Teksti: Sofi Oksanen / Kirja-lehti
Kirjailijoilta kysytään usein vinkkejä kirjoittamisen tueksi, ja vielä useammin sitä, mistä ammennetaan innoitusta. Salaista reseptiä minulta ei näihin pulmiin löydy, mutta hyvä kirja innostaa aina ajattelemaan kirjoittamista, ja juuri näin minulle toimii Elizabeth Stroutin tuotanto. Mitä kirjoittamisesta voi oppia lukemalla Stroutia? Miksi juuri hänen teoksensa ovat hedelmällisiä luovuudelle?
Elizabeth Strout
Elizabeth Strout (s. 1956) on kiitelty ja paljon luettu yhdysvaltalainen kirjailija. Hänet tunnetaan vahvana tarinankertojana, jonka teokset koskettavat taidokkaasti luoduilla henkilöhahmoillaan. Strout voitti vuonna 2009 Pulitzer-palkinnon teoksellaan Olive Kitteridge, josta on tehty Emmy-palkittu ja myös Suomessa ihastuttanut tv-minisarja.
© Leonardo Cendamo
OPISKELE IHMISIÄ
Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin tie kirjailijaksi ei ollut mutkaton, vaikka hän oli tähdännyt ammattiin lapsesta asti ja hänen äitinsä oli rohkaissut mielikuvituksen viljelyyn. Äiti kehotti nuorta Stroutia esimerkiksi kuvittelemaan sitä, millaista elämää ohimennen kohdatut ihmiset viettivät, ja merkitsemään muistiin mieleen nousseet ajatukset. Vinkki sopii yhä kaikille kirjoittamista harrastaville. Jokainen tapaamasi ihminen voi olla ikkuna uuteen maailmaan, oli hän postipaketin tuonut kuriiri tai R-kioskin myyjä. Stroutin henkilögalleria kattaakin koko ihmiselon kirjon eläkeläisistä elämän syrjästä tippuneisiin ja hänen kirjoissaan vilisee opettajia, apteekkareita, sihteereitä, maanviljelijöitä, majoituspalveluiden tarjoajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Kirjoittaakseen lääkäristä ei kuitenkaan tarvitse opiskella lääketiedettä, vaan ihmisyyttä, kuten Strout. Hän kuvaa sitä, mitä näiden ammattien harjoittajat merkitsevät ihmisinä muille ja muut heille.
"Stroutin kirjoissa juoruillaan paljon muista ihmisistä."
ÄLÄ ANNA PERIKSI
Matka mielikuvitusta ruokkivasta lapsuudesta julkaisukynnyksen ylittämiseen oli pitkä ja esikoisromaaninsa Strout julkaisi, kun hän oli yli neljänkymmenen. Positiivisen vastaanoton saanut Pikkukaupungin tyttö (Tammi, 2020) kahmi myös merkittäviä palkintoehdokkuuksia. Äidistä, tyttärestä ja pikkukaupungin intohimoista kertovassa romaanissa esitellään jo maailma, josta myöhemmin muovautui kokonainen stroutilainen universumi.
Sitä ennen Strout oli ehtinyt tehdä monenlaista: muuttaa mainelaisesta pikkukaupungista suurempiin, opiskella, hankkia elantonsa sekalaisilla töillä ja hetken juristina. Samalla Strout lähetteli novellejaan kirjallisuuslehtiin saaden paluupostissa hylkäyksiä toisensa jälkeen. Tuleva kirjailija ei silti haudannut kynäänsä ja hänen haastatteluistaan nousee esiin yksinkertainen ohjenuora: jatka kirjoittamista epäonnistumisista huolimatta.
Muiden teoksiin perehtymistä Strout pitää kirjoittamisen kannalta olennaisena ja siksi on täysin sallittua asettaa lukeminen etualalle, kuten Strout teki valitessaan luentoja, joilla oli mahdollista ahmia samalla salaa romaaneja. Hän myös teki töitä, jotka jättivät päivät vapaiksi kirjoittamiselle. Sanomattakin oli selvää, ettei Strout ollut erityisen hyvä palkkatöissään ja hän vaikeni kirjailijuuteen liittyvistä kunnianhimoistaan, koska iän karttuessa ne alkoivat tuntua kiusallisilta, semminkin kun julkaistut tekstit karttoivat hänen ansioluetteloaan.
