Yli sata alkujaan englannin- ja ruotsinkielistä teosta suomentanut Kristiina Rikman on kirjallisuuden kääntäjä ja Lucy Barton -fani. Tai oikeastaan pitäisi kai sanoa ystävä. Keitä itsellesi iso kupillinen kahvia ja uppoudu tähän mm. John Irvingiä, Astrid Lindgreniä ja Elizabeth Stroutia paljon kääntäneen Kristiinan meille laatimaan kirjoitelmaan.
Lucy Barton, tämä on sinulle.
Ystäväni Lucy Barton eli vuoropuhelua elämän kanssa
Pääsin taannoin juhlimaan Kersti Juvan kanssa viisikymmentä vuotta sitten alkanutta kääntäjän uraani yhdessä kääntäjäystävien ja muiden läheisten ja tärkeiden ihmisten kanssa. Jossakin vaiheessa lausahdin että ”on se kiva että on olemassa kirjoja joiden naisista saa ystäviä nyt kun iän myötä kuolema alkaa niittää ikätovereita yhä kiivaampaan tahtiin”. Ja totta se on, vaikka ainakin yksi pitkäaikainen ystävä vähän loukkaantuikin. Sukulaisiaan ei pääse valitsemaan, ystäviä on välillä vaikea kohdata, mutta kirjojen naisista löytää ystäviä, joiden elämää ja ominaispiirteitä voi arvostella kaikessa rauhassa. Kääntäessään pääsee hyvinkin lähelle naisia, joiden elämä alkaa tuntua ihan oikealta. Voi melkein samastua.
Riipaiseva yksinäisyys
Tutustuin Lucy Bartoniin vuonna 2017, kun hän makasi yksinäisessä sairaalavuoteessaan yhdeksän viikon ajan ja katseli ikkunastaan Chrysler Buildingin valoja. Lucy oli tuolloin nuori nainen, kahden pienen tyttären äiti, jonka mies petti häntä. Kirjassa Lucyn yksinäisyys oli riipaisevaa. Elizabeth Strout kuvaa pienin keinoin ja aidosti naista, jonka äitisuhde oli olematon. Vaikka äiti tulikin tapaamaan tytärtään – tämän miehen Williamin pyynnöstä – naisten tunnelukko ei muisteloista huolimatta ihan avaudu. Lucyn tyttäret käväisevät katsomassa äitiään, mies ei töiltään ehdi sairaalaan. Williamilla on suhde Lucyn ystävättären kanssa, josta tulee hänen toinen vaimonsa.
Olisinko pystynyt tähän?
Ihailen Stroutin tapaa kertoa vähäeleisesti vakavista asioista. Ihmisten välisistä suhteista ja rakkaudesta. Pettymyksistä, joita kaikki naiset elämässään kohtaavat. Pettymyksistä joita salataan ja joista selvitään. Lucyyn on helppo samaistua. Mietin kääntäessäni, olisinko päässyt Lucyn tarinan ytimeen, jollen olisi omassa elämässäni kokenut sekä rakkautta että pettymyksiä, jotka oli nieltävä; jollei minusta olisi tullut äitiä tyttärelleni. Oma äitisuhteeni oli tiivis ja sain pyristellä pitkään irti äitini esiliinan nauhoista. Tyttäreni on tehnyt yhtä omapäisiä ratkaisuja elämässään kuin äitinsä.
Minuun jäi jälki
Lucy kehittelee itselleen mielikuvitusäidin, joka on vastakohta todellisuuden tunnekylmälle ja lapsiaan kaltoin kohtelevalle äidille. Williamin äitisuhde perustuu vaikenemisen kulttuurille ja romahtaa. Varakas äiti paljastuu kuoltuaan olleen lähtöisin yhtä köyhistä oloista, kenties Luciakin köyhemmistä. Ja sitten paljastuu äidin salaisuus, lapsi, pieni tytär, jonka hän oli jättänyt karatessaan Williamin saksalaisen isän matkaan. Anopin ja miniän suhdetta hiertää ehkä juuri tuo vaiettu esikoistytär. Kohtaus, jossa äidin rakastettu, saksalainen sotavanki, soittaa pianolla Chopinia ja lähtee sitten pakkotyöhönsä perunapellolle jättäen Katherinen katselemaan ikkunasta keveiden verhojen lehahtaessa tuulenvireessä, on jättänyt minuun pysyvän jäljen.
Kuolleet vierailevat unissa
Elizabeth Strout ikään kuin heittelee huolimattomasti pieniä vinkkejä niin Lucysta kuin muistakin kirjojensa naisista lukijan pohdittavaksi. Lucy näkee ennuskuvia, ilmiöitä, etiäisiä, kuten varmaan Elizabeth Stroutkin. Hän aavistaa tyttärensä raskauden, haistaa miehensä petturuuden. Kuolleet vierailevat Lucyn unissa katsomassa, miten hän pärjää. Toisen miehensä kuoltua Lucy ihmettelee, miksei mies suostu tulemaan hänen uniinsa. Kunnes David sitten tulee. Minunkin kuolleet läheiseni käyvät tarkistamassa oloni unissani; poikkeavat vain tai kieltävät istumasta vielä samaan juhlapöytään. Äidistä uneksittuani ajattelen aamulla herättyäni häntä ja sitten tytärtäni. Äidin ja tyttären suhteen intuitio on vahvimmillaan. Odottelen vielä, milloin Lucy ilmaantuu uneen, tai Elizabeth – John (Irving) on jo käväissyt…
Elon kehrä
Stroutin naiset, Olive K. ja Lucy B. ovat vahvoja naisia, heistä ei pääse eroon. Heidän tekemisensä ja sanomisensa, heidän elämänsä, jäävät elämään jonnekin ajatusten taka-alalle. Naiskuvauksessa Strout on liki Alice Munron kaltainen velho. Pienet pysäytyskuvat, äidin lähettämä postikortti Chrysler Buildingistä, anopin heilahtava ikkunaverho, Williamin sisarpuolen olohuoneen tapetissa näkyvä kosteusjälki, linnunmuna Crosbyn rantakivikossa – ne puhuttelevat suomentajaa, kertovat jotain mitä ei sanoilla pysty kuvaamaan.
Pandemia-ajan Lucy viettää tutussa Crosbyn pikkukaupungissa yhdessä nyt jo kolmannesta vaimostaan eronneen Williamin kanssa. Elon kehrä pyörähtää täyden kierroksen. Lucy ei ole enää nuori. Lucy on melkein ikäiseni. Lucy värjää harmaantuvia hapsiaan. Lucya on helppo ymmärtää. Lucy on ystäväni.
Lucy Barton -kirjasarja:
Psst! Jos et saa tarpeeksesi Elizabeth Stroutista, tutustu hänen kirjoittajakouluunsa TÄÄLLÄ.
