Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Emilia Suviala. Ihmismielen sokeista pisteistä, vastakulttuureista ja teknologisista innovaatioista inspiroituva psykologi ja kirjailija tuntee olevansa eniten kotonaan Tyynen valtameren rannalla Pohjois-Kaliforniassa. Suvialan uutuuskirja Laakso on aikamme ilmiöitä syväluotaava episodiromaani. Kahdeksassa toisiinsa kietoutuvassa tarinassa Piilaakson asukkaat etsivät kadotettua yhteyttä itseensä ja toisiinsa.
"Hahmotellessani esikoisromaaniani Jaettua julistin ponnekkaasti heti alussa, etten ainakaan kirjoita äitiydestä. Enkä varsinkaan seksuaalisuudesta. Toisin kuitenkin kävi."
KUVA: Otto Virtanen
TEKSTI: Emilia Suviala
Kirjailija analyytikon sohvalla
Kahden julkaistun romaanin jälkeen huomaan, että kirjoittamisprosessini muistuttaa hämmentävästi psykoanalyysiä. Molemmilla kerroilla olen päätynyt kirjoittamaan jostakin täysin muusta kuin mistä alkujaan kuvittelin kirjoittavani. Lisäksi molemmat prosessit ovat paljastaneet minulle jotain itsestäni ja siitä, minkälaisten kysymysten parissa syvällä sisimmässäni painin.
Hahmotellessani esikoisromaaniani Jaettua julistin ponnekkaasti heti alussa, etten ainakaan kirjoita äitiydestä. Enkä varsinkaan seksuaalisuudesta. Toisin kuitenkin kävi. Syntyi teos turhautuneesta kotiäidistä Meristä, joka sensuaalisuuden kautta etsii parisuhteen kadotettua yhteyttä.
Toisenkin romaanini Laakson kohdalla teoksen ydinteema paljastui vasta vuosien kirjoittamisprosessin jälkeen. Alun perin ajatukseni oli kirjoittaa novelleja tavallisten ihmisten elämästä Kaliforniassa Piilaakson loistokkuuden varjossa. Kunnes kustannustoimittajani totesi minun kirjoittavan menetyksestä. Jaaha, ajattelin. Vähän olinkin tätä jo hetken aikaa pelolla ounastellut. En vain millään olisi halunnut kirjoittaa niin raskaasta aiheesta kuin läheisen ihmisen menetyksestä. Aiheen painokkuus sai epäilemään. Uskaltaisinko jatkaa suuntaan, jonne kirjoitusprosessi näytti minua vievän?
Yritettyäni löytää kiertotietä vältelläkseni aihetta tajusin lopulta homman mahdottomuuden. Kirjoittamisesta ei tulisi mitään, jollen antaisi mielen kulkea vapaasti. Ei ollut siis muuta vaihtoehtoa kuin antaa mennä ja seurata, mihin tarina alkoi minua johdattaa.
Käteltyäni kaapeissa lymyilevät luurangot syntyi kirja kahdeksasta Piilaakson asukkaasta, joista jokainen käsittelee menetystä omalla tavallaan. Menin vaikeaksi kokemaani aihetta kohti, ja jälkikäteen koin oloni ehkä jopa hieman aikaisempaa eläväisemmäksi.
"Sanoiksi muuntuva ajattelu on tavalla tai toisella aina kirjoittajasta peräisin."
Kuin freudilainen lipsahdus, elämän ja kuoleman peruskysymykset ovat luikahtaneet teoksiini huomaamatta. Ja juuri tämä tekee kirjoittamisesta niin kiehtovaa. Maattuani vuosia sohvalla turvallisen analyytikon hellässä huomassa tiedän, miten palkitsevaa oman ajattelun tarkastelu saattaa olla. Ja mikä parasta: kirjoittaminen on täysin ilmaista ja sitä voi tehdä oman kodin turvassa.
Kirjailijoilla on vaihtelevia tapoja tuottaa tekstiä: jotkut ovat prosessissaan kurinalaisempia, jotkut intuitiivisempia. Itsekin huomaan kirjoittavani eri tavoin eri aikoina ja riippuen lajityypistä, jota tavoittelen. Joskus kirjoitan todellisten tapahtumien innoittamana, joskus prosessin laittaa liikkeelle jokin pieni havainto tai oivallus, jonka päälle alan kasata materiaalia. Mutta yhtä kaikki, oli prosessi minkälainen tahansa, sanoiksi muuntuva ajattelu on tavalla tai toisella aina kirjoittajasta peräisin. Jostakin syystä juuri nämä sanat ovat raivanneet tiensä jostain mielen perukoilta ja ilmestyneet paperille.
