Johanna Venho: Pari sanaa kuvittelusta & oikeudesta omaan ääneen

KUVA: Sabrina Bqain 

TEKSTI: Johanna Venho 

Kun vuosia sitten katselin Mäntän Serlachius-museossa Akseli Gallen-Kallelan pientä taulua Tyttö Keuruun vanhassa kirkossa, en tiennyt, että tulisin kirjoittamaan siitä. Mutta kuva jäi vaivaamaan. En unohtanut maalauksen huivipäisen tytön moniselitteistä ilmettä. Selvisi, että taulun mallina oli Maria Raunio, tyttönimeltään Saarinen, seitsemäntoistavuotias keuruulainen räätälin tytär. Vuonna 1907 hänestä tuli yksi Suomen ja koko maailman ensimmäisistä naiskansanedustajista.

Se oli hämmästyttävää.

Oliko se sattumaa? Mikä ylipäätään on elämässä sattumaa? Näkikö taiteilijan tarkka katse nuoressa tytössä jotain erityistä? Vai alkoiko tytön elämää ohjailla se seikka, että hänet valittiin malliksi tauluun?

Törmäsin Maria Raunion elämään kerta toisensa jälkeen Keuruulla, jossa olen viettänyt paljon aikaa viime vuosina.

Asuin Santun talon residenssissä, yli satavuotiaassa taiteilijan talossa vanhan kirkon ja hautausmaan kupeessa. Kävelin ”Maria Raunion polkua”, joka kulkee Lapinsalmen sillalta rantaraittia pitkin, pääkirjaston ohi Seiponniementien risteykseen. Polulle oli sijoiteltu Marian elämästä kertovia tauluja. Hänen käänteikkäät vaiheensa noudattelivat melkein antiikin tragedian kaavaa. Työväenliikkeessä hän ajoi etenkin köyhien naisten ja lasten oikeuksia ja naisten äänioikeutta.

 Mikä rohkeus, mikä tahdonvoima.

Ja mikä romahdus.  

Maria alkoi elää minussa. Luin, kävin arkistossa, ja romaanin Maiju alkoi muotoutua. Mikä tyttö. Ihana, hurja, hankala. Uhmakas. Uhmakin näkyy jo Gallen-Kallelan taulussa. Katson sitä ilmettä.

Maiju kuljettaa tarinaa – kuten F. Scott Fitzgerald sanoi romaanihenkilöstä: character is plot. Kun romaanihenkilöllä on tosielämän esikuva, tähän tulee vielä oma kierteensä. Todellinen esikuva ei vain anna romaanille materiaalia, hän myös rimpuilee kuvitteluani vastaan. Syntyy kitkaa ja kipinää. Energiaa.

Maria Raunio sopi Maijun esikuvaksi myös siksi, että toisin kuin vaikka Tove Jansson, hän ei ole liian tunnettu.

Syyskirjan vastaanoton yhteydessä törmäsin siihen, että jokaisella lukijalla oli oma Tovensa. Toveen liittyi lähes mustasukkaista omistushalua. (Sitä muuten alter egonikin Syyskirjassa taitaa tuntea, kun stalkkaa Tovea Pellingin saaristossa…)

Myös Sylvi Kekkonen on niin tunnettu, että Ensimmäinen nainen ‑romaanissa piti korostaa, että kyse on fiktiosta, tulkinnasta, muotokuvasta. Siitä muistuttamaan mukaan tulivat sekä Sylvistä veistosta tekevä taiteilija että Marja-Liisa Vartion ”haamu” eli kuolleen ystävän muisto, jonka kanssa Sylvi keskustelee.  

Biofiktio (tuo ruma sana!) on henkilövetoista, ja se sopii minulle kirjoittajana. Ihminen ei lakkaa hämmästyttämästä minua vaistoineen, sokeuksineen, erehdyksineen, suhteineen. Mielenliikkeineen. Valintoineen.

Mutta ennen ensimmäisenkään lauseen kirjoittamista ovat omat kysymykseni. Asiat, jotka eivät jätä rauhaan, solmut joita pitää setviä. Romaanihenkilö on kuin astia noille kysymyksille. Etsin siis henkilöä, joka käy astiakseni, ja kirjoittamalla kai etsin vastauksia. Tai ainakin levitän kysymykset pöydälle.

