Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Ilona Tuominen. Kirjallisuus ja kielet ovat kiinnostaneet Tuomista jo lapsuudesta lähtien. Hänen kirjallinen uransa lähti nousuun Kouvolan dekkaripäivien novellikilpailun voitosta vuonna 2019. Häneltä onkin sittemmin julkaistu kaksi trilleriä. Tässä vieraskirjoituksessa Tuominen pohtii hyvän mielen kirjojen merkitystä lukijalle.
"Miksi arvostamme vähemmän kirjallisuutta, joka onnistuessaan herättää iloa, toivoa ja hyvää mieltä?"
KUVA: Netta Vuolle
KUVITUSKUVAT: Ilona Tuominen
TEKSTI: Ilona Tuominen
Oodi ilolle ja hyvän mielen kirjoille
Minulta kysytään usein kirjasuosituksia. Miksi ei kysyttäisi, olenhan hommaan kaksoispätevä, niin kirjailija kuin vielä päivätyöltäni opettaja. Aiempi urani kääntäjänä saattaa tehdä minusta jopa triplapätevän. Luen paljon ja laidasta laitaan, joten osaan suositella kirjoja joka makuun.
Jo ennen kuin aloin kirjoittaa Kortteli-sarjaa, huomasin kyselyissä muuttuneen trendin: yhä kasvavissa määrin suosituksia kaipaava asetti kirjan sisällön ehdoksi sen, että sen piti tuottaa hyvää mieltä: olla jotain kepeää, ihanaa ja onnellista, mutta hyvin kirjoitettuna.
Viihteestä, ja siten myös kirjallisuudesta, haetaan yhä useammin vastapainoa arjen raskaudelle ja maailman pahuudelle. Ilokseni olen huomannut, että turvapaikka ahdistukselta löytyy usein kirjojen sivuilta, koska tarinoissa voi ainakin hetken aikaa luottaa ongelmien ratkeavan, myrskyjen menevän ohi ja lopun olevan onnellinen. Tällaiset kirjat eivät nosta sykettä kahteensataan vaan synnyttävät ihanaa porinaa vatsanpohjassa. Ne naurattavat, ja kesä jatkuu niiden sivuilla talvellakin. Vastoinkäymisiä löytyy, mutta ne on tehty voitettavaksi, ja lukija voi löytää kirjoista niin samaistumiskohteita kuin innoitusta jatkaa eteenpäin oman elämän haasteista huolimatta.
Hyvää mieltä ei pidä vähätellä
Vaikka hyvän mielen kirjat nauttivat yhä vain kasvavasta suosiosta, arvostusta ne saavat vaihtelevasti.
”Ihanaa”, sanovat innostuneet lukijat, mutta lisäävät usein perään sanan: ”Hömppää”.
”Pinnallista, romanttista hölynpölyä, naisten kirjallisuutta”, sanovat ne, jotka eivät hyvän mielen kirjallisuutta juuri arvosta.
Kirjallisuuden, kuten taiteen yleensäkin, kuuluu herättää tunteita. Miksi arvostamme vähemmän kirjallisuutta, joka onnistuessaan herättää iloa, toivoa ja hyvää mieltä? Suuri osa ihmisistä nimeää elämänsä tärkeimmiksi asioiksi rakkauden, perheen ja ystävyyden. Miksi siis kirjat, jotka keskittyvät kuvaamaan näitä erityisesti onnistumisten ja myönteisyyden kautta ovat tärkeän sijaan hömppää?
Hyvän mielen kirjoille asetetaan yhtä lailla vaatimuksia kuin muullekin kirjallisuudelle, ja vaatimukset määräytyvät tyylilajin mukaan. Hyvän mielen kirjojen kielen on soljuttava mutkattomasti eteenpäin. Hahmojen on oltava sympaattisia ja samaistuttavia olematta silti liian siirappisia tai lällyjä. Juonen on imaistava lukija mukaan ja pidettävä otteessaan luku toisensa jälkeen, tyhjäkäynnistä tulee sakkoja. Vaikka teokseen saa ja jopa kannattaa sekoittaa vakavampia sävyjä, on hyvän mielen kirjan viimeistään lopussa lunastettava tyylilajinsa jo nimessä antama lupaus: viimeisen sivun jälkeen lukijalla on oltava hyvä mieli.
Vaikka hyvän mielen kirja on lukijalle vaivaton ja turvallinen, mieltä keventävä lukukokemus synkentävän sijaan, on sen luominen tarkka ja työläs prosessi – kuinka tarkka ja työläs riippunee enemmän kirjailijasta kuin tyylilajista. Jokainen virke ja sana punnitaan tarkoin, jokaisen dialogipätkän hauskuutta ja iskevyyttä hiotaan kuukausikaupalla, juonen rakennetta tasapainotetaan viime metreille asti. Työ on kovaa muullekin kuin istumalihaksille, eikä hyvän mielen kirjan, tai ihanan ”hömpän”, kirjoittaminen ainakaan kirjailijasta tunnu ”hömpältä”, varsinkaan kun lukijat toivovat tällaisille tarinoille jatkoa varsin nopeassa tahdissa.
Iloa hyvästä kirjasta
Hyvän mielen kirjan kirjoittaminen vertautuu usein mielessäni leipomiseen (jossa ironista kyllä, olen aika huono). Työskentely on tarkkaa, aikataulut tiukkoja, mutta lopputulos onnistuessaan jotain ihanaa ja maistuvaa, sokeria ja kanelia, marenkia ja mansikoita. Syömistä moralisoidaan nykyään aivan kuten kirjamakuakin, mutta kuinka tärkeää molemmissa onkaan ilo: ilo hyvästä ruuasta, ilo hyvästä kirjasta. On olemassa lohturuokaa, miksei siis lohtukirjallisuuttakin. Mummon korvapuustit ja Korvapuustikesä herättävät kumpikin saman lämpimän tunteen rintalastan alla. Syreenit ilahduttavat kesällä vain hetken, mutta Poppeli-korttelissa niiden tuoksuun voi palata vuoden ympäri.
Kaikkiruokaisena lukijana minulle kelpaavat sarjamurhaajat ja psykopaatit, niin surkeat ihmiskohtalot kuin suuret seikkailut ja fantasiamaailmatkin. Haluan tutkia rikoksia yhdessä Hercule Poirot’n ja Will Trentin kanssa, kokea kauhun hetkiä Derryssä, surffata Arrakisin hiekkadyyneillä ja ratsastaa lohikäärmeillä Westerosissa. Mutta aina kun mieleni kaipaa rauhaa ja toivoa, ja sydämeni rakkautta, käännyn hyvän mielen kirjallisuuden puoleen. Elämässä, varsinkaan tällä hetkellä, ei voi olla liikaa iloa, ja sitä tiedän löytäväni lukiessani Kielokoskelta tai Pyhävirralta tai vaikka Joka päivä laiturilla 5.
Ja kirjoittaessani ilo löytyy Poppeli-korttelista.
