Johanna Valjakka: Nukahtaminen on maailman luonnollisin ja vaikein asia

KUVA: Meri Björn
TEKSTI: Johanna Valjakka 

Olen aina pitänyt suljettuja tiloja kiehtovina. On paikka ja sinne sijoittuva todellisuus, joka rakoilee. On mysteeri, joka pitää selvittää. On piilossa olevia kerroksia, ikään kuin arkkitehtoninen alitajunta.

Yökin on omanlaisensa tila, jolle löytyy raamit ja niiden sisälle rajattu ensisijainen tehtävä: nukkuminen.

Esikoisteokseni Klinikka O sijoittuu samaa nimeä kantavalle parantolalle, jota asuttaa kourallinen unihäiriöistä kärsiviä yksilöitä. Yksi klinikan tärkeimmistä säännöistä on, etteivät sen asukkaat saa mennä ulos. Miksi tarvitsisikaan? Klinikan sisältä vaikuttaa löytyvän kaikki, mitä he kaipaavat – mutta kuka muiden tarpeista itse asiassa päättää? 

Kirjoitan yhtäältä siksi, koska minulla on kysymyksiä ja toisaalta, koska se on parasta mahdollista ajanvietettä. Viihdyn myös kauhuelokuvien parissa. Esikoisteokseni tunnelmassa onkin jotain samanlaista kuin Stanley Kubrickin Hohdossa (1980) tai Darren Aronofskyn Black Swanissa (2010). Hohdon ja Black Swanin päähenkilöt ovat jumissa ennen kaikkea omissa mielissään. A Nightmare on Elm Streetin (1984) Freddy Krueger piinaa uhrejaan unissa, joiden puitteissa mikä tahansa on mahdollista. Kauhuteoksissa kiinnostavaa on, että niiden taustalla piilee aina kysymys: Mitä jos?

Siispä: Entä jos löytyisi klinikka, jonne menevät he, jotka eivät saa hoitoa muuten? Entä jos klinikalla olisi joukko sääntöjä, jotka rajaavat pois ulkomaailman lisäksi kommunikaation läheisten kanssa, omat harrastukset ja tiedonhankinnan? Kuinka paljon avutta jäänyt ihminen on valmis uhraamaan?

Nobel-palkittu kirjailija Toni Morrison sanoi kirjoittaneensa esikoiskirjansa (The Bluest Eye, 1970), koska halusi lukea sen. Klinikka O:ta kirjoittaessani kävin läpi samanlaista ajatusprosessia. Pyrin kirjoittamaan jotain itseni näköistä. Uniin liittyvät kysymykset ja niihin liittyvä kauhu lomittivat sormensa kuin luonnostaan. 

Nukahtaminen on maailman luonnollisin ja vaikein asia, ja tuntui eittämättä ironiselta, että uniongelmia käsittelevän teoksen kirjoittaminen aiheutti minulle unettomia öitä. Ehdinkö kirjoittaa kaiken ajoissa? Miten saan ratkaistua sen yhden luvun, josta on toistuvasti päänvaivaksi? Ajatukset kiersivät toisiaan, kunnes niistä muuttui itseään vahvistava ja kaiken ympärilleen keräävä voima. Sellaiset yöt vievät mukanaan todellisuuden, järjenkin.

Romaanin päähenkilö Esme vaeltelee klinikan käytävillä paetakseen nukahtamista ja sen mukana tulevia unihallusinaatioita. Kyse on tieteellisin termein hypnagogisista hallusinaatioista, jotka ilmenevät unen ja valveen rajamailla: siinä oudossa välimaastossa kun ei enää nuku, muttei ole täysin herännytkään.

Samanlaiselta vaeltelulta tuntuu myös kirjoittaminen. Monen vuoden ajan elin sekä klinikalla hahmojeni kanssa että oikeassa elämässäni, jossa klinikka oli yhtäkkiä kaukainen ja fiktiivinen maailma, kaikkien paitsi kustannustoimittajani tavoittamattomissa.

Vuositolkulla jatkunut autofiktiokeskustelu spekuloi “autofiktio-buumia” ja lähinnä sitä, milloin kyseinen trendi ottaa loppuakseen. Keskustelu on sinänsä koominen, sillä vaikka kaikki kirjailijat eivät kirjoita itsestä, jokainen kirjoittaa itsestään käsin. Kirjoittaminen on ajattelua, elämän jäsentämistä, muusta taiteesta inspiroitumista, mielikuvituksellista leikkiä. Taiteenlajin hienous onkin, ettei siihen tarvitse kirjoitusvälineen lisäksi muuta kuin oman päänsä.

Unet niin ikään yhdistävät edellisiltana nähdyn elokuvan, alitajunnasta kumpuavan pelkotilan ja lähikaupan kassan täysin sattumanvaraisesti. Todellisen ja fiktiivisen kudelma sekä niiden välille syntyvä jännite ei eroa kaunokirjallisuudesta lopulta kovin paljoa. 

Palataan vielä siihen, mitä klinikalla on ja mitä jää klinikan rajojen ulkopuolelle, kokonaisuuden taustalla piileviin rakenteisiin.

Unettomuus ja uniongelmat ovat yleistyneet valtavasti, mutta juurisyiden purkamisen sijaan keksimme jatkuvasti uusia tapoja hoivata itseämme. Kalliiden ja yksilökeskeisten hoitojen yleistyessä suorittamiseen keskittyvät rakenteet juurtuvat yhä syvemmälle. Aamuviideltä heräämistä kutsutaan voittajan tunniksi. Siltikään voittajia ei näy.

Hoitokeinot syntyvät ratkaisuksi ongelmiin, joita ei olisi ilman nykyistä, suorittamista korostavaa yhteiskuntaa. Tavoitteena on optimoida, pyrkiä enempään ja parempaan. Sen jälkeen meidän olisi määrä etsiä uusia laastareita haavoille, eikä kuormittaa resurssipulasta kärsivää terveydenhuoltoa.

Sitä uupuu vähemmästäkin.

Kehotankin siis ihmisiä tekemään niitä asioita, jotka klinikalta puuttuvat: viettämään aikaa läheistensä kanssa, lukemaan kirjoja, olemaan luonnossa ja nauttimaan harrastuksistaan. Silloin myös maailma pysyy avoimena.

Johanna Valjakka