Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Laura Gustafsson. Gustafsson on maamme arvostetuimpia kirjailijoita ja julkaissut seitsemän romaania. Hän sanoo seksuaaliväkivaltaa käsitteleviä kirjoja naisten sotakirjoiksi. Lihakirjassa Laura Gustafsson tuo vahvalla kirjallisella otteella yhteen tuotannostaan tuttuja teemoja: valta, eläintuotanto ja naiseus. Gustafsson työskentelee monipuolisesti eri taiteenaloilla ja on mukana Eläinoikeusakatemia-hankkeessa.
"Oikealla olallani Empaatti ja vasemmalla Ihmisvihaaja vilkaisivat nopeasti toisiaan: kumpi ehtii vastata ensin."
KUVA: Otto Virtanen
TEKSTI: Laura Gustafsson
Lihakirja manaa totuutta esiin
Kirjailijoilta kysytään usein, mistä heidän tuore kirjansa kertoo. Kysymys saa meidät kiemurtelemaan. Emme tiedä, halutaanko meiltä juonireferaatti, teoksen temaattinen viitekehys vai kenties hauska anekdootti romaanin synnystä. Takakansitekstin kaltainen ylimalkainen tiivistelmä? Henkilöhahmon kehityskertomus? Useamman vuoden työ ja miljoona keskenään ristiriitaista ajatusta pitäisi puristaa virkkeen mittaiseksi timantiksi. Pitäisi jotenkin myydä oma hengentuotteensa.
Kirjailija ärsyyntyy.
Hän haluaisi kertoa sinulle, mihin kaikki maailman hissipuheet voi työntää, mutta koska hän on pohjimmiltaan miellyttämisenhaluinen, hän sanoo jotain ylimalkaista ja älyllisesti epärehellistä.
Kuopukseni Lihakirja on antanut minulle ytimekkään iskulauseen: ”Se kertoo raiskauskulttuurista ja maitoteollisuudesta.” Niin minä vastaan ja sitten meillä on ihana hissimatka.
Ihan.
Alas.
Asti.
Ihan normaalia tissimaitoa
Eräs valokuvaaja erehtyi kysymään, miten raiskauskulttuuri ja maitoteollisuus liittyvät toisiinsa. Oikealla olallani Empaatti ja vasemmalla Ihmisvihaaja vilkaisivat nopeasti toisiaan: kumpi ehtii vastata ensin.
Niin me sitten huusimme kaikki kolme yhtä aikaa:
Kuulehan pikkuystävä. Oletko koskaan miettinyt, mistä ruokakaupan maito tulee, se maito, jota sinä kutsut normaaliksi? Lehmästä vissiin. No miksi lehmästä tai kenestäkään muustakaan nisäkkäästä uuttuu maitoa? Niinpä, hän on saanut pienokaisen. Ja miten pienokaisia tehdään – vai sikiävätkö lypsylehmät neitseellisesti? Oletko koskaan uhrannut ajatusta sille, miten lypsylehmät ja kaikki muutkin ruoantuotannon orjuuttamat äitikehot saatetaan raskaaksi?
Ai et vai.
Eivät he elele laitumilla ja metsissä ja rakastele mieleisensä sonnin kanssa. Heitä säilötään teollisissa laitoksissa, joissa jokainen elintoiminto, jokainen neliösenttimetri, jokainen ilman ammoniakkipitoisuuden prosentti, on optimoitu voiton maksimoimiseksi. Noissa laitoksissa mikään ei ole sattumaa, mikään ei muistuta oikeaa elämää, kaikki on käsikirjoitettua ja luonnotonta kuin aristoteelisessa draamassa.
Ironista kyllä, kuolemaa tuottavien laitosten toimintamalli perustuu elämän pakottamiseen, elämä on ikään kuin kuoleman sivutuote. Se pakotetaan elämänkantajien sisään, revitään sieltä ulos ja pistetään lihoiksi. Lypsylehmien kohdalla prosessi on erityisen julma. Täyttääkseen ihmisen asettaman mielivaltaisen tehtävänsä eli äidinmaidon tuottamisen kaksijalkaisille heidän on synnytettävä, aina uudestaan, niin kauan kunnes heidän kehonsa tai mielensä alkavat panna liiaksi hanttiin tai hajoavat. Vastasyntyneet, he joita varten maito rintoihin nousee, riistetään äideiltään ensimmäisten elinpäiviensä aikana.
