Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Ilkka Rentola. Rentola on entinen diplomaatti, jolla on laaja kokemus kansainvälisistä tehtävistä. Hän on työskennellyt ja asunut New Yorkissa, Nairobissa, Bonnissa, Lontoossa ja Wienissä sekä viettänyt lyhyempiä aikoja Genevessä, jossa hän on osallistunut Suomen edustajana Kansainliiton seuraajaorganisaation YK:n kokouksiin. Tyylikkäästi kirjoitetun nostalgisen jännitysromaanin Geneven mies puitteet vertautuvat tämän hetken Eurooppaan ja Ukrainaan.
”Lähestyminen alkoi yleensä niin, että tiedustelumies yritti löytää jonkun yhteisen nimittäjän väliltämme. Se saattoi olla ratsastus, alppihiihto, tennis tai muu urheilu, musiikki, ooppera, tai sitten vain huvittelu, kortinpeluu, naiset ja lopulta pelkkä raha. Nautin siitä, että olin askeleen verran heitä edellä.”
KUVA: Sabrina Bqain
TEKSTI: Ilkka Rentola
Vakoojan tarina
Romaani Geneven mies on vakoojan tarina. Tapahtumat sijoittuvat 30. marraskuuta ja 17. joulukuuta välille vuonna 1939. Talvisota syttyy ja Suomi vetoaa Kansainliittoon, mikä johtaa nopeaan päätökseen Suomen avustamisesta ja Neuvostoliiton erottamisesta järjestöstä. Kansainliiton rohkealla päätöksellä on mielestäni edelleen suuri periaatteellinen ja velvoittava merkitys.
Romaanissa sodasta ei edes puhuta talvisotana vaan yleensä vain sotana. Tällä on luonnollinen selityksensä. Joulukuussa 1939 ei sodalla ollut vielä nimeä.
Genevestä katsottuna sota näyttäytyy osana jotain suurempaa, kehkeytymässä olevaa ja uhkaavaa konfliktia. Erään kirjani henkilön, ranskalaisen uutistoimiston kirjeenvaihtaja Gaston Lebrunin suulla: ”Kyse ei ole Suomesta ja Venäjästä, vaan valesodan uudesta vaiheesta”. Tällä hän tarkoittaa sitä, että sota ei ollut vielä varsinaisesti alkanut lännessä, vaan osapuolet vasta hakivat asetelmia.
Historia on kuitenkin vain kehys tarinalle. Jos se olisi pääasia, olisin kirjoittanut tietokirjan.
Sota-ajassa minua kiinnostavat ihmiset, joissa on jo häivähdys yksilöllisyyttä. Sellaisista henkilöistä on kerrottu melko vähän, koska sotahan oli pelkää uhrautumista. Nopeasti sodan jälkeen syntyi kuin tyhjästä hieno 50-luvun runous, kirjallisuus, arkkitehtuuri ja design. Kaikki tuo luovuus oli ollut jossain pinnan alla pakotettuna näkymättömiin.
Romaanin päähenkilö Kaius ajautuu hollantilaisen Brunon houkuttelemana natsi-Saksan tiedustelupalvelun asiamieheksi. Lukija voi päätellä, onko hän maanpetturi vai uhri. Kaius myös itse pohtii tekojaan mutta päättelee kylmästi, että rikos on rikos vasta, jos oikeus niin katsoo. Hän on henkilönä epävakaa ja ajautuu sattumien ohjaamana tilanteesta toiseen. Kuitenkin hän menestyy hyvin ihmisten seurassa ja kuvaa olevansa ”niin epäsuomalainen, että hänestä voi jopa pitää”.
Kirjoittaessani huomasin, että yksi vaikeus on kertoa elävästi Kansainliiton neuvoston ja yleiskokouksen kokouksista. Ratkaisin asian kirjoittamalla päähenkilön havainnoista ja hänen tuntemuksistaan kokousten aikana. Ainahan kansainväliset kokoukset koostuvat epävirallisista käytäväkeskusteluista. Diplomaatin tehtävänä on saada selkoa, mitä kokouksen taustalla tapahtuu. Päähenkilö tapaa kokousten liepeillä useita henkilöitä, jopa venäläisen Andrein, joka on jollakin keinoin luikerrellut suljettujen ovien taakse.
Yksi kirjani monista sivuhenkilöistä on kiinalainen diplomaatti Mr. Moon, joka on aina paremmin kartalla kuin kukaan muu. Hän on taitava urkkija, ja hänen kauttaan alkaa myös kirjan päähenkilön yksityiselämän vyyhti paljastua päähenkilölle itselleen.
Olen käyttänyt hyväkseni omia kokemuksiani kuvatessani Kansainliiton ilmapiiriä ja Geneven kaupunkia. Kirjan tapahtumapaikat ovat edelleen olemassa. Omat kokemukseni ovat tarjonneet minulle kirkkaana säilyneen kurkistusikkunan vuoden 1939 maailmaan. Tuosta maailmasta olen tehnyt nostalgisen ja romanttisen. Päähenkilön maailma tulee eläväksi hänen läheisten ystäviensä Aidan, Marian ja Brunon kautta.
