Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Milja Kaunisto. Kaunisto on kirjailija ja musiikintekijä, joka rakastaa historian ja tarinoiden suuria kaaria. Hän on julkaissut useita kiitettyjä historiallisia romaaneja sekä tietokirjoja. Kirjailijan uusin teos Parfait Amour on kuplivan romanttinen tarina, jossa raha, rakkaus ja tekoäly kietoutuvat yhteen. Voiko kukaan todella löytää täydellistä rakkautta?
"Se, ettei höttökauhu enää näivetä minua, ei kuitenkaan tarkoita, ettäkö tauti olisi lakannut olemasta. Ei, höttökauhu on sitkeää juurta."
KUVA: Jonathan Bayol
TEKSTI: Milja Kaunisto
Romantiikka-allergian lyhyt historia
Minulla on kaksi tautia. Ensimmäisestä, höttökauhusta, olen onnekseni parantunut. Toinen, ennakkoluulo-intoleranssi, taitaa olla krooninen. Hyvä niin, sillä sen ansiosta saatoin parantua uuvuttavasta höttökauhusta.
Diagnoosit taitavat tarvita hieman selitystä.
Höttö-sanan etymologiaa
Sain höttökauhutartunnan jo nuorena taidelukiolaisena. Tartunnan sai, kun kuuli sanan "höttö" lausuttuna tietyllä äänensävyllä.
Höttö.
Sana sylkäistiin kohteeseensa hapokkaana kuin Kriitikkojen liiton ylilääkärin diagnoosi, niin uskottavasti, ettei tartuntavaroitusta voinut olla tottelematta. Kiertäkää kaukaa romantiikka, viihde, dekkarit ja kaikki höttö! Höttö turmelee! Varsinkin nautintoa tuottava, naisellinen, tunteellinen höttö on vaarallista. Romantiikka naaraa aivot pysyvästi siirappiin ja mädättää ne! Sanaton laki oli tullut selväksi. Höttökauhuun sairastunut ei myöntänyt kavereilleen vahingossakaan, että olisi kirjastossa edes vilkaissut tiettyjen kirjojen selkämyksiä kohti.
Välitunnilla näkyi jo päälle päin, millaiset tytöt lukivat höttöä. Heistä tuli pysyä erossa. Ja siltä varalta, että joku tiedustelisi höttökantaa välitunnilla, tuli luetella yöpöytänsä kirjapinon teokset, joihin oli kuuluttava 1) edellisen ja kuluvan vuoden kirjallisuuden Nobel-voittajat ja 2) ainakin yksi beatnik-romaani tai vähintään Dostojevskin Karamazovin veljekset — tai sitten piti vain ylimalkaisesti heittää rentoutuvansa iltaisin vertailemalla Hobbesia ja Lockea. Kaikki lukukokemukset olivat onnistuneita, jos kirjan sulki lopussa syvästi järkyttyneenä. Lukiessa tuli ajatella, ei viihtyä.
Joskus joku hullu erehtyi kysymään miksei muka saisi viihtyä, tämähän oli vapaa maa. Tuollainen kommentti ansaitsi vastaukseksi vain jäätävän nyrpistyksen. Eikö kysyjä muka tiennyt, että lukemisen älyä stimuloiva vaikutus nollautuu hötöstä, että höttö tekee lukijansa tyhmemmäksi kuin aikaisemmin. Jaa miten? No vetoamalla tunteeseen, joka taas on järjen vastakohta! Sehän on aivan selvä!
Ennen kuin tajusinkaan, oli höttökauhu tullut osaksi minua. Ikuisesti. Tai niin ainakin luulin.
Kaikeksi onneksi aloin aikuisiällä sairastaa myös akuuttia ennakkoluulo-intoleranssia. Sen oireisiin kuuluu pakkomielle ottaa selvää asioista, joita vierastan, ja itseni haastaminen ajattelemaan päinvastaisesti kuin mikä tuntuu omalta ja mukavalta. Vierastan, siis otan selvää. Tästä seuraa kirvelevän häpeällinen tunnustus: Aloin alun perin kirjoittaa Parfait Amour -kirjaa, romanttista komediaa, sillä vierastin lajityyppiä niin paljon.
Mitä enemmän kirjoitin, sitä enemmän nautin kirjoittamisesta. Mikä parasta, tajusin voivani kirjoittaa juuri sellaista romanttista komediaa, jota itse olisin toivonut saavani nuorempana lukea ilman syyllisyyttä. Sellaista, jonka parissa sekä viihtyy että oivaltaa. Kirjoittaessani viimeisetkin höttökauhun rippeet katosivat kuin synninpäästöt rippituolin pehmustuksiin.