Mikäli on kehitetty Maslow’n tarvehierarkiaa vastaava väkivallan kaameuden hierarkia, raiskaaminen tuskin yltää niin sanottujen tuotantoeläinten kohtaamien kauhujen listalla kärkeen. Toki se on traumatisoivaa, mutta sentään kestoltaan hetkellisempää kuin ikuinen vankeus ja toistuva lapsen menetys.
Ihmiset herkästi vastustavat eläinteollisuuden keinosiementämiseksi kutsuman toimenpiteen nimeämistä raiskaamiseksi. Niin. Jos siihen ei liittyisi taloudellista hyötyä, sitä kutsuttaisiinkin eläimiinsekaantumiseksi.
Raiskaus ei ole raiskaus, vaikka onkin
Lihakirjassa etsitään tosisanoja, tosinimiä, joilla saada riehuvat demonit manattua ulos. Eläimiinsekaantuminen ei ole tosisana. Se näyttää toisen osapuolen pelkkänä objektina, jolla ei ole tilanteesta omaa kokemusta. Tosin juuri niin ”eläin” mielletään. ”Eläimellä” ei ole kokemusta, joten se ei voi olla osapuoli. Eläin ei ole henkilö, vaan esine. Ei hän, vaan se.
Eläin ei ole mitään tieteellisesti todennettavaa, vaan ennen kaikkea suhde, jossa itsensä ei-eläimeksi ylentävä voi tehdä ei-ihmiseksi alennetulle mitä lystää. ”Eläin” on mustaa sanamagiaa, jonka avulla toisen moraalinen ja juridinen arvo mitätöidään. ”Eläintä” ei lain näkökulmasta voi raiskata eikä murhata. Siinä mielessä se onkin kätevää taikuutta, sillä raiskata ja murhata me haluamme.
Lihakirja on raiskauskirja, ja raiskauskirja, joka jättää ”eläimen” käsittelemättä, on yhtä tynkä kuin kaikki muukin, mikä sivuuttaa jotain kulttuuriselle itseymmärryksellemme niin keskeistä. Siksi mukana ovat lypsylehmät ja emakot. Siitoskaniinit, kalkkunat ja eläinkokeissa kidutetut makakit. On mielivaltaa pyyhkiä heidän kokemuksensa pois.
On mielivaltaa väittää, että raiskaus ei ollutkaan raiskaus. Sitä kuitenkin tapahtuu jatkuvasti aivan kaikkien eläinlajien yksilöille, siis ei raiskaamista, tai sitäkin toki, mutta nyt puhun raiskauksen epäämisestä: tuomioistuimet, sukulaiset, raiskaajat ja heidän Facebook-kaverinsa sanovat, että ei tuo kyllä nyt ainakaan mitään semmoista ollut.
Älä sano R*******
”Raiskaus” on voimasana, joka pitää sanoa varoen, mutta mieluummin jättää sanomatta. Kyllä, parempi on käyttää kiertoilmauksia. Raiskauksen ääneen lausuminen saa ihmiset tolaltaan. Kukaan ei halua myöntää olevansa raiskattu. Ja kukaan ei todellakaan halua myöntää olevansa raiskaaja. Raiskaajaksi nimeäminen on pahempi loukkaus, törkeämpi rajarikkomus ja kauhistuttavampi häpäisy kuin raiskatuksi tuleminen.
Kuka siitä hyötyy?
Kuka hyötyy siitä, että pitää varoa syyttämästä raiskaajia raiskaamisesta. Kuka hyötyy siitä, että sitä, tätä ja tuota raiskauksen kriteerit täyttävää raiskausta ei kutsuta raiskaukseksi. Kuka hyötyy siitä, että ei saa sanoa RAISKAUS.
Eivät ainakaan raiskatut.
