Paula Sankelo: Napajää on rikki

KUVA: Ragnhild Utne

TEKSTI: Paula Sankelo

Uusi kirjani Iso valkea kertoo luksusristeilystä pohjoisnavalle. Runoteoksessa on erilaisia naparetkeileviä henkilöhahmoja, muun muassa ympäristötutkija, joka tekee laivalta käsin mittauksia tutkimusdroonillaan.

Vaikka teos on fiktiota, siitä voinee lukea kriittisen, ehkä jopa hieman piruilevan näkökulman tällaiseen viherpesuluonteiseen tutkimusyhteistyöhön. Toki vain sivujuonteena: kritiikin kärki osoittaa kerskakulutukseen, ei ympäristötutkimukseen.

Tästä huolimatta jokin tieteen hyvä suojelushenki päättää näpäyttää minua ilkeilyni johdosta. Eräänä heinäkuisena perjantai-iltapäivänä tuttu ympäristötutkija soittaa: mistä ihmeestä Longyearbyenissä voi ostaa droonin akun? Tutkija on tulossa sunnuntaina ja lähdössä jo samana päivänä pohjoisnavalle, luksusristeilijältä mittausdroonia lennättämään. Akkua hän ei saa lentorahtiin. Voisinko minä auttaa?

Selviää, että speksit täyttävää akkua ei Longyearbyenissä voi ostaa mistään, ei ainakaan kahden vuorokauden varoitusajalla keskellä kesää. Pyöräilen eestaas vihjeiden ja huhupuheiden perässä: kelkkavuokraamoon, autokorjaamoon, sähköliikkeeseen, huoltoasemalle… Kaikki uudet akut ovat liian painavia. Kevyemmän akun tilaaminen mihin hyvänsä liikkeeseen kestäisi viikkoja. Yksi sopivan oloinen käytetty akku löytyy, mutta se osoittautuu sököksi.

Miltei vuorokausi vierähtää tässä jalkatyössä ja lauantai-ilta koittaa. Koko Norja valmistautuu seuraamaan huomattavasti jännittävämpää jalkatyötä, MM-kisojen puolivälieräottelua Englantia vastaan, eikä ketään enää huvita etsiskellä nurkistaan käytettyjä akkuja. Illansuussa löytyy vielä yksi ehdokas, mutta siinä on vääränlainen kytkentä. 

Yöllä Norja häviää jalkapallossa¹, sunnuntaiaamuna haen tutkijan lentokentältä ja kutsun naapuruston koolle ihmettelemään kytkentää. Hommaan tarvitaan runoilijan lisäksi puolen tusinaa tohtoria – joukossa useampi professori – ja kolme pannullista kahvia, mutta lopulta kytkentä toimii. Jos rehellisiä ollaan, kätevin naapuri tekee työn. Muut kälättävät, yksi tuo kahvileipää. Oma vaatimaton roolini on keittää ne kahvit.

Joka tapauksessa mittauskampanja on pelastettu, ainakin seuraavaan vastoinkäymiseen saakka!

Ennen kuin laiva lähtee, keksin, että nytpä olisi tilaisuus edistää lupaamaani vieraskynää. Pyydän saada haastatella ympäristötutkijaa, joka kilttinä ihmisenä heti suostuu. Haastattelu koskettelee runoteokseni teemoja, mutta tätä en kerro tutkijalle etukäteen. 

Nyt on droonissa akku. Mitä aiot napa-alueella mitata?

– Tutkin, kuinka jääkentän fysikaalinen monimuotoisuus vaikuttaa sen biologiseen monimuotoisuuteen. Monivuotinen merijäähän on kuin betonia, siinä ei ole elämää juuri muualla kuin jään alapinnalla. Kun jää muuttuu nuoremmaksi, se tarjoaa uudenlaisia elinympäristöjä. Tässä mielessä jääkenttä on vähän samalainen paikka kuin suo tai metsä: niissäkin on erilaisella maaperällä erilaisia eliöitä.

Oletko aikaisemmin käynyt pohjoisnavalla?

– Olen käynyt aika lähellä, noin 88 astetta pohjoista. Mutta meillä tutkijoillahan ei ole ikinä päämääränä käydä navalla. Sen maantieteellinen sijainti on pelkkä kuriositeetti, ei se kiinnosta kuin turisteja ja elämysbongareita. Pohjoisella napamerellä on ihan samanlaista kaikkialla.

