Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Taija Tuominen. Tuominen on hämeenlinnalainen kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja. Rauhaniemi on tarkoin vedoin piirretty tarina valinnoista, jotka jäävät tekemättä, ja rakkaudesta, joka on valmis kestämään lähes mitä tahansa.
"Toisin kävi. Luodit tulivat kohti ja kulkivat satojen lakotoiden lävitse Wounded Kneessä joulukuussa 1890."
KUVA: Otto Virtanen / Tammi
TEKSTI: Taija Tuominen
Lakotoiden luona Pine Ridgen reservaatissa
Poppamies Keltainen Lintu tanssi muutaman askeleen aaveiden tanssia ja lauloi pyhää laulua vakuuttaen, etteivät sotilaiden luodit pystyisi tunkeutumaan heidän pyhien vaatteidensa lävitse.
- Luodit eivät tule teitä kohti, hän lauloi siouxien kielellä. - Preeria on laaja, eivätkä luodit tule teitä kohti.
Toisin kävi. Luodit tulivat kohti ja kulkivat satojen lakotoiden lävitse Wounded Kneessä joulukuussa 1890.
Vapaaehtoistyötä
Pine Ridgen reservaatti South Dakotassa tuli elämään 12-vuotiaana, kun löysin Hauhon kirjastoautosta Dee Brownin Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen.
Aina elokuussa lähden sinne vapaaehtoistyöhön, näin on tapahtunut jo seitsemän kertaa.
Rakennan parakkeihin ramppeja pyörätuoleille, sillä diabetesta on kuusi kertaa enemmän kuin muualla. Se vie jalat.
Rakennan sänkyjä ja vessoja. Kaivan kuivaan ja kovaan maahan ulkovessoille kuoppia.
Korjaan parakkien sokkeleita, talvisin preerialla hyisessä kylmyydessä perheitä paleltuu hengiltä. Kesät ovat puolestaan äärimmäisen kuumia ja yöt ukkosmyrskyisiä.
Kevyintä työni on puutarhalla ja meditatiivisintä on lautojen hiominen verstaalla.
Kun olen kesän häärännyt kirjoittamisen, kirjallisuuden, seminaarien ja kesäkurssien parissa, ovat hiomakone, ruuvinväännin ja lapio hyvä vastapaino.
Kyse on kuitenkin paljon muusta.
Ennakkoluuloja
Kun matkustin ensimmäistä kertaa reservaattiin, kysyin Nebraskan puolella viljapeltojen keskellä motellia hoitavalta Bettyltä, mitä nähtävyyksiä lähellä on.
Hän kehui vuolaasti turkismuseota. Ei sanaakaan osavaltion rajan toisella puolella olevasta Wounded Kneestä.
Kun sanoin meneväni sinne, hän totesi, että älä sitten pysähdy Pine Ridgen reservaatissa, siellä varastetaan ja pummataan, ja jos pysähdyt, älä jätä autoa tai kävele yksin.
Betty kertoi kerran joutuneensa ajamaan reservaatin lävitse, ja se hirvitti häntä.
Reservaatin rajalla aaltopeltisen varaston kylkeen on spreijattu sanat Death White Man. Wounded Kneen muistomerkkiin viranomaiset kirjoittivat sanan Battle. Lakotat maalasivat sen päälle sanan Massacre.
Kumpuilevalla tasangolla on eräs hautausmaista. Red Cloud, Fast Horse, Respect Nothing, Big Crow. Loputtomasti teini-ikäisten hautoja, joihin on tuotu takkeja, oluttölkkejä ja koruja. Joka neljäs nuori tekee itsemurhan.
Tyttöjä kidnapataan, eikä viranomaisia kiinnosta tutkia. Heitä kiinnostaa lakotoiden laittomat kaljatölkit.
Elämää
Lakotat istuvat apaattisina haisevissa ja ränsistyneissä parakeissa valtavien roskaläjien ja limsatölkkikasojen keskellä. Osalla ei ole vettä eikä sähköä. Pihalla on autonrähjiä, jossain on hevosia.
Joku kauppaa tienpielessä käsitöitä, mutta asiakkaita ei ole. Reservaattiin ei tule turisteja ja läpikulkijatkin ovat harvassa.
Tilastot ovat karuja. Pine Ridgen 18 000 asukkaan reservaatti on Yhdysvaltojen köyhin ja lohduttomin paikka. Sukupolvesta toiseen jatkuu epäonnistumisen kierre ja traumat siirtyvät.
Olen ainoa ulkomaalainen, muut vähät avustustyötekijät saapuvat ympäri Yhdysvaltoja. Heille on koulussa opetettu toisenlainen historia, eikä reservaatin nykytilanteesta ole ollut tietoa.
Ystävyys
Vietän kaikki liikenevät hetkeni lakota-ystävieni kanssa. He ovat heimonsa aktivisteja ja niitä harvoja, joilla ei ole itsemurhan vaaraa.
Yhdellä on paita, jossa lukee We are the ones who should have built the wall. Toinen ei ole niin kiivas, vaikka hän oli perustamassa American Indian Movement -järjestöä.
Lempeyttä kantava kolmas sulkee syliinsä ja sanoo, että tervetuloa kotiin. Hänen lempisanontansa on Mitakye Oyasin eli olemme kaikki sukulaisia.
- Olet yhdestä röttelöstä päässyt eroon. Mitä sinä niitä etsit toiselta puolelta maailmaa? tuttuni kysyi Hämeenlinnassa.
Juuri siksi. Minäkin selvisin siitä hauholaisesta lapsuuteni rappiotilasta ja ryysyrantamaisesta kodista.
Minut nähtiin, joku kuunteli minua. Sitä kautta tulin näkyväksi ja merkitykselliseksi omassa elämässäni.
Vaikka minun vapaaehtoistyöni ei ole suurta ja ammatti-ihminen rakentaisi pyörätuolirampin nopeammin, haluan olla läsnä, kuunnella, antaa vilpittömän ystävyyteni.
Haluan kirjoittaa heidät näkyväksi, kuten olen osin tehnyt romaaneissani Kuningaskobra (2019) ja Rauhaniemi (2026).
Viime elokuussa avasin tiedoston uudelle romaanille ja kirjoitin sanat Kukkulan takaa kuivien ruohojen ja auringonkukkien seasta löytyi Tatankan kadonnut sisar.
- Täällä on jotain särkynyt. Se pitäisi korjata. On kaksi tärkeää päivää elämässä. Kun syntyy ja kun ymmärtää, miksi, ystäväni Wakan sanoo.
Wakan on lakotan kieltä ja tarkoittaa pyhää. Hän jatkaa, että heistä on tullut näkymättömiä. Puhutaan mustista, puhutaan meksikolaisista, puhutaan kaikista muista, mutta ei alkuperäisasukkaista, jotka ovat jossain laajalla preerialla.
Vielä joudutaan odottamaan Keltaisen Linnun laulun sanojen toteutumista.
Taija Tuominen
Lähteet:
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen (Otava, 1973)
Taija Tuominen: Kuningaskobra (Tammi, 2019)
Taija Tuominen: Rauhaniemi (Tammi, 2026)
