Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Samuli Knuuti. Knuuti on olarilainen kirjoittaja ja kustannustoimittaja. Kuviot, joita kadut eivät tienneet tekevänsä on hänen esikoisteoksensa, joka on kuin hallitsematon naurukohtaus peloista suurimman edessä. Se on samaan aikaan maailmanselitys ja purkupallo: viha-rakkauskirje kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle sekä kaikille tarinoille, jotka pitävät meidät elossa. Se tempaa mukaansa, mutta lukijan kannattaa varoa, kenen käteen siinä tarttuu.
"Tässä lajissa jokainen on omillaan, itse täytyy löytää keinot pysyä pinnalla tai hukkua. Tai hetkinen, sanoin väärin."
KUVA: Otto Virtanen
TEKSTI: Samuli Knuuti
Shokkipaljastus– tee näin ja tule menestyskirjailijaksi!
Haluatko kirjailijaksi? Kukapa ei. Mutta haluatko kirjoittaa hyvin? Se ei ole ainoa tie kirjailijaksi, mutta se on ainoa merkityksellinen tie.
Jos haluat, höristä korviasi.
Karu totuus
Kokonainen teollisuudenhaara on syntynyt luovan kirjoittamisen kurssien, kirjoitusoppaiden, mentoroinnin ja nettiluentojen ympärille. Minäkin olen osallistunut siihen Turun yliopiston mestarikurssin vierailevana opettajana. Mutta kaikille teille, jotka istutte tarkkaavaisina ja eteenpäin nojautuvina luentosaleissa tai Teams-palavereissa muistiinpanovälineinenne ja höristettyine korvinenne, minulla on hyviä tai huonoja uutisia. Saatte itse päättää kumpana te ne otatte.
Kirjoittamista ei voi opettaa.
Mitään haittaa luovan kirjoittamisen kursseista ja sen sellaisesta harrastetoiminnasta tuskin on. Niillä saa vertaistukea ja voi tavata samaa diagnoosia kantavia ihmisiä, kaikenlaista voi aina tapahtua kun ihmiset kohtaavat, joskus jotain hyvääkin. Mutta eivät ne mitään uimakouluja ole. Tässä lajissa jokainen on omillaan, itse täytyy löytää keinot pysyä pinnalla tai hukkua.
Tai hetkinen, sanoin väärin. Kukaan kirjoittaja ei ole yksin niin kauan kuin kirjastolaitos vielä tässä murentuvassa hyvinvointivaltiossa lainaa muutakin kuin kahvakuulia. Jotta osaisi kirjoittaa hyvän romaanin, ensiksi täytyy lukea tuhat romaania, hyvää ja huonoa. Niistä saa kipinöitä, jotka antavat sysäyksen tehdä mitä haluaa, ja puistatuksia, jotta osaa välttää samat virheet.
Omaelämäkerrallinen osuus
Minä luin 6-vuotiaana Agatha Christien sen romaanin jolla vielä silloin oli rasistinen nimi, 9-vuotiaana rakastuin Välskärin kertomuksiin ja Monte-Criston kreiviin, jonka jälkeen luin kaikki kirjastosta löytyvät Dumas’n historialliset romaanit. Niitä riitti. Teininä luin sanakirjan kanssa englanniksi Stephen Kingiä ja Clive Barkeria, joita ei vielä ollut käännetty suomeksi. Armeijassa ruokalan alakersanttiaikoinani hiivin aterioiden välillä alakerroksen käytöstä poistettuun vessaan lukemaan Victor Hugon Kurjia. (Se on kamala kirja, en suosittele kenellekään.) Kun en ollut löytänyt Vladimir Nabokovin novellikokoelmaa Nabokovin tusina divareista, lainasin sen Pälkäneen kirjastosta ja väitin sen pudonneen järveen. Jouduin maksamaan siitä punastuttavan vähän.