HARJOITTELE NOVELLEILLA
Elizabeth Strout on poikkeus aikamme valtavirtakirjallisuudessa ja monet hänen teostensa omi naispiirteistä rikkovat kirjoittamattomia sääntöjä sen suhteen, minkä katsotaan kiinnostavan suurta yleisöä. Romaani on pitkään ollut suosituin kirjallisuuden laji, mutta Stroutin romaanit karkaavat yleisestä muotista ja tukeutuvat katveeseen jääneeseen lajityyppiin, novellistiikkaan. Hänen teoksensa koostuvat toisiinsa linkittyvistä tarinoista, joista jokaisessa on novellin kaari. Nuorempana Strout kuvitteli tulevansa novellikirjailijaksi ja hän jatkoi niiden parissa esikoisromaaninsa julkaisun jälkeen. Käsikirjoituksilla vain oli paha tapa muovautua romaaneiksi editointiprosessin myötä. Koska juonivetoisuus on kirjallisuudessa päivän sana, Stroutin metodi on harvinaislaatuinen.
Itsepintainen oman äänen kunnioittaminen toi Stroutin kolmannelle romaanille, vuonna 2008 julkaistulle, keski-ikäisestä opettajasta kertovalle Olive Kitteridgelle (Tammi, 2020) Pulitzer-palkinnon ja avasi vähitellen käännöskirjallisuuden maailman ovet. Vuosia myöhemmin Strout huomasi kahvilassa istuessaan tutun hahmon nousevan autosta keppi kädessään: nainen oli ilmiselvä Olive Kitteridge, vain vanhempana. Tapaus johti hahmon uudelleensyntymiseen Olive, taas -romaanin muodossa (Tammi, 2021). Toistuvat henkilöt ovatkin yksi Stroutin tavaramerkeistä ja tuovat novellistiikan lakeja noudattaviin romaaneihin jatkuvuutta. Uutuusromaanissa äkäinen leskiopettaja kuittailee tuttuun tapaan näkemistään typeryyksistä ja typeryksistä. Mutta onko hän sama Olive kuin ennen? Ei tietenkään, sillä samaan virtaan ei voi astua kahdesti, ei edes itsepäinen Olive.
LUO KOHTAUKSIA
Strout kuvailee itseään sotkuiseksi kirjailijaksi, joka viljelee muistilappusia ympäri työhuonetta ja kirjoittaa kohtauksia, yksittäisiä tapahtumia, merkitsee käsin muistiin mielenkiintoiselta tuntuvia asioita. Lopulta hän yhdistää lappuset ja katkelmat yhtenäiseksi käsikirjoitukseksi. Stroutin mukaan juoni pitää siinä samalla huolen itsestään, ja näin ajattelen minäkin. Aloittaessani uutta tekstiä en koskaan tiedä, mitä on edessä. Se selviää sitten, kun tunnen henkilöni riittävän hyvin. Jos olet puolestasi taipuvainen kehittelemään ensisijaisesti juonenkulkuja, rakenna juoni kunnolla loppuun asti. Sama ohje koskee henkilöiden luomista. Otit sitten peruspilariksesi juonen tai henkilöt, tee se huolella.
Kohtauksien rakentamisessa hyvänä apuna on näyttämötaide ja Strout onkin tunnustautunut teatterin ja stand up -esitysten ystäväksi. Molemmat lajit ovat erinomaisia valintoja todentuntuisen dialogin opiskeluun. Yleensä ajatellaan, että dialogin pitäisi samalla viedä kerrontaa eteenpäin. Strout kuitenkin osoittaa henkilövetoisella kerronnallaan, että vetävä vuoropuhelu voi olla myös toisenlaista. Hänen teoksissaan keskustelu on keino rakentaa henkilöhahmoja.
"Aitous ja totuudenmukaisuus ovat Stroutin omia tienviittoja."
LÖYDÄ OMA TYYLISI
Stroutin kirjoissa juoruillaan paljon muista ihmisistä ja siksi niissä on mittava henkilögalleria. Arvelen, että jos Strout lähettäisi nyt kustantajille anonyymisti viidennen teoksensa Nimeni on Lucy Barton (Tammi, 2018), käsikirjoitus hylättäisiin. Liian monien henkilöiden ja sisäkkäisten tarinoiden kun ajatellaan sotkevan lukijaa ja hidastavan kerrontaa. Stroutin kohdalla lukijamenestys on kuitenkin todistanut todeksi kirja-alan kultaisen säännön: koskaan ei voi tietää etukäteen millainen kirja on seuraava bestseller. Siksi kirjoittajan on luotettava omaan ominaislaatuunsa. Nuorempana Strout ei tehnyt niin ja hän yritti sijoittaa tarinansa muualle kuin mainelaiseen pikkukaupunkiin. Vasta keskittyminen omaan ääneen avasi kustantamon ovet.