Toimiiko navalla wifi?

– Toimii, jos laivan tukiasema toimii. Laivalla on tietysti satelliittiyhteys, nykyään kai Elon Muskin Starlink.

Odotatko näkeväsi pohjoisnavalla revontulia?

– En odota, uskon että on valoisaa 24 tuntia vuorokaudessa. Ovatko nämä kompakysymyksiä?

Minähän olen runoilija. Joudutko pitämään laivalla esitelmiä?

– Joudun, se on tässä vaatimuksena. Me ollaan sellaisia, miten mä sen sanoisin, lemmikkejä…

Maskotteja?

– Joo, maskotteja.

Mitä haluaisit matkustajien oppivan teiltä?

– Että täytyy päästä eroon öljystä ja kaasusta.

Kuka on mielestäsi tärkein suomalainen Huippuvuorten historiassa?

– Jäätutkija Erkki Palosuo.

Minun mielestäni A. E. Nordenskiöld. Hän suunnitteli ajavansa porovaljakolla Huippuvuorilta navalle ja toi sitä varten pohjoisrannikolle 40 poroa ja 3000 säkkiä…

[Ympäristötutkija alkaa nauraa.]

…ja 3000 säkkiä jäkälää. Oliko se sinusta minkälainen suunnitelma?

– Huippuvuorten pohjoispuoli on ajojäävyöhykettä, jää on jatkuvassa liikkeessä ja täynnä railoja. Siellä on käytännössä aivan mahdotonta edetä poroilla.

Et itse lähtisi porovaljakolla navalle?

– Nyt en lähtisi. Mutta jos olisin elänyt 1800-luvulla, niin eihän sitä tiedä, vaikka silloin olisin lähtenyt.

Minkälaisia eläimiä toivot näkeväsi risteilyllä?

– Ei minulla ole sen suhteen tavoitteita.

Mikä on oma voimaeläimesi?

– Meritaimen.

Mitä sanoisit meritaimenelle pohjoisnavalla?

– ”Oletpa päässyt pitkälle.”

Lopuksi: Oletetaan, että tuttavasi julkaisee runoteoksen, joka käsittelee pohjoisnaparisteilyjä hieman kyyniseen sävyyn. Runoteoksessa esiintyy myös ympäristötutkija. Hahmolla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi… Sanotko silti tuttavuuden irti?

– En missään tapauksessa.

Akkuja voi tarvita vastakin?

– Niin. Enkä muutenkaan. Kyllähän sitä itsekin miettii, onko tämä eettistä. Mitä järkeä on edes rakentaa turisteille jäämurtaja? Vaikka se olisi kuinka energiatehokas, mutta että ekologinen? Paskat. Se kuluttaa valtavasti energiaa. Ja miten tässä maailmassa voikin joillakin ihmisillä olla niin paljon rahaa, että pystyvät sellaisella matkustamaan?

Tähän ei ole minulla lisättävää, joten toivotan hyvää reissua ja lupaan runokirjan kiitokseksi. Silloin tutkija kysyy vuorostaan minulta:

– Oletko ikinä pidellyt meritaimenta?

Vastaan, etten ole.

– Se on, tiedätkö, aivan mahtava eläin! Se on voimakas, sillä on hieno luonne…

Tutkijan silmät alkavat loistaa, kun hän jatkaa juttua taimenista. Hän piirtää käsillään kaaria ilmaan, kuvailee kalan vahvaa ja notkeaa liikkumistapaa, sen syvintä ominaislaatua:

– Meritaimen on pyhä eläin.

Neljä päivää myöhemmin saan kuvatervehdyksen pohjoisnavalta. Droonin akku toimii kuin junan vessa, samoin wifi. Mutta napajää on rikki: jäätä ei ole tarvinnut murtaa lainkaan matkalla navalle, kulku on käynyt avoveden ja railojen kautta. 

Tavallisesti miehistö pystyttää navan kohdalla jäälle viitan, kuin maailman akselin jatkeen.

Tällä kerralla viitta seisoo laivan kannella. Pohjoisnavalla ei ole kiinteää jäätä. 

Paula Sankelo