Flow-tilan saavuttamisen ohella yksi palkitsevimpia asioita kirjoittamisessa on se, kun voin käyttää tuottamaani materiaalia itsetutkiskelun välineenä. Kirjailijan näkökulmasta alitajunta on ehtymätön aarreaitta.
Tiedostamattomaan varastoituu jatkuvasti kokemuksellista ainesta, joka syystä tai toisesta ei nouse niin sanotun päivätietoisuuden piiriin. Aines on iloinen sekamelska kokemuksia, ajatuksia, aistimuksia, tunteita, haluja ja intohimoja.
Luovaa näkökulmaa avittaa se, että tiedostamaton yhdistelee materiaalejaan kuin kuriton lapsi: vailla ennakkoluuloja, asenteita ja ilman aikuisuuden tiukkoja puolustusmekanismeja.
"Aluksi merkityksettömältä tuntuva asia voi muuttua myöhemmin merkitykselliseksi."
Kun kirjailija ei kontrolloi lopputulosta, vaan antaa itselleen luvan kirjoittaa ilman rajoitteita, hänelle aukeaa pikkuhiljaa pääsy mielen kellarikerroksiin. Mikäli kirjailija kykenee pitämään mielensä avoinna silloinkin, kun tuntematon puoli itsessä aiheuttaa epämukavuutta, hänellä on mahdollisuus ymmärtää itsestään jotain uutta.
Opittua voi käyttää kirjoittamisessa hyväkseen. Lopputuloksena syntyvä teksti voi ehkä auttaa lukijaakin ymmärtämään jotain pimeistä puolistaan.
Materiaalia tuottaessa on tärkeää, ettei torju ensimmäisenä mieleen putkahtavia ajatuksia. Aluksi merkityksettömältä tuntuva asia voi muuttua myöhemmin merkitykselliseksi. Nolo voi kääntyä hellyttäväksi ja ahdistava mieltä kiihottavaksi. Kun ajatukset löytävät kirjallisen muotonsa, mielessä liikkuvat asiat voivat muodostaa täysin uudenlaisia yhteyksiä, aivan kuten analyysisohvalla ääneen puhuttuna.
Vaikka lopulta kaikki tuotettu materiaali ei ehkä ole julkaisemisen arvoista, kaikki on kuitenkin kirjoittamisen arvoista. Epämiellyttävilläkin asioilla, ja ehkä juuri niillä, on erityinen painoarvo. Ne tuntuvat epämiellyttäviltä syystä. Vahva tunne on viesti. Menemällä tunnetta kohti palkintona voi olla luomisvoiman lisääntyminen.
"Oma kirjoitusprosessini alkaa aina henkilöhahmoista."
Käytännössä oman tekstin analysointi tarkoittaa sitä, että kun kasassa on tarpeeksi materiaalia, keskeneräisen käsikirjoituksen voi ottaa temaattiseen tarkasteluun.
Mitä oikeastaan yritän sanoa?
Yleensä ulkopuolisen on helpompi löytää tekstin ydin. Itse ainakin rakastan tilanteita, joissa joku toinen kertoo, mitä minä haluan kirjoittamallani sanoa. Se on kuin ilmainen musteläikkätesti, mahdollisuus tulla tietoiseksi mielenliikkeistäni. Tekstissä usein toistuvat teemat kielivät siitä, minkälaiset asiat tällä hetkellä kirjoittajaa vaivaavat, mietityttävät, innostavat ja pelottavat.
Oma kirjoitusprosessini alkaa aina henkilöhahmoista.
Ensin syntyy kimmoke kirjoittaa ihmisestä, jolla on tietynlaiset ominaisuudet ja joka elää tietynlaisessa elämäntilanteessa. Hahmo saa sitten rinnalleen muita henkilöitä omine piirteineen, ja nämä hahmot alkavat vuorovaikuttaa keskenään.
Kun ymmärrän tarkemmin, mistä oikeastaan kirjoitan, kykenen yhä paremmin uppoutumaan hahmojen maailmaan.
Parhaimmillaan kirjoittaminen on kuin leikkiä, jossa saa itse keksiä tapahtumien kulun ja vuorosanat. Simuloida todellista elämää kuin virtuaalitodellisuudessa, jonka kehittämisestä Laakso-romaanissa myös kerrotaan.
Seksi ja kuolema. Näiden aiheiden parissa mieleni on viime vuosina askarrellut.
Viisas valinta, rakas alitajuntani, onnittelen itseäni. Ei ainakaan lopu aiheet kesken. Näiden elämän peruspilareiden käsittelyssä riittää nimittäin työsarkaa kirjailijanuran loppuun saakka.
Emilia Suviala
