Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Laura Lähteenmäki. Lähteenmäki on koulutukseltaan filosofian maisteri ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Kirjailijan työn lisäksi hän työskentelee kustannuspäällikkönä. Lähteenmäen esikoiskirja ilmestyi 1998, minkä jälkeen hän on kirjoittanut useita teoksia lapsille, nuorille ja aikuisille. Marian kirja (WSOY) on lumoava romaani voimakastahtoisesta naisesta suurmiehen rinnalla, rakkaudesta ja elämän hauraudesta.
"Sain kamppailla, etten lähtenyt hänen huilunsoittonsa mukaan. Tämähän on Marian kirja. "
KUVA: Otto Virtanen
TEKSTI: Laura Lähteenmäki
Menneisyyden henkilöt sen tiesivät: elämä on ristiriitaista ja nopeasti ohi
Kerran harjoitusten jälkeen seisoimme kuorokaverini Heidin kanssa tuulessa, joka heitti hiuksia kasvoillemme. Kun Heidi kysyi, mitä käsikirjoitukselleni pitkästä parisuhteesta kuului, kerroin homman hyytyneen. Maailma tuli väliin, sanoin. Tuli sota, ilmastonmuutos jatkui, tuli toinen sota, sitten kolmas ja neljäskin. Tuli vastakkainasetteluja ja adresseja ja mielenosoituksia, joihin halusin osallistua mutta en ehtinyt enkä minä osannut sanoa siitä kaikesta jotakin uutta. Tämä kaikki tuli väliin, sanoin, ja niinpä käsikirjoitus ensin paisui ja sitten näivettyi.
Heidi vastasi: On vaikeaa kirjoittaa tästä ajasta. Sitä ei vielä näe.
Ensin minä siis yritin. Kirjoitin pitkään yhdessä olleesta pariskunnasta, joka osallistui ja otti kantaa. Sitten he ajautuivat erilleen. Toinen maalasi kylttiä mielenosoitukseen, toinen katosi vanhaan tutkimuskohteeseensa, joksi valitsin hänelle oman, vuosien takaisen kirjaideani.
Mitä pidemmälle tuo sittemmin hylätty päähenkilö upposi Elias Lönnrotin puolison tarinaan, sitä innostuneemmaksi minäkin kävin. Kohta annoin tarinan ryöpsähtää ja pian kirjoitin vain Maria Piponiuksesta. Kohta Marian voima huuhtoi nykytarinan alleen ja poistin satojatuhansia merkkejä, jätin vain Marian.
Ensin hänen kertomuksensa oli lyhyt elämäntarina, kaari syntymästä (1823) kuolemaan (1868). Hänestä tiedettiin kovin vähän, ja kirjoitin tarinaan kaiken selville saamani. Kirjoitin vimman vallassa, ja yhden mökkiviikon aikana syntyi Marian kirjan ensimmäinen versio. Välttelin jonkin aikaa uppoamasta Elias Lönnrotin elämään, hänen maailmansa ällistyttävään runsauteen, mutta kun Marian lähteet pian ehtyivät, aloin lukea mahdollisimman paljon Eliaksestakin. Sen myötä Marian tarina alkoi taas kasvaa.
Heräsi paljon kysymyksiä, joihin halusin vastauksen.
Henkilöihin liittyvät ristiriidat kiehtovat
Kirjoitin Marian tarinasta siis jo kauan sitten ensimmäisen kerran. Kun en löytänyt tuolloin tarinaan kantavaa teemaa, unohdin Marian. Mutta tutustuttuani uudestaan Marian ja Eliaksen elämään kysymyksistäni ei tullut loppua, eikä Maria jättänyt minua enää rauhaan. Hänen elämänsä vaiheet ruokkivat uteliaisuuttani.
Mietin kirjoittaessani heidän avioliittoaan. Suurmiehen takana vaikutti olleen vahva nainen, mutta millainen oli silloin kahden vahvan liitto. Mikä kannatteli heitä, miten he tukivat toisiaan, missä heillä hankasi? Mahtuiko kaksi voimakasta aina saman katon alle? Entä miten he muuttuivat 20 yhteisen vuotensa aikana, kasvoivatko he samaan suuntaan, eri aikaan vai samantahtisesti? Tuskin. Ja elämä, sehän tulee aina väliin yllättävänä ja armottomana.
