Jari Järvelä: Mistä Raiteet-romaani sai alkunsa

KUVA: Otto Virtanen
TEKSTI: Jari Järvelä

Kuulin luuradasta ensimmäisen kerran lapsena. Asuimme noin kilometrin päässä radasta, mutta usein veturien pillien vislaukset kuuluivat pihamaalle asti. Eikä ihme, sillä Kouvola oli Suomen vilkkain risteysasema. 

Tervalta tuoksuvat ratapölkyt ovat lapsuuteni vahvin hajumuisto. Kaveripiiriin kuului rautatieläisten lapsia ties kuinka monennessa polvessa. Heidän isovanhempansa kutsuivat Helsingin suunnasta tulevaa rataa luuradaksi tai nälkäradaksi. Yksi kurttukasvoinen mies jupisi aseman nurkalla kerran, että se mitä luulimme junassa kiskojen kolinaksi, oli itse asiassa luitten kalinaa, kun juna ajoi penkereeseen haudattujen ylitse.

– Keitä sinne on haudattu? ihmettelin.

– No ne rakentajat, mies ärähti.

Asia jäi vaivaamaan ja kyselin asiasta yhdeltä sun toiselta, olin jo lapsena utelias. Silloin kuulin ensimmäisen kerran suurista nälkävuosista 1866–68, ja siitä kuinka Helsingistä Pietariin kulkeva rata rakennettin, jotta ihmiset pysyisivät hengissä. Tarkoitus oli kaiketi hyvä, mutta todellisuus toisenlainen.

Pari kilometriä Kouvolan juna-asemalta kohoaa radanvarressa paikka nimeltä Kellomäki. Se oli saanut paikallisten mukaan nimensä siitä, että mäellä soitettiin radanrakentajille aikoinaan vellikelloa. Paikka oli minut sinne neuvoneen mukaan ollut nälkäradan rakentajille pyhempi kuin kirkko. Kirkonkellojen soidessa sai vain hengen ruokaa, vellikellon soidessa sai oikeaa. Kiipesin Kellomäelle, katselin sieltä rataa ja mietin, miten radanrakennus muka oli niitä ihmisiä auttanut, jos ne kuitenkin makasivat haudattuina raiteiden varressa ja penkereessä.

Lapsena mysteeri ei ratkennut. Kyseinen luuradan rakennus jäi kuitenkin kummittelemaan mieleeni vuosikymmeniksi, ja tästä lapsuuden idusta sai alkunsa Raiteitten ensimmäinen osa.

* * *

Isosiskoni Tuija oli innokas partiolainen ja minutkin vedettiin puoliväkisin hänen myötään mukaan samaan harrastukseen. Oman sudenpentulaumani ja myöhemmin vartioni kokoontumispaikka oli radan lähellä sijaitsevan Käpylän kirkon kellarissa. Kouvolassakin näes on kaupunginosa nimeltä Käpylä, se oli saanut nimensä helsinkiläisen kuuluisamman esikuvansa mukaan. 

Kirkon takana aukeni pieni hiekkakenttä, jossa oli pari kolhiintunutta, verkotonta jalkapallomaalia. Pelailimme siellä joskus partioporukan kanssa ja palasin sinne potkimaan palloa myös itsekseni.

Huomioni kiinnitti hiekkakentän vieressä heinittyneellä pihamaalla kasvava valtava koivu. Sen oksat levisivät laajalle ja käpristyivät kuin ylöskurottavat kädet. Runko oli paksu ja ryhmyinen. Koivun vieressä oli vino lato ja sen takana oli muu pihapiiri puutaloineen ja liitereineen. Näin joskus pihan poikki kulkevan vanhan naisen, pari kertaa myös miehen. Kun piha oli autio, potkaisin pallon tahallani koivun juurelle ja hakiessani palloa mittasin koivunrunkoa käsilläni, ne eivät yltäneet ympäri. Kun palasin hiekkakentälle, yhdestä lähitalosta tuli nainen sanomaan minulle: 

– Älä mene sinne. Se koivu kasvaa verestä.

Seuraavalla partioretkellä kerroin koivusta vartionjohtajallemme, ja hänen silmänsä välkähtivät. Se on Tommolan veripelto, hän sanoi. Partioretkillä oli tapana kertoa iltanuotiolla kummitusjuttuja, ja sinä iltana kuulin jutun kymmenistä pellolle ammutuista ja haudatuista, jotka nousivat sumuisina öinä kuopastaan kostamaan. Vaatteet roikkuivat repaleina vainajien ympärillä ja ampumahaavoista näkyi läpi. 

Nukuin sen yön teltassa huonosti.