Vaikka en enää sairasta höttökauhua, tiedän ettei tauti ole täysin kadonnut. Ei, se on sitkeästi juurtunut minuun. Syrjähyppy historiallisista romaaneista romantiikan puolelle onkin aiheuttanut uteliaisuutta. Mikä ihme minussa on muuttunut? Onko minusta yhtäkkiä tullut romantikko? Entä aionko vielä palata älykkään kirjallisuuden pariin?
Sain kysymyksistä välittömästi ihottumaa. Ennakkoluuloallergiaani hoitaakseni minun oli taas otettava selvää vierastamastani asiasta. Mistä ihmeestä ajatus siitä, että romantiikka ja äly eivät mahtuisi samaan päähän, oli ylipäätään saanut alkunsa? Voisiko kenties olla, ettei väite romantiikan huonoudesta olisikaan faktapohjainen, vaan... tunnepohjainen?
Eläimellinen ja saastainen halu: höttökauhun historiaa
Jo kevyt kenttätutkimus kertoo, että höttökauhun juuret ovat syvällä. Todella syvällä. Järjen ja tunteen eriarvoistaminen oli peruskauraa jo Platonille. Järki sai ihmisen erottamaan hyvän pahasta, Platon väitti. Se erotti meidät eläimistä, joten tunne ja intohimot oli alistettava järjen alaisiksi. Suuret filosofit yhtyivät Platonin näkemykseen.
Keskiajalla selvisi, että järki oli miehinen ominaisuus, kun taas tunne kuului ainoastaan naiselle, tuolle kaikkeen järkeilyyn kykenemättömälle älyn höyhensarjalaiselle. Näkihän sen kutsumasanoistakin: latinaksi sana mies on vir, sanoista animi virtute, mielen vilkkaus. Nainen puolestaan on mulier, sanoista mollicie mentis, mielen pehmeys. Lukutaito ei keskiajalla ollut kummoinen, joten höttöä ei osattu pelätä. Moista holtittomuutta ei kestänyt pitkään.
Vuonna 1529 renessanssihumanisti Juan Luis Vives paheksui höttöä kiivain sanoin:
“These bokes do hurt both man and woman,’ as they ‘kyndle and styr up covetousnes, inflame angre, and all beastly and filthy desyre.” Nämä kirjat tekevät vahinkoa sekä miehelle että naiselle, sillä ne sytyttävät ja lietsovat himoa, kiihdyttävät raivoa, ja eläimellistä ja saastaista halua.
Höttöä ('obscenous and naughty Bookes’) ja sen aivoja mädättävää vaikutusta kuvaili myös runoilija Thomas Greene vuonna 1601 kirjassaan The passions of the Minde.
Vasta skottilainen filosofi ja ekonomisti David Hume pysähtyi 1700-luvulla pohtimaan, mikä oikein tekee hyvästä hyvää ja pahasta pahaa. Hyvä, hän havaitsi, tuntuu hyvältä, ja paha tuntuu pahalta. Tunteen rooli ihmisyydessä myönnettiin. Humen mukaan intohimot orjuuttivat järjen alaisekseen, eikä päin vastoin. Viinin ja juuston suurkuluttaja Hume eli kuten saarnasi.
Järjen voittokulku ei kuitenkaan tyssännyt Humen lepsuun sentimentalismiin. Valaistuksen ajan filosofit ylistivät jälleen kilvan järjen ylivoimaisuutta. Niin syvällä järjen ylistys meissä eurooppalaisissa elää, että länsimainen ajattelu pohjautuu edelleenkin pitkälle valistuksen pedanttisiin arvoihin: säästäväisyyteen, järkeen — ja kunnon protestanttiseen syyllisyydentunteeseen.
Laiska pikkuporvari: höttökauhu politisoituu
Taiteen puolella tunnetta oli puolestaan totuttu kuvaamaan kaikilla mahdollisilla keinoilla, eikä sitä katsottu karsaasti. Ennen teollisuuden vallankumousta, siis. Kaikenlainen romantiikan ajan tunteilu sai teollisen vallankumouksen jälkeen tehokkaan lopun. Uusi teollisessa maailmassa elävä ihminen ei hukannut aikaansa turhaksi naiselliseksi hempeilyksi koettuun tunteiluun! Seuraavaksi maailman suuret mullistukset löivät poliittisen kiilan myös taiteeseen. Onkin yllättävää, että nykypäivän romantiikka-allergia kumpuaa pitkälti juuri romantiikan pääkaupungista, Pariisista.