Heistä kertovat henkilökohtaisemmat lähteet mainitsevat, että avioliitto oli sopuisa. Mariaa kuvataan helläksi ja rakastavaksi, vaikkakin myös tuliseksi. Koti oli moitteeton. Maria arvosti Eliasta ja oli varmasti ylpeä asemastaan hänen rinnallaan. Hän mahdollisti puolisonsa laaja-alaisen työn saaden itsekin arvostusta. Arvelen, että hän vältti sukunsa morsiussurun.
Uskon silti, että hän koki myös häpeää ja tietämättömyyttä. Kielitaito, tavat, vaatteet, koulutuksen puute kaihersivat häntä. Hän ymmärsi paikkansa myös vaikealla, huonommuutta aiheuttavalla tavalla. Hänen päivänsä olivat täynnä hänen omaa työtään, sitä itsestään selvää, kotiin ja lapsiin liittyvää. Varmasti hän kaipasi lapsuudenympäristöönsä Ouluun, kuolleita läheisiään hän taatusti ikävöi. Pientä lastaan.
Oli käydä mariat
Marian kirjasta tuli kahden vahvan ihmisen rakkaustarina, mutta ennen kaikkea siitä tuli Marian tarina. Halusin kertoa monelle tuntemattomaksi jääneestä naisesta sen, mitä hänestä tiedetään. Pienistä murusista kokosin palapeliä, ja aina uuden palan saatuani kiinnitin sen kiitollisena tarinaan. Niinpä elämänvaiheiden osalta Marian elämä meni aika lailla niin kuin kirjassa sen kuvaan, mutta kun purin kronologiaa tapahtumiksi, keksin suurimman osan tilanteista itse. Emme voi myöskään tietää, mitä Maria ajatteli.
Vuosiluvut olivat kiviä virrassa, joille astuin ja horjuin tähyillen eteen- ja taaksepäin. Mariankin elinvuodet kiitivät. Hetket ja ihmissuhteet olivat katoavaisia. Oli nälkää, oli sotaa. Ylpeydellä rakennetusta kodista luovuttiin. Ystävä kuoli. Lapsi nukkui pois.
Erääksi teemaksi nousivat sanat, joiden merkityksen ja voiman Maria oppi Eliakselta. Marialla oli omiakin sanoja, joista haavoittavimpia hän ei saanut enää takaisin. Ne saattoivat vaikuttaa koko perhettä kohdanneeseen tragediaan. Maria sairastui pian sen jälkeen, joutui vuoteenomaksi. Neljä tytärtä olisi tarvinnut vielä äitiä.
Kun Elias alkoi tarjota romaaniini päiväkirjamerkintöjään, minulle oli käydä mariat: eläytyessäni Eliakseen lähes rakastuin häneen. Mitä enemmän luin hänen kirjoittamiaan tekstejä kohta kahdensadan vuoden takaa, sitä humoristisemmaksi, nokkelammaksi ja purevammaksi sanankäyttäjäksi hän silmissäni kohosi. Jos joskus olin pitänyt häntä pölyisenä patsaana kaapin päällä, loikkasi hän nyt polviaan notkistaen vierelleni.
Sain kamppailla, etten lähtenyt hänen huilunsoittonsa mukaan. Tämähän on Marian kirja.
Toinen ihminen – aina arvoitus
Ratkoin Marian arvoitusta puolitoista vuotta joka ikinen päivä. Kyyhötin koneellani aamuvarhaisella ennen työpäivän alkamista lähdekirjat ympärilläni. Kirjoitin ja korjasin. Muistikirjat täyttyivät, kirjoitin illat, viikonloput, lomat. Käsikirjoitus paisui ja sitten taas tiivistyi, lämmitin lapselle thai cubeja.
Samaan aikaan kun halusin välittää arvostukseni perhettä kohtaan, annoin myös rosojen ja ristiriitojen näkyä. Miksi Maria vaatimattomana ja syvästi uskovaisena ihmisenä rakennutti valtavat talonsa? Mihin hän Eliaksessa oikein rakastui? Miksi hän käytti vähää valtaansa niin ajattelemattomasti?
Romaanin valmistuttuakin Maria jäi minulle osittain arvoitukseksi. Se sopi, sillä ajattelen, ettei läheisintäkään voi täysin tuntea. Toisen ydin kätkeytyy aina, vaikka se ydin on kaiken alku ja juuri, se joka vetää meitä toistemme puoleen.
Joskus omakin ydin on kyllä katveessa, usein se unohtuu. Kirjoittaessani kuitenkin kuulen sen äänen, olen sen kanssa yhtä. Se jokin on silloin minussa niin ”kuin hedelmän kivi hedelmälihan kätköissä, luja kuin metalli ja sisimpäni tuki”.
Laura Lähteenmäki
