirja ei ole vain kokoelma reseptejä. Reseptien lisäksi se on parhaimmillaan tarinankerrontaa, henkilökohtaisia kokemuksia ja oivalluksia sekä pohdintoja ruoanlaiton laajemmasta merkityksestä elämässä.
Kaikki lähtee suunnittelusta ja näkökulman rajaamisesta. Mihin tarpeeseen kirja vastaa? Kenelle se on tehty? Onko kohderyhmänä pienet lapset, kuten Kettulan kahvila -sarjassa? Vaiko tietynlaisesta leivonnasta kiinnostuneet aikuiset, kuten Helpomman hapanjuurileivonnan käsikirjassa?
Kun aihe ja näkökulma on päätetty, alkaa rakenteen suunnittelu, mielellään kustannustoimittajan ja graafisen suunnittelijan kanssa. Kuinka monta reseptiä lopulliseen kirjaan suunnilleen mahtuu? Tarvitaanko teoriaosuutta, joka vie tilaa itse resepteiltä mutta auttaa lukijaa laajemmin aiheen hahmotuksessa ja parhaimmillaan myös soveltamisessa? Tuleeko resepteistä valokuvat vai piirrokset? Vai tuleeko kuvia lainkaan? Yksi lempiruokakirjailijoistani on jo edesmennyt amerikkalainen Laurie Colwin, jonka esseekokoelma Home Cooking – A Writer in the Kitchen vuodelta 1988 ei sisällä yhtäkään valokuvaa mutta joka silti kertoo niin kauniisti ja innostavasti yksinkertaisen kotiruoan iloista.
Kaikki lähtee resepteistä
Kun suuntaviivat on päätetty, alkaa reseptien suunnittelu ja valinta. Minkälainen kokonaisuus avaisi aihetta ja näkökulmaa parhaiten? Mikä on suolaisten ja makeiden reseptien suhde?
Jaotellaanko reseptit perinteisten kategorioiden alle, esimerkiksi keitot, pastat, jälkiruoat, vai käyttötilanteen ja tarpeen mukaan, kuten esimerkiksi Koululaisen omassa välipalakirjassa? Tuleehan jokaiseen kategoriaan riittävästi sisältöä?
Jokainen resepti testataan moneen kertaa. Resepti ei täytä tehtäväänsä, auta lukijaa valmistamaan kyseistä ruokaa tai leivonnaista, jos raaka-aineiden määrissä on virheitä tai jokin raaka-aine unohtuu kokonaan. Varsinkin leivonnassa ainesosien suhteiden oikea tasapaino on kriittistä: jos vaikka jauhoja on liian vähän, kakusta tulee pannukakku.
Kirjoitan reseptit ennen ensimmäisiä kokeiluja puhelimeni muistiinpanoihin ja sitten testaan ne juuri näillä kirjoitetuilla määrillä. Minulla on takataskussani ja mielessäni satoja reseptejä vuosien varrelta, elämästä ja kokkikoulusta, joten useimmiten en lähde liikkeelle aivan nollasta. Reseptien tekemisessä minua ohjaa vahvasti käytännöllisyys: raaka-aineiden pitää löytyä ainakin suurimmaksi osaksi lähikaupan valikoimasta ja purkit käytetään taloudellisesti kerralla kokonaan. Suosin vetomittoja, paitsi hapanjuurileivonnassa, jossa koen grammojen auttavan lukijaa todennäköisemmin onnistuneeseen lopputulokseen. Myös itse hapanjuuri hyrisee saadessaan täsmällistä hoivaa.
Ruokakuvausten suuri harhaluulo
Olin aiemmin ruokamediassa töissä. Yleisin työhön liittynyt harhaluulo oli se, että kuvissa näkyvät annokset eivät olisi olleet oikeita, syötäviä ruokia. Käsi sydämellä voin vannoa: en ole kertaakaan urani aikana ollut kuvauksissa, jossa ruokaan olisi suihkutettu hiuslakkaa tai lautaselle lorautettu moottoriöljyä siirapin sijaan (tällaista huhutaan). Jokainen kuvausannos on ollut syötävissä. Kuvausruokien maistaminen kuvauksiin osallistuvalla porukalla on itse asiassa tärkeä osa myös reseptinkehitystyötä. Vielä siinä vaiheessa on mahdollista esimerkiksi hienosäätää suolan ja muiden mausteiden määrää.
Kun aloin tehdä Helpomman hapanjuurileivonnan käsikirjaa, halusin mukaan mahdollisimman paljon välivaihekuvia taikinasta ja sen eri vaiheista lukijaa auttamaan. Tämä päätös loi omat haasteensa kuvauksille. Hapanjuuri on elävä olio, jolla on omat aikataulunsa, ja halusin kunnioittaa niitä. Esimerkiksi keittiön lämpötilasta riippuen taikinan kohoamiseen saattaa mennä kolme tuntia tai kuusi tuntia. Kun siihen sitten yhdistettiin omat aikatauluni, kuvaajana toimineen puolisoni aikataulut ja kauniin, pehmeän luonnonvalon aikataulut, saatiin aikaiseksi kokonaisuus, jonka tekeminen vei yhteensä kaksi vuotta. K a k s i. Luulin jo, ettei valmista tulisi koskaan.
Suuri rakkauteni teksti
Kuvausten jälkeen alkaa itselleni kaikkein innostavin osuus: kirjoittaminen. Rakastan tekstien tekemistä, myös reseptin työvaiheiden kirjoittamista. Niiden pitää olla mahdollisimman tiiviitä mutta kuitenkin kuvaavia, edetä loogisesti ja täsmällisesti mutta silti lempeästi. Kirjassa reseptit pitää mielestäni myös kirjoittaa samalla kaavalla. Jos vaikka ensimmäisenä työvaiheena uuni käännetään lämpiämään oikeaan lämpötilaan, niin pitää tapahtua muissakin uunia vaativissa ohjeissa.
Kun teksti ja kuvat ovat kasassa, mukaan astuvat editoija ja graafinen suunnittelija. Editoija varmistaa, että teksti kulkee hyvin ja ymmärrettävästi ja etsii ajatusvirheitä ja epäloogisuuksia. Kirjan tekemisen maagisin vaihe on, kun näkee ison työn ensimmäistä kertaa taitetussa muodossa. Silloin aihe herää eloon.
Loppu on viimeistelyä: oikolukemista, tekstin kirjoitusvirheiden etsimistä ja korjaamista, varmistusta että kuvat etenevät oikeassa järjestyksessä. Viimeisen taittoversion haluan lukea printtinä, ilmestyyhän itse kirjakin paperisena.
Kun ruokakirja lähtee painoon, tuntuu samalta kuin maratonin maaliviivalla. Olipahan kertakaikkisen iso urakka, mutta endorfiiniryöppyä ei voita mikään. Tekisin koska tahansa uudestaan.
Ja parasta palautetta on, kun saa vaikkapa kuvaviestin lukijan juhlista, joiden keskipisteenä jokin kirjan resepteistä on. On iso ilo ja kunnia päästä mukaan ihmisten arkeen ja juhlaan.
Satu Koivisto