Vuosia myöhemmin kuljin taas Käpylässä. Silmiini sattui sama koivu, joka nousi kaikkien muiden puiden yläpuolelle. Oli syksy ja osa kellastuneista lehdistä oli varissut alas. Olin toisella puolella pihaa kuin lapsena, rakennukset näyttivät muistikuvaani ränstyneemmiltä ja vinommilta. Talon ikkunat olivat pimeinä ja se vaikutti autiolta. Yllätyin, kun etuovi aukeni ja portaille ilmestyi sama nainen jonka olin lapsena pihalla nähnyt, vain vanhempana. Nainen huomasi minut ja rohkaistuin kysymään onko tuon koivun kohdalle ammuttu ihmisiä. Nainen nyökkäsi ja sanoi, että hänen miehensä tietää asiasta paremmin. Mies asui täällä jo lapsena ja näki teloituksia.

Nainen pyysi minut kotiinsa. Hänen miehensä istui sisällä, mies oli halvaantunut ja puheesta oli välillä vaikea saada selvää. Se ei minua haitannut, kuuntelin eteenpäin kallistuneena ja koetin pyydystää jokaisen sanan. Silloin sain kuulla ensimmäisen kerran sisällissotaan 1918 liittyvän Tommolan veripellon tarinan, silminnäkijän suusta. Valtavan koivun juuret saivat voimansa rusentuneista rintakehistä.

Olen kirjoittanut Tommolan veripellon Raiteet-romaanin toiseen osaan, Kuutamo ja hänen isoäitinsä asuvat pellon lähellä.

Sisällissodassa Kouvolan tienoo oli punaisen ja valkoisen terrorin pahin keskus Suomessa. Kohtalokas paikka oli Tommolan veripellon lisäksi myös Korian silta, sieltä työnnettiin kymmeniä teloitettavia alas jokeen, näin säästyttiin hautaamiselta. Yksi pyöveli pahimmasta päästä oli Mikko Kokko, pituutensa vuoksi Pitkä-Kokoksi kutsuttu tupakkatehtaan työmies, joka esiintyy myös Raiteet-romaanissa omatekoisine panssarijunineen.

Panssarijunat olivat sisällissodan aikaan Kouvolassa yleinen näky. Niiden kulta-aika oli Suomen radoilla juuri tuolloin 1910-luvun lopussa. Minua panssarijunat ovat kiehtoneet jo lapsuudesta asti. Lentokoneiden kehittyessä nuo kookkaat kummajaiset kuolivat nopeasti sukupuuttoon kuin tyrannosaurukset. Punaisten panssarijunia liikkui eteläisen Suomen raiteilla sisällissodan mittaan puolenkymmentä ja ne oli numeroitu ykkösestä viitoseen. Kuutosjunakin valmistui Viipurissa huhtikuun loppupuolella mutta ei juuri ehtinyt osallistua sotaan. 

Raiteet-romaanin toisen osan kertoja, Amalia Kuutamo, on kuularuiskun käyttäjänä panssarijunassa numero kaksi. Hänen kauttaan olen päässyt kertomaan tuosta oudosta miljööstä ja maailmanajasta. 

* * *

Nyky-Kouvolaa on irvailtu arkkitehtuurinsa vuoksi betonihelvetiksi ja Kouvostoliitoksi. Harva pilkkakirves on kuitenkaan pysähtynyt miettimään, miksi Kouvolan keskusta näyttää nykyään sellaiselta kuin näyttää.

Kouvola oli talvisodassa 1939–40 Suomen toiseksi pommitetuin asutuskeskus Viipurin jälkeen. Kyseenalainen kunnia johtui laajasta ratapihasta ja läheisestä Korian rautatiesillasta, Neuvostoliitto yritti lukuisilla pommituslennoilla katkaista elintärkeän ratayhteyden. 

Pommeja pudotettiin kauppalaan tuhansia, ja suurin osa keskustasta tuhoutui tuusannuuskaksi. Kouvolan betonibrutalistinen kaupunkikuva juontaa juurensa sodanajan pommituksiin. 

Korian uutta rautatiesiltaa ei sen sijaan saatu tuhottua. Yksi pommi osui jatkosodan aikana keskelle sen vieressä kulkenutta vanhaa vuoden 1870 ratasiltaa. Pommi meni suutarina suoraan sillan puukannesta läpi ja on todennäköisesti vieläkin Kymijoen pohjassa. Pommi oli 500-kiloinen, koko arvioitiin sillankanteen syntyneen reiän perusteella.

Kymijoen ylittäviä siltoja on nykyisin Korialla kolme vieretysten. Vanhin on 1870 valmistunut yksiraiteinen rautasilta. Se siirtyi maantieliikenteen käyttöön 1925, kun viereen rakennettiin kaksiraiteinen teräsbetoninen ratasilta jota pitkin junat nykyäänkin joen yli jyskäävät. 1980-luvulla valmistui alkuperäisen ratasillan toiselle puolelle uusi maantiesilta, jota autot siirtyivät käyttämään. 