Miettikää Shakespearen näytelmiä: ei niissä koeteta rekonstruoida katsojille tosielämän kuningasta tai valtiomiestä. Historiallisen henkilön elämä on materiaalia, jonka avulla tutkitaan jotain suurempaa, kuten vallanhimoa, pahuutta tai sodan moraalia. Kyllä, Shakespeare kirjoitti siis biofiktiota.

Kun Maiju alkoi puhua päässäni, hän tietenkin puhui nimenomaan niistä kysymyksistä, joita olin jo kauan kysynyt ja joista minua poltteli kirjoittaa. Sitä hän oli tullut tekemään, siksi hän oli minulle löytynyt. Hänen kauttaan pääsin kiinni siihen, miten rakkaudessa voi kadottaa itsensä toiseen.

Maijun kanssa kysyn: miten hän voi rakastaa Kallea, olla poikalauman äiti ja samalla kivuta työväenliikkeen puhujaksi ja lopulta eduskuntaan vuonna 1907? Onko yksinäisyys Maijulle itsensä toteuttamisen hinta? Onko itsestä tai omasta kunnianhimosta luopuminen rakastetuksi tulemisen hinta? Jyhkeitä kysymyksiä kenties. Maiju elää niitten kanssa arkeaan.

Kirjani Maiju ei selviydy. Hän tekee itsemurhan. Tämä ei ole juonipaljastus, koska tarina alkaa kuolemasta. Näkökulmahenkilönä on Maijun ystävä Eeva, Maijun kanssa lapsesta saakka elänyt. Eeva on pyykkäriäidin äpärätytär, koko ikänsä suojaa hakenut. Suojaa hän on saanut muita palvelemalla. 

Eeva tuskin kuulee omia ajatuksiaan, kun muitten äänet, toiveet ja vaatimukset täyttävät hänen päivänsä. Mutta Maijun äänen Eeva kuulee, kun alkaa lukea Maijun kirjeitä. Ehkä siellä jossain, rivien välissä, on hänen omakin äänensä.

Maiju ja Eeva toivat mukanaan kokonaisen aikakauden, ja jossain kohtaa huomasin, että tarina alkoi kehiä mielessäni jatkoa. Se saa laajentua, aion kysyä kysymystäni naisista ja rakkauden mahdollisuudesta eri vuosikymmeninä. 

Mitä rakkaus meille tekee loppuu kohtaukseen, josta voi arvata, kuka on toisen osan päähenkilö. 

Kun aloin kirjoittaa Maijusta ja Eevasta, yllätyin siitä, millaisella äänellä he puhuivat. Tämä kirja piti kertoa näin, sen kieleen piti kirjoittua etsiminen. Maiju ja Eeva, kaksi työväenluokkaista tyttöä Keuruulta, hapuilevat ja eksyilevät, rakentavat identiteettiään niukkojen suuntaviittojen ja mallien varassa. Se vaikuttaa siihen, miten he puhuvat. Heidän aikuisuutensa vuosina alkaa myös kamppailu naisten äänioikeuden puolesta, ja Maiju on vahvasti mukana taistelussa.

Eeva kertoo tarinaa minämuodossa, Maijusta kerrotaan kolmannessa persoonassa. Eeva näkee Maijun omien tulkintojensa läpi, ja se rinnastuu tietysti siihen kuvittelemiseen, mitä minäkin teen, kun kirjoitan Maijusta.

Samoin Gallen-Kallela näki Saarisen Maijussa omat kuvitelmansa. Kurvikkaan rinnuksen, taivaansiniset silmät?

Se, mitä toisistamme näemme, on aina osin kuvitelmaa. Minulle tämä on biofiktion kirjoittamisen oikeutus. Teen muotokuvaa, teen tulkintaa. Joku muu saa nähdä nämä ihmiset toisin. Olen kirjailija enkä väitä kertovani totuutta Maria Rauniosta, mutta romaanihenkilöistäni olen tehnyt niin todellisia kuin ikinä osaan.

Johanna Venho