Laura Sola: Murhia, mutta sillee neonväreissä

KUVA: Marjaana Malkamäki
TEKSTI: Laura Sola

Kuinka ihminen päätyy kirjoittamaan mustan murhakomedian, joka sopii kuitenkin täydellisesti kirkkaanpinkkien kansien väliin? 
Rehellisesti, aikuistenoikeesti rehellisesti? 
Halusin kirjoittaa feelgood-kirjan, mutta olin siihen vähän liian mulkku. Tai sitten halusin murhata, mutta en osannut kirjoittaa dekkaria. Dekkarissa pitäisi paitsi keksiä syyllinen ja motiivi, nuo molemmat pitäisi sitten piilottaa niin taidokkaasti, että lukijan jännitys pysyisi yllä kirjan verran. En osaa vihjailla, olen enemmän suoraan asiaan -naisia: keksin siis kyllä murhaajan ja motiivin, mutta ne voi lukea jo kirjan takakannesta – ei siis hirvittävän dekkarimaista toimintaa.
Jos se ei ole dekkari – eikä välttämättä tuo kaikille hyvää mieltä –, niin mitä Sadannella sivulla kuolee koira sitten on?

Olen aina kokenut, että naisilla on vähemmän tilaa sekoilla kuin miehillä. Puhun pääasiassa fiktiivisistä naisista, mutta kuten tiedämme, fiktio valuu ihan yhtä paljon todellisen elämän puolelle kuin toisinkin päin. Naisten harteille tuntuu joskus edelleen jäävän rooli, jossa toimitaan järjen äänenä: sanotaan riehuville pojille ”noh noh”, nalkutetaan avuttomille aviomiehille ja ratkaistaan asiat ilman väkivaltaa. (Viimeinen on siis tosi hyvä asia oikeassa elämässä, ihan vain tiedoksi.)

Ilman sen suurempia kirjallisuusanalyyseja lähdin kirjoittamaan naisesta, joka sekoilee moraalisesti harmaalla alueella, ja mikä tärkeintä: tekee sen ihan omasta halustaan. Ellan elämä ei pyöri miesten ympärillä: hän ei haikaile naimisiin eikä lähde kostokiertueelle kaltoin kohdelleen ex-poikaystävän vuoksi. Ella metsästää kyllä miehiä, mutta ei suoraan näiden sukupuolen vuoksi (jostain syystä suurin osa überporhoista nyt sattuu olemaan miehiä, *köh* patriarkaatti *köh*), eikä saadakseen näiltä romanttista tai seksuaalista hyväksyntää. Kirjassa on romantiikkaa, mutta sen perässä ei juosta, Ella juoksee ihan muuten vain.

Ella ei kärsi kiltin tytön syndroomasta eikä ole työttömäksikään kunnollisen nöyrä. Jos joku kokee, että päähenkilöni on vähän moraaliton – tai vain rasittava – ämmä, niin sekin on ihan jees! Hillityt naiset eivät tee historiaa jne., enkä missään vaiheessa ollut kirjoittamassa koko kansan yhdistävää lukukokemusta, jonka juoneen ja hahmoihin jokainen voi samaistua. (Boooring.) 

Teokseeni on pirskoteltu jonkin verran yhteiskunnallista pohdintaa, se on vähän pakollinen mauste kun teoksen tiivistelmä kuuluu ”pitkäaikaistyötön lähtee murhaamaan riistokapitalisteja”. Kirjoittaessani mietin aika paljon myös ihmisten myötätunnon rajoja. Kulissien takana pohdin esimerkiksi sitä, keitä me laskemme solidaarisuutemme piiriin tai kuka ansaitsee empatiaa. Ajatuskelani näkyvät jo kirjan nimivalinnassa. Voimme lukea sivukaupalla murhista ja katsoa kun tekosisälmykset lentävät pitkin seiniä, mutta koiran kuolema? 
Se menee liian pitkälle.

Koiran kuolema voi herättää suojeluvaistomme, mutta työttömyys, se on aiheena ihan toisesta laidasta. Työtön on hirveän epäsympaattinen olento (minä saan sanoa näin, olen itsekin ollut pitkäaikaistyötön!), ja siksi siitä saa kivaa moraalifilosofista pohdintaa. Tarkemmin sanottuna työttömyyttä puidaan usein hyve-etiikan kautta, joka on, niinkun, jostain antiikin ajoilta oleva etiikan suuntaus. Julkisessa keskustelussa työtön on laiska, mikä on pahe, eli hyi hyi. Työssä käyvä taas on ahkera, mikä on hyve, eli jee! (Oliko liian yksinkertaistava intro hyve-etiikkaan? Käy itkemässä Aristoteleelle.) Kirjani eri hahmoilla on selkeästi erilaiset ajatukset siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, millainen ihminen on siis hyvä ja millainen taas ei. Kirjaa lukiessa voikin pohtia, kuka hahmoista allekirjoittaisi kenties hyve-etiikan kaltaisen suuntauksen moraalinsa perustana, kuka ehkä taas näkee asiat vaikka utilitaristisemmalta kantilta ja keskittyy miettimään, millaisten tekojen seurausten vaakakupit kallistuvat niin, että teko aiheuttaa enemmän hyvää kuin kärsimystä maailmaan.

Tai sitten voi olla pohtimatta yhtään mitään.

Vaikka feelgood-kirjani täyttyikin murhista ja lievästä yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta kritiikistä, olin koko ajan kirjoittamassa kohtuullisen kevyttä viihdettä. En ole itse aina ihminen, joka kykenee keskittämään 100 prosenttia aivokapasiteetistaan lukemalleen ja haluaa lauseita, joiden todellinen merkitys aukeaa vasta makustelemalla. En koe, että lukija tarvitsee aiempaa tietopohjaa hirveästi mistään aiheesta nauttiakseen kirjastani. (Okei: olen kuullut, että toisille tuli yllätyksenä, että Birkin-laukut voivat todella maksaa niin paljon kuin kirjassa kerron yhden maksavan. Mainittu hinta ei siis ole satiirista hyperbolea vaan ihan oikean tutkimustyön kautta löydetty, joten jos joku nyt innostuu lukemaan kirjani, niin tässä on yksi pohjatietomurunen makusteltavaksi.)

Kuvittelin kirjoittavani teosta, jossa on paitsi vauhtia ja vaarallisia tilanteita, myös huumoria ja romantiikkaa. Olen kuitenkin aika sinut sen kanssa, jos joku ei löydä kirjastani mitään yllä mainittua, puhumattakaan suuremmista yhteiskunnallisista ja filosofisista teemoista. Oman äitini kritiikki kuului jotakuinkin näin:

”Oli se ihan hyvä, vaikka ei se nyt niin hauska ollut. Ella innostui vähän liikaa siitä tappamisesta. Onnittelut, olen monta huonompaakin lukenut.”

Hei, olen itsekin lukenut monta huonompaakin. 
(Tosin on ehkä vähän paheellista sanoa noin, pitäisi varmaan olla jotenkin nöyrempi.

Eh, myöhäistä tässä vaiheessa.)

Laura Sola