Mari Renko ja kolmen kirjan esikoisvuosi

Kiitos, viimeiset pari vuotta ovat kyllä olleet häkellyttävät. Oman tarinan näkeminen kansien välissä on ollut pitkään isoin unelmani, ja tuntuu kummalliselta, että nyt se ei toteudu pelkästään yhden, vaan peräti kolmen tarinan kohdalla – ja jatkoa seuraa! Moni on kysynyt, miltä tuntui pidellä omaa kirjaa ensimmäistä kertaa. Se oli samaan aikaan epätodellista, ihanaa ja hieman kauhistuttavaakin. Siinä tarina nyt oli, eikä se enää kuulunut pelkästään minulle. Oli aika päästää kirjasta ja sen hahmoista irti ja antaa ne lukijoiden käsiin.

Ikosten suhteen jo alkumetreillä tuli idea useamman kirjan sarjasta. Se tapahtui varmaankin, kun suunnittelin sivuhahmoja. Tiesin heti, että haluan kertoa myös heidän tarinansa.

Häiveen tapauskirjojen suhteen yritin alun perin itse asiassa kirjoittaa tarinan päättymään yhden kirjan aikana, mutta niin, että sitä voisi halutessaan jatkaa. Ajattelin, että ehkä kustantamot olisivat siitä niin kiinnostuneempia. Yritin tunkea yhteen käsikirjoitukseen vähän liikaa asiaa, ja etenkin loppu oli kiirehditty. Onneksi kustannustoimittajani ehdotti heti, että siitä voisi tehdä sarjan, sillä tarina toimii paremmin ehdottomasti paremmin nyt, kun se on saanut tarpeeksi tilaa kasvaa. 

Bridgerton oli ehdottomasti yksi esikuvistani sarjaa ideoidessa. Isoin inspiraationi oli kirjoittaa kirja, jonka haluaisin itse lukea. Halusin lukea rakkaustarinoita, jotka eivät aina noudata samaa kaavaa, kerro samanlaisista mies- ja naissankareista tai ahtaudu kapeisiin muotteihin, mihin romanttiset tarinat usein tungetaan. Maailma on täynnä ihania rakkaustarinoita, jotka ovat kaikki kauniita ja kertomisen arvoisia riippumatta siitä, minkälaisten ihmisten välillä ne tapahtuvat, päättyvätkö ne parisuhteeseen tai eivät ja olipa kyse romanttisesta rakkaudesta tai jostakin muusta.

Minulle lukeminen on eskapismia, pakoa arjesta. Fantasia onkin lempigenreni ja tämä tausta varmasti näkyy myös Ikosissa, vaikka niissä ei olekaan spefi-elementtejä. Mielikuvitukseni on aika vilkas ja fantasiatarinoissani voin päästää sen täysin valloilleen. Fantasia on myös oiva tapa tutkia meidän maailmamme rakenteita eri näkökulmista. Voi luoda maailmoja, joissa tietyt elementit vertautuvat tosimaailmaan, ja toisaalta jotkut meille tutut normit saattavat kokonaan puuttua. Olipa genre mitä tahansa, kirjoittaminen on ”Mitä jos” -kysymysten kysymistä ja fantasiassa nuo kysymykset voivat kasvaa ihan erilaisiin mittoihin, mitä meidän maailmaamme sijoittuvissa tarinoissa.

Tällä hetkellä Instagram on se, missä olen aktiivisin, sillä kolmen kirjan työstäminen yhtä aikaa on vienyt paljon aikaa somettamiselta. Rakastan myös Kirjagram-yhteisöä, joka on ihanan lämmin ja tiedostava porukka. Instagramissa on omat ongelmansa, mutta tällä hetkellä se on helpoin paikka minulle. Blogini Rivien välissä on kuitenkin yhä pystyssä ja toivoisin joskus vielä pääseväni palaamaan aktiivisemmin sen pariin, sillä (yllättäen) pidän kirjoittamisesta ja kirjoitusvinkkien jakamisesta ja pohdiskelusta ilman rajattuja merkkimääriä.

