Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Maritta Lintunen. Lintunen on kirjailija, koulutukseltaan musiikin maisteri. Hänen runojaan ja novellejaan on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä useilla eri kielillä. Lintusen kielellisesti upeassa, tunnelmallisessa romaanissa Halla samaa tilaa asuttaneiden ihmisten kohtalot limittyvät salaperäisesti yhteen ja niillä on esikuvansa kirjailijan sukuhistoriassa.
"Puun arpinen kylki viestitti tuntemattoman suvun historiaa — kovia elämänkohtaloita, rakkautta, iloa ja surua."
KUVA: Mika Wist
TEKSTI: Maritta Lintunen
Esiäitien jalanjäljillä
Halla-romaanini on omistettu esiäideille. Se on kertomus Hallan tilan naisista neljällä vuosisadalla. Pietan, Eliinan, Tuomikin ja Hiljan kohtalot kutoutuvat toisiinsa ajan kehräämin langoin. Romaanin henkilöt ovat fiktiota, mutta heihin kytkeytyvillä tarinoilla ja tapahtumilla on esikuvansa todellisuudessa.
Kuten romaanin Hilja, minäkin voisin hänen laillaan osoittaa paikkoja ja maisemia, missä kaikki tapahtui. Lapsuudessani isovanhemmilta ja heidän naapureiltaan kuulemani, suullisena perimätietona kulkeneet repaleiset kertomuksenpätkät olivat täynnä aukkoja ja kysymysmerkkejä. Sen parempaa romaanin kasvualustaa ei kirjailija voisi itselleen kuvitella: tiesin missä tulukset ja taula sijaitsevat — nyt vain piti oppia moisia välineitä käyttämään, saada aikaiseksi kunnon roihu.
Karsikkopuun taikapiirissä
Romaanin alkukipinänä pidän erästä kesäistä retkeä Ylä-Karjalan ja Kainuun rajamailla sijaitsevalle autiotilalle, joka toimii kesäkuukausina museona. Vanha pihapiiri sijaitsi tiettömän taipaleen takana. Opas kuljetteli meitä harmaantuneiden rakennusten lomitse vuosisadoilta toisille ja keitti välillä meille pannukahvit pirtissä, jonka ikkunoista seurasimme pääskysten sujahteluja. Pääskyille oli askarreltu ikivanhaan tapaan tuohiset pesimisrasiat kattomalkojen alle.
Löysimme niityltä harvinaisten noidanlukkojen kasvupaikan, väistelimme pihakallioilla luikertelevia kyitä. Lopuksi opas johdatti meidät pihapiirin reunamalla kohoavan muinaisen, yli 400 vuotta vanhan karsikkopetäjän juurelle. Puun kylki oli täynnään kaiverrettuja vuosilukuja. Niillä oli tärkeä tehtävä: oman kuolinvuotensa nähdessään vainajan kotia ikävöivä henki ymmärtäisi palata takaisin tuonpuoleiseen, jonne hän kuului.
Puun arpinen kylki viestitti tuntemattoman suvun historiaa — kovia elämänkohtaloita, rakkautta, iloa ja surua.
Tarinat piilivät niin lähellä, että olivat jäädä minulta huomaamatta
Retkeltä palattuani kului useampi päivä ennen kuin aavistin käyneeni tulevan romaanini henkisellä syntypaikalla. Pikku hiljaa tajusin, että oma kesänviettopaikkani, isovanhempieni vanha maatila Ylä-Karjalan vaaraseudulla, oli yhtä maaginen kuin karsikkopuun vartioima pihapiiri; sekin oli tulvillaan unohdettuja, kirjoittamattomia kertomuksia. Tarinoiden siemenet piilivät sukuni mailla; kallioiseen vaaranrinteeseen ripoteltuina, unohdetun taloaution raunioissa, omituisen paikannimen hehkussa, albumin välistä luiskahtaneessa valokuvassa, josta vastaan katseli kaksi tuntematonta naista.
Tuttu maisema oli täynnä kertomuksia, louhijaa vailla.
Hallan syntyyn liittyi monta sattumaa, löytöä ja ennen kaikkea vaellusta menneisyyden madonrei´issä. Sen syntyyn tarvittiin myös tahtoa löytää kieli, jolla kertoa vuosisataisista kohtaloista.
Halla piti louhia esiin vaarakallioista ja naarata ylös korpilampien murasta. Mutta välkkyy sen uumenessa myös hippu ulpukan kultaista valoa.
Minulla on Hallan suhteen yksi haave.
Toivon, että kun lukija sulkee kirjan, jäisi häneen tunne, että hän on istunut hämärässä tuvassa vaimean hiilloksen valossa, unohtanut häntä ympäröivän ajan ja paikan, ja kuunnellut jonkun kertomana pitkän, ikiaikaisen tarinan.
Maritta Lintunen
