Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Anna-Riikka Carlson. Carlson on intohimoinen kirjallisuusihminen, kokenut kirja-alan ammattilainen ja kirjoittaja. Tällä hetkellä hän keskittyy päätoimisesti Eeva Kilven muisti- ja päiväkirjoihin, minkä ohella hän tekee kirjailijahaastatteluja ja puhuu kirjallisuudesta ja lukemisesta kirjallisuustapahtumissa.
"Luulen, ettei Eeva Kilpi ole toivonut mitään muuta yhtä syvästi kuin että muistelmaromaanien kuvaama todellisuus olisi jäänyt historiaan."
KUVA: Sabrina Bqain
TEKSTI: Anna-Riikka Carlson
Sota on vaikuttanut koko elämään
Eeva Kilpi oli 11-vuotias, kun talvisota syttyi. Hän kirjoittaa Talvisodan aika -romaanissaan: ”Minä tajusin, että elämme historiallista aikaa ja minulle tuli halu tehdä siitä muistiinpanoja.” Lopulta koko vihko katosi, mutta muistiinpanojen tekemisestä tuli hänelle myöhemmin jokapäiväinen tapa ja keino selvitä elämästä.
Sotavuosina Eeva Kilpi teki joitakin muistiinpanoja jouluna 1938 lahjaksi saamaansa täytettävään päiväkirjaan mutta ensimmäinen varsinainen muistivihko, jonka sivut hän kirjoitti täyteen, on vuodelta 1944. Hän aloitti päiväkirjan kuusi viikkoa jatkosodan päättymisen jälkeen ja nimesi päiväkirjan Kaarinaksi, jota hän ensimmäisellä sivulla puhuttelee: ”Ole ystäväni, Sinä ensimmäinen päiväkirjani! Kertokoot sinun lehtesi aina vain hauskoja asioita! Ja kun tulen vanhaksi ja olen jättänyt koulunpenkin, saata minut silloin takaisin nuoruuteen ja koulumuistojen pariin!”
Päiväkirjaan kirjoittamisesta ja muistiinpanojen tekemisestä tuli Eeva Kilvelle lähes päivittäinen tapa vasta 1960-luvun lopulla, minkä jälkeen hän teki usein päiväkirjoihin selkeitä merkintöjä, jotka erottavat varsinaisen päiväkirjatekstin julkaistaviin teoksiin tarkoitetuista otteista. Osa päiväkirjateksteistä on päätynyt käsikirjoituksiin, ilman että hän on tätä erikseen päiväkirjaan merkinnyt. Eeva on myös koonnut muistiinpanoistaan runokokoelmia ja proosaa.
Paluu lapsuus- ja nuoruusvuosiin
Eeva Kilpi palasi yli 60-vuotiaana lapsuus- ja nuoruusvuosiin julkaisemalla neljä muistelmaromaania: Talvisodan aika ilmestyi 1989, Välirauha, ikävöinnin aika 1990, Jatkosodan aika 1993 ja sotavuosia edeltävää aikaa kuvannut Rajattomuuden aika 2003. Nämä muistelmaromaanit dokumentoivat tarkasti dramaattisten aikojen tapahtumia ja tuntoja, mutta juuri vuosista, joita romaanit kuvaavat, kirjailijalla ei ole päiväkirjoja eikä muistiinpanoja tukenaan. Hän on patistellut muistiaan, kuten hän kirjoitustyötä on itse kuvannut, ja tutkinut sota-arkistoja.
Päiväkirjojen, niin julkaisemattomien kuin Naisen päiväkirjan, minä on erilainen kuin muistelmaromaanien muisteleva minä. Eeva kirjoittaa päiväkirjoja kuin runoja: tietystä hetkestä käsin, keskeltä elämää, keskeltä tuskaa, keskeltä koiranputkipeltoa. Hän on käyttänyt käsitettä hetkellisyys ja korostanut tätä päiväkirjoissaan merkitsemällä usein päivämäärän rinnalle vielä minuutilleen tarkan kellonajan.