Yllättävintä on ehkä se, että miten vuosikausien unelmoinnin ja itsekseen pakertamisen jälkeen kaikki on tapahtunut niin nopeasti. Tuntuu, että aika kustannussopimuksesta julkaisuun aivan vilahti ohi ja tänä vuonna tahti tuntuu vain kiihtyvän. Minulla toki on kolmen kirjan kanssa ehkä vähän poikkeuksellinen tilanne, mutta välillä vauhti ihan hirvittää. Koko ajan täytyy olla miettimässä deadlineja, esittelytekstejä, haastatteluja, seuraavan vuoden katalogeja, markkinointia… Onpa minulta jo kyselty seuraavasta sarjastakin!

Niin ihanaa kuin tämä onkin, välillä huomaan kaipaavani sitä, kun kirjoitin vain itselleni, juuri silloin kuin huvitti, sitä mikä huvitti. Jos sain hyvän idean, oli vapaus alkaa vaikka saman tien kirjoittamaan sitä. Nyt en edes tiedä, milloin minulla olisi aikaa kirjoittaa jotain uutta. Ehkä joskus parin vuoden päästä?

Siksi vinkkini kustannussopimuksesta haaveileville on, että älkää turhaan kiirehtikö. Nauttikaa matkasta, kirjoittamisesta ja tarinoistanne. Itse olin kirjoittanut kahdeksan käsikirjoitusta, kun sain kustannussopimuksen. Olen iloinen, että ensimmäiset tarinani eivät ylittäneet julkaisukynnystä, vaikka aikoinaan se olikin kova isku. Onneksi sain aikaa kehittyä kirjoittajana, oppia editointia, palautteen antamista ja vastaanottamista, sekä ihan vain kasvaa ihmisenä.

Kustannussopimus pakostakin muuttaa suhdetta kirjoittamiseen, eikä aina vain hyvällä tavalla. Kannattaa unelmoida, mutta älä hätäile, muista antaa käsikirjoitustesi välillä levätä, kirjoita uutta, äläkä anna kenenkään, olipa se sitten kustantamo, some, lukijat tai sinä itse, laittaa muita asioita tarinan parhaan tai sinun oman hyvinvointisi edelle. 

Tekisi mieli vastata Pihlajapalatsin Ely, sillä olisi hienoa tavata keiju, ja hänen kanssaan voisin seikkailla ympäri fantasiamaailmaa, mutta luulen, että ärsyyntyisin häneen jo parissa tunnissa – tai ehkä hän minuun! Sen sijaan saman kirjan Vionan kanssa meillä varmasti riittäisi juteltavaa koko päiväksi.

Täydellinen kirjoituspäiväni alkaisi tehokkaasti. Kävisin ehkä ensimmäisenä uimahallilla uimassa, sillä en osaa oikein kirjoittaa aamuisin. Hoitaisin pois kaikki pakolliset sähköpostit ja somepostaukset, ideoisin päivän kohtauksia koiralenkillä ja sitten kirjoittaisin tehokkaasti noin luvun verran tekstiä. En prokrastinoisi lainkaan, mikä tarkoittaisi että voisin pitää illalla vapaata ja viettää aikaa puolisoni ja kavereiden kanssa tai ehkä vain lukea jotain hyvää kirjaa tai sarjakuvaa. Kirjoitusseurana olisi Hugo-koira ja iso kupillinen Earl Grey -teetä maidolla.

Nämä kaikki ovat nykyistenkin kirjoituspäivieni elementtejä, mutta valitettavasti päivät eivät suju näin tehokkaasti. Etenkin kotona koen vahvaa aloittamisen kitkaa ja kirjoittaminen venyy myöhälle. Siksi tykkään kirjoittaa kahviloissa ja kirjastoissa!

Kiitos haastattelusta Mari Renko ja upeaa kolmen kirjan esikoisvuotta! 📚🥳