Alkuperäinen 1870 pystytetty Korian silta on tänä päivänä varattu kävelijöille ja pyöräilijöille. Kun sen yli kulkee kauniissa jokimaisemassa, kannattaa joskus pysähtyä katsomaan tumman joen kuohuntaa ja uhrata ajatus monille, jotka ovat menettäneet sillan luona henkensä. Sekä vuonna 1870 että vuonna 1918.

Kävin armeijan aivan Korian siltojen kupeessa Pioneeripataljoonassa. Pioneerikoulutuksessa puhuttiin normaalia varusmiespalvelua paljon enemmän siltojen rakentamisesta ja niiden tuhoamisesta, ja Kymijoki ja Korian vanha rautatiesilta tulivat tutuksi. Lapsena ja nuorena kuulemieni tarinoiden palaset alkoivat loksahdella tällöin kohdalleen. Tajusin, että alkuperäinen ratasilta oli rakennettu nälkäradan yhteydessä, ja että samainen silta liittyi myös vahvasti sisällissodan pimeään puoleen. Vaikka Raiteet-romaanilla on monta alkuhetkeä, yksi niistä liittyy vahvasti Korian vanhan sillan kupeessa viettämiini kuukausiin 1980-luvulla. Osin tämän vuoksi Korian rautatiesilta on tärkeässä osassa romaanin sukupolvien tarinassa.

* * *

Romaanin viimeinen kolmannes tapahtuu suurilta osin itäisillä rajamailla Aunuksenkannaksella kesällä 1944, kun rintama alkoi luhistua ja ihmisten piirtämät rajat menettivät merkityksensä. Tämä villi itä, alue jonne Suomi pyrki levittäytymään jo sisällisodan jälkeen, on kiehtonut minua Veden paino -romaanin (2001) kirjoittamisesta lähtien. Veden painossa kuvasin, miten puuyhtiö koetti kesällä 1919 uittaa rajan väärälle puolelle jääneitä tukkejaan takaisin Suomen puolelle Aunuksen retken aikaisissa sekavissa tunnelmissa. Silloin rajapyykkien paikka tuntui vaihtuvan päivittäin, samoin myös se kuka oli vihollinen ja kuka ystävä. 

Mutkitteleva Miinalanjoki ei suostunut tottelemaan Veden painossa ihmisen tahtoa, ja romaanin sankari, tai antisankari, nuori Yrjö Pihlava päätyi värikkäine joukkoineen kiihtyviin kuohuihin. Raiteet-romaanin kolmannessa osassa olen saanut tilaisuuden palata Laatokan ja Äänisen väliselle Aunuksenkannakselle (jossa mainittu Miinalanjokikin siis virtaa), tällä kertaa kulkuväylänä ovat kiskot. Kesällä 1944 ajat olivat tuolla alueella vielä arvaamattomammat kuin neljännesvuosisata aiemmin Yrjö Pihlavan aikaan.

* * *

Olen muuttanut Kotkaan 1990-luvulla ja kävelen usein Kotkansaaren ympäri vaimoni Kirsin kanssa. Keväisin veneilijät kunnostavat saaren eteläisellä rannalla puuveneitään, ja ilman täyttää tervantuoksu. Vaikka olen asunut Kotkassa jo yli kolmekymmentä vuotta, tervanhaju tuo yhä mieleeni lapsuuteni ratapölkyt eikä veneet. Kippareilla siintää keväisin silmissä kimaltava ulappa. Myös minut valtaa horisonttikuume, mutta toisin kuin he, minulle tulee tervanhajun innoittamana pakottava tarve hypätä junan kyytiin ja matkata taivaanrantaan kiskoja pitkin.

Satavuotias isoäitini Asta kertoi minulle kerran torpedovene S2:n onnettomuudesta. Se oli tapahtunut vuonna 1925, kun hän oli nuori nainen. Koko 53-henkinen miehistö hukkui, ja ruumiita alkoi ajautua Reposaaren rantaan seuraavana keväänä. Mummi sanoi, että mikään ei kuulemma haise niin pahalta kuin talven vedessä ollut ruumis. Yhä satavuotiaana hän sai nenäänsä saman hajun, kun vain muisteli tapahtunutta.

Niin, hajumuistot ovat muistoista vahvimpia ja pysyvimpiä, jos mummia on uskominen. Jos elän satavuotiaaksi ja jossain tuoksuu terva ja katoan sen jälkeen hoitolaitoksesta, minua on syytä etsiä lähimmältä juna-asemalta. 

Jari Järvelä