Annukka Salama on tamperelainen nuortenkirjailija. Salama on valmistunut elokuvatuottajaksi sekä filosofian maisteriksi pääaineenaan informaatiotutkimus. Lisäksi hän on opiskellut mm. vaatesuunnittelua ja arkkitehtuuria. Salaman nuortenromaanit ovat tunnettuja vetävästi etenevistä juonenkäänteistään ja koukuttavista romansseista. Hän antaa romaaneissaan tilaa myös sateenkaarevalle ja neuroepätyypilliselle näkökulmalle.
"Jonotus on siis yhteisöllinen kokemus. Joskus jopa voimakkaampi kuin itse signeeraushetki. Kirjailijan kohtaaminen on ankkuri, mutta matka jonossa on osa kirjan ympärille muodostunutta kulttuuria."
KUVA: Tiia Mahkonen
TEKSTI: Annukka Salama
Mikä taika saa nuoren lukemaan kirjan yhdeltä istumalta ja sitten jonottamaan siihen signeerausta puolitoista tuntia kirjamessuilla?
Nämä ovat kysymyksiä, jotka hämmentävät itseäni edelleen, vaikka olen saanut näitä palautteita satoja ja purkanut useita signeerausjonoja. Puhutaan kuitenkin ikäryhmästä, joka ei median mukaan lue lainkaan. En osaa antaa vastauksia nuorten puolesta, mutta voin kertoa omia näkemyksiäni nuorille kirjoittamisesta ja kaikesta, mitä olen signeerauspöydän toisella puolella kuullut.
Ensinnäkin minua häiritsee seistä pöydän takana. Haluaisin ottaa lukijat vastaan samalla puolella, heidän vieressään, siinä missä meidän välillämme ei ole muuria. Taika, joka tapahtuu lukijan ja tekstin välillä, on mysteeri minulle. Minä tuotan vain mustetta paperille, mutta jotakin ihmeellistä on meneillään, kun lukijan mielikuvitus täydentää tarinan ja päästää hahmot vapaiksi.
Viihdekirjoja moititaan välillä siitä, että ne vievät tilaa korkeakirjallisuudelta. Nuorten ajankäytöstä ei kilpaile kuitenkaan korkeakirjallisuus, vaan kännykkä, tietokone, televisio ja pelikonsolit. Miten kirjoitetaan siis kirja, joka on kilpailukykyinen näiden kanssa? Tarina, jonka nuori lukee yhdeltä istumalta, ei synny tietenkään vahingossa. Sillä on jokin salaisuus, näkymätön magneetti, joka vetää lukijaa puoleensa niin vahvasti, että puhelin putoaa kädestä, TikTok, Netflix ja Steam unohtuvat ja maailma sulkeutuu hetkeksi ulkopuolelle.
Vastaan kokemuksella ja omilla havainnoillani kirjailijana, joka on saanut nähdä, miten nuoret reagoivat, kun tarina osuu suoraan hermokeskukseen.
Nuorelle kirjoittaminen on iso haaste
Nuortenkirjailijalta saatetaan joskus kysyä, milloin kirjoitat oikean kirjan – aikuisten kirjan. Jotkut pitävät lasten- ja nuortenkirjallisuutta helppona lajina, vaikka se on hyvin haastavaa kirjoittaa. Nuori on jo tarpeeksi harjaantunut tietämään, mikä tarina on, mitä siltä vaaditaan ja mitkä ovat sen lainalaisuudet. Hänen keskittymiskykynsä ei välttämättä ole silti vielä aikuisen luokkaa ja tarina on rakennettava hyvin harkiten. Tilaa ylimääräiselle jaarittelulle ei ole. Kun aikuinen lukee kirjaa, hän saattaa antaa kirjailijalle sivukaupalla anteeksi: rauhallista virittelyä, maailmanrakennusta, hidasta kasvutarinaa. Nuori ei. Nuori elää maailmassa, jossa jokainen sovellus kilpailee hänen sekunneistaan. Siksi tarinan täytyy tehdä sama. Sen on tartuttava kauluksesta heti ja pidettävä lujasti kiinni koko kirjan läpi.
Koska kilpailen kirjoittaessani television, elokuvien ja pelien kanssa, käytän niiden keinoja: kolme näytöstä, kaksi isoa käännekohtaa, toiminta, konflikti, päähenkilön selkeä päämäärä, esteet sen edellä, joihin nuori voi samaistua. Kun nuori tunnistaa itsensä, tarina avaa oven syvälle. Tarvitsen päähenkilön, joka saa nuoren tuntemaan olonsa nähdyksi. Nuoret eivät kaipaa täydellisiä sankareita. He kaipaavat peilejä. He haluavat hahmoja, jotka mokaavat, punastuvat, suuttuvat helposti ja rakastavat liian voimakkaasti. Kun nuori rakastuu hahmoon, hän lukee kirjan loppuun vaikka aamuyöllä ja lähettää minulle TikTokin kautta yksityisviestin:
"Anteeksi että laitan tämän tähän aikaan, mutta sain juuri kirjasi luettua ja itken, koska se loppui.
En itke koska se oli kamala, vaan koska tarvitsen lisää sivuja heti."