Sota-aikaa ja evakkoutta käsittelevien romaanien kertoja on muisteleva minä, joka palaa muistin varassa lapsuuteen ja nuoruuteen, ja muistamisesta tulee romaanien keskeinen teema. Talvisodan ajan kertoja kysyy: ”Miten muisti valitsee, minkä säilyttää, minkä pyyhkii pois? Ja kumpi vaikuttanee luonteeseen enemmän, sekö jota käsittämättömästä syystä kantaa mielessään läpi elämän palaten siihen aina jonkin yhteensattuman nykäisemänä, vaiko se joka näennäisesti pyyhkiytyy pois, mutta painuukin piilotajunnan syvyyksiin kuin lahoamaton uppopuu. Mikään tapahtunuthan ei kuitenkaan muutu olemattomaksi?” Kertoja vertaa jatkuvasti muistojaan sotahistoriaan ja läheisten ihmisten muistoihin.
Muistelmaromaanit kuvaavat lapsuutta, jonka sota katkaisi, ja nuoruutta, jota sota rikkoi. Lapsen ja teini-ikäisen tytön näkökulma avartaa tapaa, jolla sotaa on suomalaisessa kirjallisuudessa kuvattu. Jatkosodan ajassa kertoja pohtii: ”Mitä tahansa tuomitsevia teorioita jälkeenpäin onkin rakennettu, niissä unohdetaan aina tavallisten ihmisten tunteet.” Eeva Kilvelle tavallisten ihmisten tunteet ja kohtalot nousevat keskiöön ja kertoja huomaa, ettei sota riko vain ihmisiä vaan myös eläimet ja maankamaraa. Syvä tietoisuus luonnontilassa heräsi jo tuolloin.
Eeva Kilpi on käsitellyt sotaa myös romaaneissaan Elämä edestakaisin (1964) ja Elämän evakkona (1983). Muistelmaromaanit hän on kirjoittanut hyvin suoraan omista kokemuksistaan. Hän on niissä yrittänyt tutkia, millä kaikilla tavoilla sodan aiheuttama trauma on vaikuttanut hänen luonteenpiirteisiinsä ja koko elämäänsä.
Kauniit uusintapainokset
Muistelmaromaaneista on otettu kauniit uusintapainokset, joiden ulkoasun on suunnitellut Ville Laihonen. Jokaisen romaanin kannessa on Hugo Simbergin teos. Luulen, ettei Eeva Kilpi ole toivonut mitään muuta yhtä syvästi kuin että muistelmaromaanien kuvaama todellisuus olisi jäänyt historiaan. Sota on kuitenkin miljoonien ihmisten todellisuutta joka päivä. Olemme tottuneita otsikoihin, jotka järkyttävät 11-vuotiasta Eevaa Talvisodan ajassa: ”Ihmisiä kuollut tuli mieleen kuin jokin esimerkkilause kieliopista. Ihmisiä kuollut.” Sota teki Eeva Kilvestä kiihkeän pasifistin: ikuista koti-ikävää kokevan, isänmaallisen pasifistin, jolle kaiken elämän vaalimisesta koko tuotannon ydin.
Vaikka muistelmaromaaneissa sota varjostaa elämää, nuoruudessa on myös elämänonnea, jota Eeva Kilpi on toivottanut lukijoilleenkin signeeratessaan teoksiaan ja vastatessaan heidän lähettämiinsä kirjeisiin. Välirauha, ikävöinnin aika -romaanissa elämänonneen kiteytyy elämän tarkoitus. ”Miten minulta olikin maailman tapahtumien seuraaminen päässyt sillä tavalla unohtumaan? Minä olin ajatellut poikia, tullut fysiologisesti aikuiseksi naiseksi, kieriskellyt koti-ikävässä, tarrautunut kaikin keinoin siihen jatkuvuuteen jonka arkipäivä tarjosi, häiriytynyt pienistäkin poikkeuksista ja kuvitellut, että oli olemassa sellainen kimalteleva, seitin ohut mutta teräksenluja lanka, jota juhlallisissa yhteyksissä nimitettiin elämänonneksi ja jonka päästä kiinnisaaminen oli suorastaan elämän tarkoitus, ellei peräti velvollisuus.”
Anna-Riikka Carlson
