Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Antti Ukkonen. Ukkonen on Espoossa asuva tekniikan tohtori, joka vaihtoi pitkän yliopistouran algoritmien parissa itsenäiseksi tekoälykonsultiksi. Katalonialainen kaava on hänen esikoisteoksensa ja vauhdikas trilleri tekoälyn ja lääketeollisuuden maailmasta. Ukkonen kirjoittaa tekoälyn, lääkeainetutkimuksen ja nopeaa kasvua hakevan startup-kulttuurin yhteentörmäyksestä vastaansanomattoman vetävästi.
"Sitten piti vain kirjoittaa. Tavoitepituus: 80,000 sanaa. Aikaa annoin itselleni vuoden."
KUVA: Otto Virtanen
TEKSTI: Antti Ukkonen
Kun entinen tutkija jännärin teki
Kun noin kolme vuotta sitten kerroin lähipiirilleni, että aion kirjoittaa romaanin, sain paljon kannustavia kommentteja. Moni varmasti kuitenkin pohti: osaako tuo mies kirjoittaa viihteellisen tarinan?
Alkuasetelma ei ollut ideaali. Olen entinen tietojenkäsittelytieteen tutkija ja nykyisin konsultti. En ollut opiskellut kirjoittamista, saati kirjallisuutta. En ollut juurikaan harrastanut luovaa kirjoittamista. En edes tuntenut ketään kaunokirjallisuuden parissa työskentelevää.
Päätin, etten anna tämän lannistaa. Olin lukenut kirjoja seitsenvuotiaasta asti ja tutkijan työn myötä tiesin, minkälaista vääntämistä kirjoittaminen käytännössä on. Kokemusasiantuntijan vankalla itseluottamuksella ryhdyin hommiin.
Puolitoista vuotta myöhemmin, tammikuussa 2025, käsikirjoituksen ensimmäinen versio oli valmis. Tulos oli kepeän seikkailullinen jännäri, jossa yhdistyvät startup-yrityksiä ajoittain piinaava vauhtisokeus, liiallinen luottamus teknologiaan sekä tekoälyn riskit.
Nyt kesäkuussa 2026 Katalonialainen kaava on kaupoissa ja suoratoistopalveluissa.
Miten tässä näin kävi?
Inspiraation lähteitä
Olen huomannut, että kirjoittaminen on helpompaa, jos on jotain mistä kirjoittaa. Piti siis kehitellä tarina.
Alusta asti oli selvää, että lähtisin tekemään jonkinlaista jännäriä. Mutta en kerta kaikkiaan nähnyt itseäni kirjoittamassa tekstiä, jossa tungetaan räntäsateessa jengiä oksasilppuriin tai odotellaan uhkaa idästä. Pidän näiden lukemisesta, mutta tiesin etten nauttisi tällaisen maailman kuvaamisesta. Kovaa tieteisfiktiota en myöskään halunnut lähteä tekemään.
Olen aina pitänyt hitaasti avautuvista tiivistunnelmaisista mysteereistä. Kirjojen lisäksi niitä on löytynyt elokuvista, joita varsinkin nuorempana harrastin paljon. Kovaa kolahtivat silloin muun muassa Vertigo: punainen kyynel ja Chinatown. Myös kepeän seikkailulliset tarinat, kuten vaikkapa Indiana Jones ja viimeinen ristiretki jaksoivat kiehtoa.
Jonkin tällaisen tekeminen tuntui omalta.
Muilta osin päätin nojata vahvuuksiini ja hyödyntää asiantuntemusta, jota olin yli parinkymmenen vuoden aikana kerryttänyt, ensin tutkijan työssä ja sen jälkeen it-startup-hörhönä ja konsulttina.
Näiden kokemusten myötä tiesin aika paljon kaikenlaista akateemisesta maailmasta, mutta myös tietojärjestelmistä ja tekoälystä, sekä ihmisistä, jotka niitä tekevät.
En kuitenkaan halunnut antaa todellisuuden sitoa käsiäni liikaa. Päätin, että tarinassa on sallittua spekuloida tieteellisillä saavutuksilla, kunhan asiat eivät nykytietämyksen valossa ole ainakaan täysin mahdottomia.
Tiedän myös, että tiede on vaikea laji. Halusin kertoa kiinnostavan tarinan kaikille, en vain sille harvalukuiselle porukalle, joka on viettänyt iltojaan tuskailemalla vertaisarvioija nro 2:n palautteen kanssa. Mukaan tarvittaisiin jotain muutakin tarttumapintaa.
Lähdinkin rakentamaan tarinaa, jossa yrittäisin hauskalla tavalla yhdistää tiedettä ja jotain tunnettua kulttuuri-ilmiötä. Näitä ei (ainakaan suomalaisissa) jännäreissä kovin usein nähdä yhdessä. Lisäksi halusin kaataa keitokseen kauhallisen startup-pöhinää. Ja toki lusikallisen ihmissuhdesoppaa.
Tarinan rakentelua
Ajankohtaiset uhkakuvat ovat usein olennainen osa jännitysromaaneja. Tekoälyä on juuri nyt joka paikassa, joten tähän liittyvät pelot päätyivät tarinan taustalla hienovaraisesti vaikuttavaksi voimaksi.
Juonen kovan ytimen halusin liittyvän tekoälyn käyttöön biologiassa ja lääketieteessä. Sekin on erittäin ajankohtainen teema. Mielessäni oli kehittynyt tähän liittyvä ajatus, jonka ympärille mysteeri voisi kenties rakentua. Kaivoin esiin parikymmentä tieteellistä artikkelia, joista kävi ilmi, että ideani ei ollut täysin tuulesta temmattu. Tämähän voisi toimia! (Ei toivottavasti oikeassa elämässä, mutta jännärissä kyllä.)
Ideaan liittyivät myös keskeisesti mobiilipelit, mikä sopi hyvin tavoitteeseeni saada tarinaan jotain lukijoille tuttua ja ehkä jopa arkista. Musiikillakin on jutussa kohtalaisen olennainen rooli, mutta jätettäköön siihen liittyvät yksityiskohdat lukijan löydettäviksi.
Hahmot syntyivät pitkälti tarinan tarpeisiin. Muusikon ja parin poliisin lisäksi, kaarti on kansainvälinen kokoelma tutkijataustaista porukkaa, joista kuitenkin lähes kaikki ovat päättäneet tehdä elämällään jotain muuta kuin kavuta akateemisia tikapuita. Tällaisten tyyppien kanssa olen ollut paljon tekemisissä. Tällainen tyyppi olen myös itse.
Tapahtumapaikaksi valikoitui helleaallon hautoma Barcelona lähiseutuineen. Tarina lähtee liikkeelle, kun päähenkilö useamman vuoden jälkeen saapuu viikonloppuvierailulle entiseen kotikaupunkiinsa. Asuin itsekin Barcelonassa aikoinaan joitain vuosia ja halusin viedä lukijan paikkoihin, joita ei yleensä laiteta turistioppaaseen.
Näiden myötä palaset alkoivat olla pääpiirteittäin kasassa. Sitten piti vain kirjoittaa. Tavoitepituus: 80,000 sanaa. Aikaa annoin itselleni vuoden.
Antti Ukkonen
