KUVA: Emma Suominen
TEKSTI: Esa Mäkijärvi
Ensitapaamiseni Mikin kanssa laivahostellissa Turun Kirjamessujen yhteydessä oli tähtiin kirjoitettu. Väitän näin siitä huolimatta, että uskon enemmän sattumaan kuin kohtaloon.
Vuosi oli ehkä 2012. Olimme Mikin kanssa heti samalla aaltopituudella, sillä jaoin hänen huumorintajunsa hänen kirotessaan nykykirjailijoita (kuten minua, tupakoimatonta) liian kunnollisiksi. Osasin sentään ryypätä, joten Miki ei tuominnut minua täysin hyödyttömäksi.
Emme tienneet toisistamme mitään, ja hyvä niin, sillä muuten olisimme heti sijoittaneet toisemme kirjailijoiden tikapuille: Mikin ylemmäksi ja minut alemmaksi. Meistä tuli ystäviä Turussa ja pian matkustin tapaamaan häntä Ouluun.
En muista, milloin aloin lukea Mikin tuotantoa tarkemmin, mutta muistan kärsineeni runoallergiasta ja suosineeni proosaa. Miki oli siirtymässä romaaneihin ja tuomitsi runoutensa. Vähänkään vanhempana kirjoitettu runous oli paskaa (hänen, oululaisen, ja minun, heinolalaisen, tarpeettoman suoraa puhetta), koska silloin muuttui hilsettä olkapäilleen kerääväksi pikkutakkimieheksi.
Jyrkät liikkeet olivat Mikille tyypillisiä. Lajityypistä toiseen, elämästä kuolemaan. Ehdottomuutensa takia hän oli minua väkevämpi kirjoittaja, vaikka ei ollutkaan niin omaperäinen kuin uskotteli. Vaikutteet teksteissä ja asenteessa näkyivät selvästi.
Tavoitteena ei kuitenkaan ollut kopiointi tai itsensä hävittäminen, vaan kirjoittamisessa tärkeä itseluottamus. Kuten A.W. Yrjänä sanoi musiikkihommista: lavalle yleisön eteen on turha mennä, jos ei tunne olevansa kuningas.
Työskennellessään Miki ei pelkästään kipinöinyt, kuten monet nuoret lupaukset, vaan paloi isolla liekillä. Hän määritteli runouden pidättelemättömäksi voimaksi, jota tekijä ei saa pidätellä. Kuitenkin laji vaatii hallintaa. Ilman sitä runoilija menettää helposti otteen itsestään ja kielestään.
Mikillekin kävi huonosti, mutta ei ennen kuin hän loisti vuosia. Hänen runoutensa, ja myöhemmin myös hänen proosansa, oli intuitiivista, eikä suunnittelulla ollut siinä hirveästi tilaa. Älyllisiä pelejä tai leikkejä, kuten matematiikkaa ja filosofiaa, ei unohdettu, mutta ne eivät olleet onneksi tärkeimpiä. Kuten hän runoili: ”haluaisin olla romanttinen ajattelija / kreikkalaisessa polvessa”.
Sanat vyöryivät hänestä kuin vesiputous surrealistisen taiteilijan suusta. Kuten huomaatte, en ole metaforissa läheskään yhtä hyvä kuin Miki. Hän oli niiden mestari, vai mitä sanotte näistä Elisabetin (2012) säkeistä: ”taivas liikehti / ja kesä rakentui / ympärille kuin muinainen kylpylä”.
Miki hallitsi runouden parhaimmillaan suvereenisti, mutta teki viisaasti vaihtaessaan proosaan. Se antoi hänelle lisäaikaa luovassa mielessä ja muutenkin. Miki piti kissoista, ja eli niiden tavoin monta elämää, kunnes ne loppuivat häneltä kesken. Miki oli kukka, kaunis ja kuoli nuorena.
Hän loi omaperäistä runoutta jo teininä ja voitti pian ansaitusti J.H. Erkon kirjoituskilpailun. Prosaistinakin hän oli heti todella hyvä. Lapset auringon alla (2013) säkenöi ideatasolla, vaikka kärsiikin kuoppaisesta toteutuksesta. Esikoisromaani vaikutti minuun sähköistävästi. Päädyn yhä sitä selaillessani jumalallisen inspiraation tilaan.
Syventyessäni Vierastilaan (2023) raitiovaunussa minulle kävi jopa niin, että ajoin ohi Töölöntorin pysäkistäni ja nostaessani seuraavan kerran päätäni huomasin olevani kaupungin toisella puolella. Mikin lukeminen sekoitti pääni.
Jukka Viikilä, Mikin huolellisesti toteutetun koottujen kokoelman Runot (2026) esipuhuja, osuu naulan kantaan kiteyttäessään hyvän kirjallisuuden synnyttävän uutta kirjallisuutta. Minäkään en epäröi tunnustautua Mikin seuraajaksi. Kuljen hänen sanojensa jäljillä etsiessäni selkeyttä omaan ääneeni.
Ennen kaikkea Miki valoi kuitenkin kanssaan kosketuksiin päässeisiin (tai, kyllä, joutuneisiin, sillä Miki oli etenkin viimeisinä vuosinaan, kärsiessään kohtuuttomasti, raskasta seuraa) rohkeutta. Opin hänen kauttaan olemaan rehellisempi.
Ystäväni auttoi minua, hänen kirjansa sysivät minua kohti taiteellista jyrkännettä ja välttämätöntä hyppyä siltä. Olin vain niin henkisesti jumissa, etten halunnut ja jaksanut ymmärtää, miten Miki sytytti minut ollessaan elossa. Minulle tuli yllätyksenä, että minunkin on mahdollista kävellä villillä puolella, kuten Lou Reed meitä laulussaan ohjeisti. Mikin suurin lahja: älä pelkää elää.
Viikilä tulkitsee Mikin runokokoelmia selkeästi, eikä minulla ole hänen Runot-esipuheeseensa tässä merkittävää lisättävää. Oma analyysini on vastaava: Valkoisia runoja oli naiivi kokeilu, Elisabet mestariteos ja Raivon historia (2015) humalaisen sekava. Jokaisesta löytyy toki upeita kohtia.
Jutustelevaa, näkevää ja yllättävää, muun muassa näitä asioita Mikin runous tosiaan on. Lukijana minua turhauttaa, miksi Miki ei kykene näkemään metsää muilta, siis kirjoittamaan jatkuvasti kauniisti ja viisaasti, mutta tämä lienee yhtä hölmö toive kuin loputon kertosäe poplaulussa. Riittää, että Miki kykeni välähdykselliseen täydellisyyteen ja vilautti sitä meille.
Ystäväni kulki kirjoissaan ja elämässään valkoisesta mustaan. On vain sopivaa, että Runojen hallitseva väri on jälleen valkoinen.
Esa Mäkijärvi