Stroutin henkilögallerian runsaus ei ole vahinko, sillä kertoessaan tuttavistaan ja heidän sukulaisistaan henkilöt tulevat samalla paljastaneeksi oman sisimpänsä. Kun Olive Kitteridgen aviomies Henry ottaa siipiensä suojaan heitä nuoremman pariskunnan, tästä parista tulee peili hänen omalle avioliitolleen, hellyyden kaipuulleen, sille kaikelle mitä Henry olisi voinut olla toisenlaisessa liitossa. Kun vierailulla oleva Olive puolestaan manailee mielessään keittiöstä löytyviä mokkapaloja liian pieniksi, hän paljastaa lukijalle muutakin kuin oman tunnesyömisensä: hän kertoo epäsuorasti elämästään joka tarjoaa hänelle liian pieniä murusia, liian vähän hyviä asioita, vaikka mokkapalojen pitäisi olla sellaisia "että niihin pystyy iskemään hampaansa". Kun Lucy Bartonin äiti juoruillessaan tyttärensä kanssa tuntuu muistavan ainoastaan tuttavapiirinsä pieleen menneet avioliitot, hän käsittelee rivien väleissä omaa liittoaan, johon ei ehkä olisi kannattanut jäädä. Silti hän jäi.
Vaikka Strout muutti opintojensa myötä pois synnyinseuduiltaan, mainelainen pikkukaupunkimiljöö muodostui hänen universaalisti tunnistettavaksi kirjalliseksi näyttämökseen. Stroutin teoksissa pienille paikkakunnille jäävät tuntuvat vihaavan heitä, jotka lähtivät, ja juoruilemalla lähtijöistä he vihaavat itseään siitä, etteivät he itse tehneet samoin. Tai he vihaavat lähtijöitä, koska kokevat näiden pettäneen heidät tekemällä pesäeron vanhaan laumaansa, lyöttäytymällä yhteen ulkopuolisten kanssa. Kenties jopa toisen yhteiskuntaluokan.
Stroutin kirjat kertovat pikkuisen ihmisyhteisön ikuista tarinaa yhteisön hierarkioista, joita pidetään yllä juoruilemalla – yhteisön jossa pysytään koska tuntematon pelottaa, yksinäisyys kauhistuttaa, oma pärjääminen arveluttaa. Olive Kitteridgen aviomies yrittää vaimoaan ärsyttävällä tavalla saattaa ihmisiä yhteen, jotta kukaan ei jäisi yksin. Lucy Barton puolestaan pitää kirjoista, koska ne saavat hänet kokemaan olonsa vähemmän yksinäiseksi, ja niitä hän kirjoittaa, jotta ihmiset tuntisivat vähemmän yksinäisyyttä.
OLE REHELLINEN
Suurin osa Stroutin kirjoista on nimetty teosten päähenkilöiden mukaan. Keino voi vaikuttaa itsestäänselvältä, mutta viimeksi tapa oli suosittu Gustave Flaubertin (1821-1880) Rouva Bovaryn aikaan. Haastatellessani Stroutia viime syksynä Helsingin kirjamessuilla kirjailija kertoi kokevansa metodinsa kaikkein rehellisimmäksi tavaksi nimetä teoksensa, nehän kertovat juuri henkilöistä, joiden nimi kannessa lukee. Aitous ja totuudenmukaisuus ovatkin Stroutin omia tienviittoja kirjoittamiselle, kirjojen nimeämistä myöten.
Kuvauksen autenttisuus oli myös realismin aikakauden kultainen sääntö ja Stroutin nimeämistapa viittaa tuon ajan teoksiin. Rouva Bovary vilahtaa Pikkukaupungin tytössä, kun kirjan äiti Amy lukee romaania, joka kertoo Emma Bovaryn avioliiton ulkopuolisesta suhteesta, sellaisesta joiden kanssa myös Amy kamppailee. Realismin tyylisuuntaan kuului yhteiskunnallinen tietoisuus ja tässäkin Strout kunnioittaa lajin perinteitä. Kuvaamalla tarkkaan miljöötään hän kertoo samalla yhteiskuntaluokista, köyhyydestä ja koulutuksen merkityksestä. Stroutin viesti on sama kuin Minna Canthin: ilman hyvää koulutusta on vaikea edetä elämässä. "Henkilökohtainen on poliittista ja poliittinen on henkilökohtaista", Strout muistutti messukeskustelussamme. Yhteiskunnallisuus on siis väistämättä mukana tekstissäsi, jos kirjoitat rehellisesti ja tarkasti.
Kirjoittamisen ja lukemisen iloa!
Sofi Oksanen
Psst! Lue myös Elizabeth Stroutia paljon kääntäneen Kristiina Rikmanin meille äitienpäivän kunniaksi laatima kirjoitelma TÄÄLTÄ.