Se, mikä on ollut ideologisesti puhtainta ja ylevintä taidetta Ranskassa, on usein ollut sitä muuallakin länsimaissa. Maailmansotien jälkeen Pariisin kulttuurielämä ja etenkin kirjallisuus oli vastarintaliikkeessä kunnostautuneen vasemmiston, jopa sen Moskovasta johdetun äärilaidan, hyppysissä. Kirjailijat ja taidemaalarit, Louis Aragonista Picassoon, puhkuivat aatetta: turhamaisesti tunteilla maalailevaa, laiskan pikkuporvarillista tunnelmaa huokuvat romanttiset teokset eivät kuuluneet modernin, työtätekevän ajattelijan kokoelmiin. USA oli toiminut Ranskan pelastajana, ja pelastuksen hinta oli Marshall-avun taloudellisiin ja kulttuurillisiin ehtoihin sitoutuminen. Tämä oli vasemmiston intelligentsialle kauhistus. Pitkään Pariisi taisteli "kapitalistisen taiteen rahanlöyhkää" ja "amerikkalaisen mainonnan luomaa halua" vastaan. Ja jos kirja herra paratkoon sattui olemaan kaupallinen menestys, se oli silloin kapitalismin tahraamaa, eikä taidetta ollenkaan!
Amerikkalainen kulttuuri, sen keveys, sen "pornografia ja rikostarinat", katsottiin "todellisen kulttuurin" uhaksi Ranskassa, ja sen myötä koko Euroopassa. Kulttuuriporvareiden tukema nationalistinen taide hyväksyi vain kansallisromantiikan. Höttökauhulla oli nyt väkevän poliittinen pohjavire.
Miten aivo sulaa: höttö ja aivokemia
Nykyihmisen reaktio tunteeseen ei ole juurikaan muuttunut, vaikka meidän tulisi tietää paremmin. Valistuksen ajan järjen ylistys tyrmättiin tieteellisesti jo aikoja sitten. Nykytiede hyväksyy itsestäänselvyytenä faktan, että järki ilman tunnetta on yhtä tuhoisaa kuin tunne ilman järkeä. Mutta ei. Tunteen ja järjen teutarointi on saanut ihan uusia muotoja, joista romantiikan ajan ideaalit ovat kaukana. Ei tarvitse kuin katsella, millä tavalla juuri tunteisiin vetoava populismi vie ihmistä kuin proverbiaalista pässiä narussa. Mainosala on ymmärtänyt tunteisiin vetoamisen taianomaisuuden. Internet käyttää tunteitamme rahastukseen ja koukutukseen. Sosiaalisessa mediassa kuoro lällättää kaikille tuttua kertosäettä: menikö tunteisiin! Tunteesta on tullut suositumpi lyömäase kuin piikkinuija keskiajalla.
Ei siis ihme, että höttö-sanan tenhovoimaan uskominen viehättää edelleen. Tunne näyttää sulattaneen monen poliitikonkin aivot, miksi ei sitten romanttista lukuelämystä nauttivat ihmisenkin.
Päästäksemme asiasta lopulliseen selvyyteen, on ennakkoluulo-intolerantikon tutkittava, minkälaista sulamista romantiikkaa lukevan aivoissa oikein tapahtuu.
Kaikenlaisen fiktion lukeminen ensinnäkin kasvattaa älykkyyttä, muistikapasiteettia, keskittymiskykyä ja empatiakykyä. Itse lukutapahtuma on aivoille sama, on silmien edessä sitten 50 shades of Grey -kirja tai Karamazovin veljekset. Mutta siinä missä Dostojevskin teos antaa ajattelun työkaluja ja moraalisia oivalluksia, romanttinen kirjallisuus saa lukijansa aivot erittämään oksitosiinia, serotoniinia ja dopamiinia — toisin sanoen ihan aitoja rakkaushormoneita!
Romantiikkaa lukenut tuntee kokeneensa syvällisen emotionaalisen tyydytyksen, nukkuu paremmin, on toiveikkaampi ympäröivän maailman suhteen ja tuntee rentoutuneensa (eikä ihme: lukeminen madaltaa verenpainetta). Ja niin kuin itse rakkauteen, rakkaudesta lukemiseenkin jää koukkuun. Kun ottaa huomioon, että lukemisen on katsottu myös pidentävän ikää, koukuttuminen ei ole ollenkaan huono juttu. Summa summarum: kun lukee erilaisia teoksia, aivot saavat erilaisia palkintoja, jokaiset niistä äärettömän tärkeitä hyvinvoinnillemme.
Näin asiapohjaisesti tarkasteltuna alkaa koko höttökriittisyys kuulostaa yhä enenevässä määrin salaliittoteorialta.
Suomea ei ole oikeasti olemassa! Liskomieseliitti hallitsee maailmaa! Kuningas Charles on vampyyri! Tunne on naisten höpinöitä, tosimiehellä on pelkkää järkeä! Höttö sulattaa aivot!
Maailmassamme on miljoona todistetta rakkautta vastaan. Silti jokainen meistä uskoo salaa rakkauteen.
Miksi salaa? Muista: höttökauhusta voi parantua!
Milja Kaunisto