Edellinen kappale ei ole kerskailua vaan avunhuuto. Samalla kun nuoruus katosi horisonttiin, internet alkoi vallata sijaa minunkin elämässäni. Mutta vahinko oli jo tapahtunut. Minussa oli syntynyt tarve kirjoittaa. David Foster Wallace muotoili hyvin kirjallisuuden tavoitteet: ”to comfort the disturbed and to disturb the comfortable” (”lohduttaa ahdistuneita ja ahdistaa mukavoituneita”). En tiennyt pystyisinkö kumpaankaan, mutta ainakin olin ahdistunut. Se oli hyvä alku.
Kesti kuitenkin melkein kokonainen elämä ennen kuin tein totta haaveestani, joka oli siinä välissä ehtinyt muuttua painajaiseksi. Olen kustannustoimittanut karkeasti arvioiden 300—400 kirjaa, joiden jokaisen kirjoittajaa tämä kirjoitusprosessi on opettanut minua arvostamaan entistäkin enemmän.
Elokuussa 2019 oululaisessa kahvilassa alkanut romaani ilmestyi syyskuussa 2025. Sen nimi on yhtä huikentelevainen ja koukeroinen kuin sisältökin, kaikki 859 sivua sitä: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä. Koska minulta puuttui suuri yksittäinen idea, päätin käyttää kaikki ideani, ja siinä sivussa valkeni se suuri ideakin, joka pitää suuruudenhullun kokonaisuuden toivottavasti kasassa.
Koko kirjoitusprosessin ajan minulla jyskytti takaraivossa ajatus: Millaisen kirjan minä haluaisin lukea? Ennen kaikkea hauskan kirjan, täynnä kielikuvia ja vitsejä ja salakäytäviä ja ansaluukkuja ja tikapuita ja teleportteja. Mutta halusin myös kirjoittaa romaanin, joka olisi jännittävä, sijoittuisi tulevaisuuteen ja sisältäisi elementtejä spefistä ja kauhusta ja trillereistä. Se olisi kirja, jonka voisi lukea monta kertaa tai avata mistä tahansa.
Näin jälkikäteen ajateltuna nuo vaatimukset tuntuvat mahdottomilta. Mutta tuossa vieressäni pöydällä kirja kuitenkin on, kaikessa Sami Saramäen suunnittelemassa tyylikkyydessään. En olisi mielestäni voinut onnistua näillä paremmin, en näillä kyvyillä. Se on merkillinen tunne.
Kannustava lopetus
En olisi pystynyt kirjoittamaan romaaniani ilman lukemiani tuhansia kirjoja enkä toimittamiani satoja kirjoja. Vielä tärkeämpi oppi on tämä, jonka olisin toivonut kuulleeni jo vuosikymmeniä sitten.
Ohjaaja—käsikirjoittaja James Gunn pitää hulvattoman hauskan Peacemaker-sarjansa ohessa podcastia, jossa hän käy näyttelijöidensä kanssa sarjan läpi jakso jaksolta. Kun puheeksi tulee writer’s block, suomeksi kai valkoisen paperin kammo, hän antaa siitä ylipääsemiseksi seuraavan neuvon. Kuten kaikki parhaat neuvot, se on petollisen helppo.
”Minulle valkoisen kammon paperi on olemassa vain silloin kun yritän kirjoittaa hyvin. Mutta hyvin kirjoittamisella ei ole väliä. Vain kirjoittamisella on väliä. Joten kirjoita paskaa! Lakkaa arvottamasta mitä kirjoitat. Se tuhoaa luovuuden ja luovuuden kehittymisen. Lopulta olen aina yllättynyt siitä, miten hyvää siitä kirjoittamastani paskasta tuli.”
Juuri näin. Istu alas ja lue. Saat myös panna pitkällesi. Muista elää välillä. Sitten istu alas ja kirjoita. Älä katso taaksesi tai eteesi, asu hetkessä ja tekstissä. Unohda tavoitteet. Pidä hauskaa. Tai kärsi, ihan miten haluat.
Tärkeintä on vain työ, kirjoittaminen, eikä sekään ole tärkeätä, vaikka se merkitseekin kaikkea.
Samuli Knuuti