Moni ajattelee, että nuoren lukijan koukuttaminen vaatii mullistavia juonenkäänteitä ja moniulotteista draamaa. Totuus on paljon arkisempi ja samalla syvempi: koukku on emotionaalinen lupaus. Se voi olla jännitystä, romanssia, nokkelaa dialogia, turvaa, pakopaikka, naurua, itkua, tai että joku vihdoin sanoo ääneen sen, mitä nuori on ajatellut pitkään. Kirja purki minut palasiksi ja kokosi sitten uudelleen takaisin ehjempänä. Tämä on lause, jonka olen kuullut useasti. Nuoret hakevat kirjoiltaan samaa kuin kaikelta muultakin tässä maailmassa: jotta heidät hyväksytään sellaisina kuin he ovat.
Kun puhutaan kirjoista, jotka luetaan yhdeltä istumalta, puhutaan usein kirjoista, jotka tuntuvat fyysisiltä. Sydän hakkaa, posket kuumenevat ja välillä on pakko nousta seisomaan, koska kohtaus ottaa ihan oikeasti kehoon, perhoset lepattelevat vatsassa. Viimeinen sivu käännetään sormet täristen. Mikään tästä ei rajoitu genreihin. Romanttinen romaani voi olla yhtä intensiivinen kuin trilleri tai fantasiaseikkailu, jos tunteet ovat voimakkaita ja oikeasti läsnä. Nuoret ovat herkkiä tunnistamaan aidon hehkun ja rehellisen tuskan. Kielen ei ole pakko olla kirjallista akrobatiaa, mutta toisaalta nuoria ei voi aliarvioida lukijoina. Parhaiten toimii kieli, joka oikeasti resonoi, eikä nuori huomaa enää lukevansa. Hän unohtaa, että kyseessä on tarina. Hän lähettää minulle viestin, jossa kysyy lisätietoja hahmoista tai tapahtumista. Tietoja, joita minulla ei ole. On vain tämä tarina, joka lähti elämään toisen mielikuvituksessa omaani kauemmas.
Mitä signeerausjonossa tapahtuu?
Siirrytään takaisin signeerausjonoon. Olemme Helsingin kirjamessuilla ja uusimman kirjani Sulamispisteen jono on saman mittainen kuin yhtä aikaa signeeraavalla presidentti Sauli Niinistöllä. ”Annukan ja Salen Bermudan kolmio”, ohikulkijat vitsailevat jäätyään jumiin ruuhkaan. Lapseni jakavat Lontoosta tuomiaan makeisia, jotta lukijoiden olisi kivempi odottaa vuoroaan.
Missään tässä ei ole kyse minusta, vaan tarinasta, joka muutti jotakin heidän sisällään. Jonossa seisominen ei ole pelkästään odottamista. Kun puhumme signeerausjonoista, emme puhu vain siitä hetkestä, jolloin kirjailija kirjoittaa nimensä sivulle. Puhumme ilmiöstä, johon nuori kävelee sisään: samanlaisesta kuin ensimmäinen keikka, ensimmäinen fanitapaaminen tai ensimmäinen yhteisö, johon hän tuntee kuuluvansa. Jonossa oleminen on osa lukukokemuksen jatkumoa. Se on kuin epilogi, joka tapahtuu fyysisessä maailmassa. Kun nuori astuu jonoon, hän ei teknisesti ottaen enää lue kirjaa, mutta hän elää edelleen sen maailmassa. Ympärillä seisoo muita, jotka ovat kokeneet saman ravistelun, he ovat nauraneet ja itkeneet samoille kohdille ja seisovat nyt samojen arvojen takana, joita hahmot edustavat.
Jonottaminen on näkyvä signaali. Nuori, joka ehkä koulussa piilottaa harrastuksensa tai peittää tunteensa, saa messuilla olla avoimesti tarinan fani. Signeerausjonossa ei ole cooliusrajoja, vaan siellä saa innostua. Nuoret ilmaisevat identiteettiään valinnoillaan, vaatteilla, musiikilla, somejulkaisuilla ja myös sillä, minkä kirjan he laittavat kainaloon ja kenen signeerausta he jonottavat:
"Olen tämän fandomin jäsen.
Tämä tarina kosketti minua ja haluan näyttää sen.
Uskallan välittää tästä ääneen."
Jonotus on siis yhteisöllinen kokemus. Joskus jopa voimakkaampi kuin itse signeeraushetki. Kirjailijan kohtaaminen on ankkuri, mutta matka jonossa on osa kirjan ympärille muodostunutta kulttuuria. Lopulta kyse on identiteetistä. Sillä hetkellä, kun hän saa kirjailijan signeerauksen, kirja ei ole enää vain tarina. Se on henkilökohtainen merkki siitä, että lukeminen on koskettanut häntä syvältä.
Signeerauspöydässä kuultua:
En ole lukenut kirjaa koskaan loppuun asti ennen tätä.
Tämä sai mut tuntemaan, että en ole yksin.
Tämä sai mut tuntemaan, etten ole vääränlainen.
Tämä sai mut ymmärtämään, että mulla on ehkä ADHD.
Nyt kaikki meidän perheessä on diagnosoitu ja saimme lopultakin apua.
Tämä sai mut uskaltamaan kertoa mun vanhemmille, että haluan vaihtaa urheilulajia.
Tämä sai mut kokemaan, että mulla on ystäviä.
Annukka Salama