Kun käsikirjoitus oli jo valmis tammikuussa 2026, kävin vielä tarkistamassa Genevessä kirjan tapahtumapaikat. Joitain muutoksia jouduin tekemään. Esimerkiksi eräs syrjäinen rautatiesilta poistui kokonaan kertomuksesta, koska Geneven kirpputorilta löytämästäni arkkitehtuuria käsittelevästä kirjasta kävi ilmi, että siltaa ei ollut olemassa vuonna 1939.
Kirjaani varten tutkin ulkoministeriön arkistossa kaikki Geneven raportit ja sähkeet vuoden 1939 ajalta. Vaikeinta oli päästä käsiksi lähetystön arkeen. Tutkijat ovat kyllä kolunneet tarkoin läpi suurlähettilään poliittiset raportit. Ne löytyvät myös netistä. Olin kuitenkin kiinnostunut erityisesti arkisista asioista, koska kuvaan päähenkilön päivittäistä työtä: auton vuokraaminen, yritys myydä kattokruunuja valtiolle, kaluston inventaario jne. Nämä kuvaukset antavat lukijalle lyhyitä, toivottavasti humoristisiakin levähdystaukoja, mutta ne kertovat myös päähenkilön turhautumisesta. Ne taustoittavat hänen ajautumistaan Brunon edustamaan vakoilun maailmaan.
Kuvaan myös diplomatian tapakulttuuria. Britannian lähettilään lounaalla syntyy ongelma, kun Kaius joutuu täyttämään sairastuneen lähettiään paikan, ja tästä syystä lounaan pöytäjärjestystä eli ”plaseerausta” joudutaan muuttamaan. Hänet sijoitetaan mahdollisimman kauaksi lounaan isännästä. Tuosta epäkiitollisesta asemasta hän joutuu luomaan katsauksen Suomen rintamatilanteeseen.
Pohjimmaltaan kysymys ei ole kuitenkaan vain pöytäjärjestyksestä vaan vallankäytöstä, joka vaikuttaa ihmisten välisiin suhteisiin läpi koko romaanin.
Romaanissani on historiallisiin faktoihin perustuva, rationaalinen päiväpuoli ja irrationaalinen yöpuoli. Siirtymää päiväpuolelta yöpuolelle edeltää toistuvasti johdattelu, joka muistuttaa uneen vaipumista. Esimerkiksi kun kirjan päähenkilö käy ensimmäistä kertaa vierailulla Geneven Hengentieteellisessä Seurassa, hän kulkee pimenevän yliopiston puiston läpi ja muistaa Frankensteinin hirviön tarinan. Tarinan mukaan hirviön loi Geneven yliopiston professori. Tästä tilanteesta käynnistyy Geneven miehen syöksy arvaamattomaan maailmaan.
Myös käyntiä Kansainliiton palatsin maanalaisessa kellaritilassa edeltää Kaiuksen ja Brunon käynti palatsin joulukuisen tyhjässä puistossa, jossa he keskustelevat palatsin arkkitehtuurista. Sen jälkeen he kulkevat syvälle maan alle narahtelevassa, öljyn tuoksuisessa hississä.
Olen itse kirjoittanut koko työurani ajan tiukkaa asiaa: ensin nuorena toimittajana ja sen jälkeen ulkoministeriön virkamiehenä: muistioita, edustustojen raportteja ja esityksiä. Näissä olen joutunut pukemaan vaikean asian yksinkertaiseen ja selkeään muotoon ja hiomaan kieltäni. Mahdollisesti tämä näkyy tekstissäni, mutta toivon, että vain myönteisesti. Pyrin selkeyteen. Tekstin on kommunikoitava lukijan kanssa. Välttelen outoja vertauskuvia ja epäselvää sanontaa. Tarinan täytyy edetä ja kertoa vaivattomasti itse itsensä ilman kirjoittajan itsekorostusta.
Jotkut brittikertojat ovat olleet hyvänä oppaanani. Esimerkkinä mainitsen W. Somerset Maughamin, joka toimi ensimmäisenä maailmansodan aikana vakoojana Venäjällä. Sain tunnelmasta kiinni lukemalla hänen vuonna 1927 julkaisemansa, Geneveen sijoittuneen vakoilutarinan Salainen asiamies.
Toinen suuri kertoja, jonka tekstejä jotkut pitävät hieman puisevina, on Graham Greene. Jotain olen oppinut hänen kirjoittamisensa tekniikasta ja dialogin upottamisesta tekstiin sekä henkilökuvauksesta.
Myös uudempi kirjallisuus on toiminut oppaanani. Rohkaistuin luettuni saksalaisen Ulla Lenzen romaanin Joseph Kleinin kolme elämää, jossa hän kertoo New Yorkissa maailmansodan aikana vakoojana toimineesta isosedästään. Kirja sai minut vakuuttuneeksi, että oma tapani kuvata Kaius Narvanmaan asemaa Geneven lähetystössä on hyvinkin perusteltu.
Ilkka Rentola
Järvenpäässä 23. 9. 2026
