Kirjablogimme seuraava Vieraskynä-kirjailija on Ilkka Remes. Remeksen maailmanluokan trillerit ovat nostaneet hänet Suomen luetuimmaksi kirjailijaksi ja fiktiota ja faktaa yhdistelevän tyylilajin mestariksi. Punarutossa DDR:n viimeisinä kuohuvina päivinä kätketään salaisuus. Nyt lähes 40 vuotta myöhemmin sen perässä ovat itä sekä länsi – ja uhattuna Suomen turvallisuus.
"Historiallinen käänne yllätti koko maailman, paitsi Yhdysvaltain presidentin George H. W. Bushin. Tiesikö hän siitä ennakkoon?"
KUVA: Milla von Konow
TEKSTI: Ilkka Remes
Punarutto
Siinä Euroopassa, jossa kirjoitin ensimmäisiä trillereitäni esiintyi ilmiöitä, joita tarinoissa oli kiinnostavaa hyödyntää. Mutta sen ajan Suomesta oli sitäkin vaikeampaa löytää uskottavia jännityskirjan elementtejä.
Tuohon aikaan olisi ollut vaikea uskoa, että Suomeen liittyvään tarinaan olisi joskus mahdollista sijoittaa entisen poliisipäällystön ja upseereiden perustama turvallisuusyritys, jonka toiminta saa lentävän lähdön kun energia-, tietoliikenne- ja vesihuoltotoimijoiden on varauduttava Venäjän sabotaasioperaatioihin — tai siitä, että tulisi aika jolloin kokeneen poliisimiehen huomattaisiin hyödyntäneen huumekaupan kontakteja omassa elämässään.
Toisaalta kylmän sodan päättymisen jälkeinen kuohunta paljasti tuolloin tarinankerronnan kannalta dramaattista, aiemmin salassa pidettyä tiedusteluun liittyvää materiaalia, jota eri maissa julkistettiin erilaisella avoimuudella. Kaikista Euroopan valtioista Suomessa suhtauduttiin nihkeimmin aineistoon, jota itäblokin arkistoista löytyi. Presidentti Koivisto suhtautui erityisen kielteisesti Venäjän arkistojen avaamiseen Suomea koskien.
Ei kuitenkaan ole epäilystäkään, etteikö myös länsivaltojen hallussa ole tuohon historialliseen murrosvaiheeseen liittyvää aineistoa, jonka strategisen merkityksen edelleen katsotaan edellyttävän salaamista. En ihmettelisi, jos tällaista aineistoa liittyisi nimenomaan itäblokin romahduksen aloittaneeseen Berliinin muurin murtumiseen.
Syksyllä 1989 Itä-Euroopan kansat vastustivat yhä avoimemmin kommunistihallintojensa valtaa. Marraskuun 9. päivän iltana 1989 Itä-Berliinissä pidetyssä lehdistötilaisuudessa DDR:n hallituksen politbyroon jäsen Günter Schabowski kertoi toimittajille uudesta asetuksesta, joka salli kansalaisten hakea lupaa ulkomaille matkustamiseksi.
Kun toimittaja kysyi milloin uusi sääntö astuisi voimaan, Schabowski selaili hetken epävarmasti papereitaan ja vastasi: “Käsittääkseni se astuu voimaan heti… välittömästi.”
Sofort oli avainsana, vaikka sellaisesta aikataulusta ei todellisuudessa ollut sovittu, eikä raja-asemien henkilöstölle ollut annettu minkäänlaisia toimintaohjeita.
Tyrmistyttävä tieto “välittömästä” voimaantulosta levisi salamannopeasti Länsi-Saksan tv-uutisten kautta Itä-Berliiniin, jossa ihmiset tulkitsivat sen tarkoittavan rajojen olevan nyt avoinna. Kukaan DDR:n johdossa ei korjannut Schabowskin väitettyä virheellistä sanavalintaa tai antanut määräyksiä tilanteen korjaamiseksi.
Illan ja yön aikana tuhannet itäsaksalaiset kerääntyivät rajanylityspaikoille vaatimaan pääsyä Länsi-Berliiniin. Muuri oli käytännössä murtunut.
Historiallinen käänne yllätti koko maailman, paitsi Yhdysvaltain presidentin George H. W. Bushin. Tiesikö hän siitä ennakkoon? Moni asia tuon illan tapahtumissa on herättänyt alusta saakka kysymyksiä. Viranomaisten toimintaa — tai pikemminkin sen puutetta — rajanylityspaikoilla ihmeteltiin ja pidettiin epäloogisena, varsinkin jos kerran tiedotustilaisuuden ilmaisu oli ollut inhimillinen erehdys.
Loin Punaruttoon näihin kysymyksiin vastauksia antavan skenaarion. Nyt, miltei 40 vuotta myöhemmin Venäjä hyödyntää tuolloisia tapahtumia röyhkeässä operaatiossaan, joka sysää Suomen erikoiseen valtablokkien väliseen taisteluun. Kamppailu vaikuttaa ensin kohdistuvan historiankirjoitukseen, joka tarjoaa Putinille aseen ja oikeutuksen Naton vastaisille toimille, mutta pian erikoisten tapahtumien ytimestä löytyy konkreettinen, vakava uhka.
Sen eteen päätyy alussa mainitsemani suomalaisen turvallisuusalan yrityksen palveluksessa oleva, aiemmin poliisissa ja rikosseuraamuslaitoksessa työskennellyt rikospsykologi Kaarlo Norha, 34.
Kaarlolla on yksinhuoltajaäitinsä kautta läheinen yhteys Englantiin, jonne hänet passitetaan erikoisen työtehtävän pariin saksalaissyntyisen finanssimiljonäärin lähipiiriin. Rafael Mayer aloitti työuransa DDR:n salaisen poliisin Stasin ulkomaantiedustelun upseerina ja työskenteli kielitaitonsa vuoksi myös Suomessa, lääkäriksi Itä-Berliinissä opiskelleen äitinsä kotimaassa.
Kaarlo tajuaa olevansa tekemisissä paljon isompien ja vaarallisempien asioiden kanssa kuin kukaan olisi osannut odottaa. Mayerin henkilökohtainen assistentti Amber Blackwood alkaa kiehtoa Kaarloa enemmän kuin olisi tarpeen juuri kun Kaarlon suhde turvallisuuspolitiikan spesialistiin Meeri Kalliokoskeen on ollut Helsingissä lupaavasti vakiintumassa.
Pian Kaarlo huomaa saavansa lähelleen myös idän ja lännen tiedustelupalveluiden salaisimmat yksiköt. Liian myöhään hän ymmärtää Venäjän pyrkivän sekä näkyvästi että salassa heikentämään Suomea ja sen välejä Natoon. Venäläiset saavat lopulta Kaarlosta niskalenkin ja pakottavat valintoihin, jotka kaikki ovat seurauksiltaan katastrofaalisia sekä Suomen että hänen läheistensä kannalta.
Ilkka Remes