Raiskauskulttuurin ytimessä on raiskauksen kieltäminen. Raiskauksen kiertäminen. Raiskauskulttuurissa ei ole raiskaajia, ja silloin kun on, he tulevat kulttuurin ulkopuolelta. Joskus raiskauksia tapahtuu, mutta ne eivät ole oikeita raiskauksia. Eivät ainakaan kovin pahoja. Ja sitä paitsi asiaa pitää tarkastella kaikkien näkökulmasta, ja kun sitä oikein kovasti tarkastelee, huomaa, että uhri onkin oikeastaan syyllinen ja tekijä milloin minkäkin epäreiluuden uhri. Raiskauskulttuuri rankaisee sitä, joka on raiskattu – varsinkin jos hän erehtyy kertomaan raiskauksesta jollekulle. Joskus harvoin on pakko rangaista tekijää. Se on ennen kaikkea symbolista ja tuomion motiivina on todistaa raiskatuille ja muille vaikeille ihmisille, että elämme oikeusvaltiossa ja että oikeus on objektiivinen eikä suinkaan yhtään vääristynyt, vaikka sen määrittelystä onkin päässyt päättämään vain hyvin kapea väestönosa.
Suck it, bitch
Oikeudesta olisi järkevää pitää huolta. Aidosti oikeudenmukaisesta oikeudesta. Sillä epäoikeudenmukaisuus on mehevä maaperä kostolle.
Kosto on perinteisesti ollut erottamaton osa raiskaustarinoita aina Filomelan tarusta Pane mua -romaaniin. Kosto kuitenkin räjähtää usein kostajan kasvoille kuten Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata -klassikossa tai omassa esikoisessani Huorasadussa. Siksi pidän I Spit on Your Grave -elokuvasta, pidän siitä valtavasti (vaikka en haluakaan nähdä sitä enää koskaan).
Olisi ihanaa sanoa elokuvan sankarittaren tavoin ”suck it, bitch” ja suolistaa kaikki maailman raiskaajat, mutta koston glorifiointi on aivan liian suoraviivainen ratkaisuehdotus maitoteollisuuteen ja raiskauskulttuuriin. Houkutteleva ehdotus, kyllä, mutta ei riittävän kunnianhimoinen. Ehkä mönkään menneet kostotarinat haluavat opettaa meitä nuolemaan haavamme hiljaisuudessa tai ainakin muistamaan, että kostaminen ei ole siisti juttu. Ehkä I Spit on Your Grave on niin vihattu siksi, että se poikkeaa mallista. Ehkä ajatus kuoleman jälkeisestä tuomiosta on luotu lohduttamaan tämänpuoleisessa sorrettuja, jotta he tyytyisivät osaansa. Ehkä meitä hämätään näennäisellä vaihtoehtojen vähäisyydellä, jotta emme käyttäisi mielikuvitustamme ratkoaksemme viheliäisiä pulmia. Ehkä vaihtoehtoja sittenkin on olemassa.
Kurotus kohti totuutta
Ongelmaa ei voi ratkaista, jollei sitä ymmärrä. Tieto on valtaa, sanoivat valistusajattelijat, nuo kuuluisat elävältäleikkelijät. Vivisektio ei opeta paljoakaan, se on silkkaa sadismia. Lihakirja ei työnnä skalpellia rakenteellisen väkivallan vatsasta sisään, vaan tarkkailee kohdettaan sen luonnollisissa elinympäristöissä. Mikä on sen modus operandi. Mitä se syleilee ja mitä hylkii. Millaisissa olosuhteissa se kukoistaa ja kuka sitä hoivaa. Mikä kaikki on sitä, mikä sen ulkopuolista ja pystyykö se sulauttamaan itseensä uusia osia. Kuinka huolellisesti se kätkeytyy. Mikä houkuttaa sen ulos piilostaan. Miten se paljastetaan.
En todellakaan tiedä, riittääkö Lihakirjan tutkimusaineisto mihinkään. Mutta ei taiteen tarvitsekaan luoda strategioita ja tehdä toimintasuunnitelmia. Sen pitää kurotella kohti totuutta.
Laura Gustafsson
