Kirjablogimme Vieraskynä-kategorian seuraava kirjailija on Jukka Hakala. Hakala on brändiammattilainen ja viestintäyrittäjä, jonka uusin teos Hybris on nostalginen matka punkin nousuun ja vuosituhannen vaihteen dot.com-kuplaan.
"Osaan biisien lyriikat vieläkin ulkoa, niin että kun alter-egoni PUNK-JUHA toisinaan vetää karaokessa bravuurinsa Juokse villi lapsi, sanoja ei tarvitse luntata näytöltä."
KUVA: Lari Järnefelt
KUVITUSKUVAT: Jukka Hakala
TEKSTI: Jukka Hakala
Jukka Hakala: Hybris vie juppien ja punkkareiden aikaan
Kun punk tuli Vaasaan, olin sikotaudissa. Synnyinkaupunkiini oli avattu rintanappeja myyvä liike, ja pelkäsin että himoamani Pelle Miljoona -badget myydään loppuun ennen kuin ehdin tervehtyä. Onneksi luokkakaverini kävi hakemassa minullekin napin heti avajaispäivänä.
Oikeasti rintanappikauppa ei tietenkään merkinnyt punkin tuloa vaan sen lopun aikojen alkua: siinä vaiheessa kun aatetta aletaan myydä muotina suomalaisessa pikkukaupungissa edelläkävijät tekevät jo jotain aivan muuta.
Tästä Hybriskin kertoo: se kuvaa miten idealismi taipuu rahan alle ja nuoruuden suosikkibiisit typistyvät markan soittoääniksi.
Kirja on aikamatka punkin nousuun ja vuosituhannen vaihteen dot.com-kuplaan. Vaikka aikakaudet tuntuvat erilaisilta, niissä oli myös paljon samaa. Siksi ne myös valikoituivat kirjan aikatasoiksi, nykyhetken ohella.
Sekä punk että uusmedia kyseenalaistivat vanhat totuudet ja lainalaisuudet. Molemmissa oli vahva tekemisen eetos, eteenpäin mentiin yrittämisen ja erehtymisen kautta. Molemmissa oli myös vahva ryhmähenki: viime vuosituhannen lopun yritykset olivat kuin bändejä, usein kaveriporukalla perustettuja, autotallista lähteneitä.
Aikakone meitä kuljettaa
Minulla on ollut onni elää molempia aikoja. Harmikseni - tai kenties se olikin siunaus – olin molemmista vähän jälkijunassa. Punkin kiihkeimpinä vuosina olin aivan liian nuori, että olisin edes kepulikonstein päässyt livahtamaan harvoille kotikaupunkiini ulottuneille keikoille. Enkä uskaltanut tökätä hakaneulaa korvaan tai nenään, ripustelin niitä vain farkkuliivini rinnuksiin.
Ja siinä vaiheessa kun opiskelukaverit perustivat myöhemmin miljoonilla myymiään uusmediayrityksiä ja viestintätoimistoja olin ulkomailla - paiskin toimittajanhommia Tokiossa - ja kotiin palattua ihmettelin parissa vuodessa suuresti muuttunutta kotimaata ja sen uudenlaista tulevaisuudenuskoa.
Onneksi sain nyt elää molempien aikakausien hienoimpia hetkiä Hybriksen päähenkilöiden kanssa. Pidäkkeetön aikamatkailu on yksi kirjailijan ammatin monista luontoiseduista.
Olin siellä minäkin
Hybris ei ole omaelämäkerrallinen, mutta siinä on toki kohtauksia, jotka pohjaavat vahvasti omiin muistoihin ja kokemuksiin.
Kuten kirjassa, minäkin olen tutustunut uuteen levyyn siten, että kaveri on soittanut sitä puhelimessa (biisi oli Eppujen Pidetään ikävää). Kuten kirjassa, minäkin olen ollut vuosituhannen vaihteen Rahaa on -vuosina eteläisen Ranskan satoja vuosia vanhassa linnassa firman virkistäytymisretkellä, larppaamassa hassuissa kaavuissa ja seitinohuissa iltapäiväkänneissä linnan menneisyyteen liittyneitä historiallisia tapahtumia.
Eri aikatasoille sijoittuvassa teoksessa riittää faktojen tarkistusta. Minä vuosina Kissa-salmiakkia ja Lumiukko-jäätelöitä myytiinkään? Koska Tsaarin kuriiri tuli televisiosta? Entä milloin Netscape listautui? Koska Imaamin keinutuoli lopetti?
Samalla erityisesti Internetin alkuaikojen kaivelu oli hellyttävää: kotikutoisia kotisivuja, hitaasti ruksuttavia ja hassusti surisevia modeemeja, vakavahenkistä pohdintaa siitä, riittääkö firmalle vain yksi sähköposti vai pitäisikö jokaisella työntekijällä olla omansa.
Lissabon - Vaasa, Helsinki - Tokio
Kirjoitin kirjaa neljässä eri kaupungissa. Punk-osan runko syntyi suurelta osin Lissabonissa, jossa vietin ensimmäisen pidemmän itse itselleni myöntämän residenssijakson.
Kirjoittaessa soitin hotellihuoneessani pojaltani lainaamasta muutaman euron särisevästä bluetooth-kaiuttimesta Ratsiaa (jolta kierrätin yhden tämän kirjoituksen väliotsikoista) ja Pelle Miljoonan Viimeistä syksyä, äänenlaatu oli yhtä räkäinen kuin 1970-luvun lopun mankassani.
Samoja levyjä kuuntelin tauotta 11-vuotiaana, ne sopivat hyvin kirjoittamisen soundtrackiksi koska tunnen ne läpikotaisin, ne eivät varastaneet huomiotani liikaa. Osaan biisien lyriikat vieläkin ulkoa, niin että kun alter-egoni PUNK-JUHA toisinaan vetää karaokessa bravuurinsa Juokse villi lapsi, sanoja ei tarvitse luntata näytöltä.
Asunnossani kasvaa puu
Hybriksen ensimmäisen käsikirjoitusversion avoimena olleet asiat loksahtivat paikoilleen toisella itse itselleni myöntämällä residenssijaksolla. Olin vanhassa kotikaupungissani Tokiossa, vieläpä samassa talossa, jossa asuin vajaa 30 vuotta sitten.
Katselin asuntoni läpi kasvavaa puuta, ihastelin japanilaisten estetiikkakäsitystä ja luontosuhdetta, miten on maailman luonnollisin asia että keittiön läpi kasvaa puu, että sitä ei ole suinkaan kaadettu rakentamisen tieltä vaan päinvastoin otettu elimelliseksi osaksi asuntoa.
Samalla logiikalla päähenkilöiden keskinäiset suhteet löysivät lopullisen muotonsa: alkuun pienistä asioista kasvoi suurempia.
Vaikka kirjoittaminen on loppuvaiheessa pitkälti karsimista, jokin alkujaan merkityksettömäksi rikkaruohoksi luulemasi verso voi lopulta osoittautua juuri siksi taimeksi, josta kasvaa koko asunnon läpäisevä puu. Taimeksi, joka vartta saadessaan kannattelee kokonaista lukua, kokonaista osiota, kokonaista romaania.
Jos Hybriksestä otetaan lisäpainoksia, pitänee lisätä kiitoksiin myös tuo asuntoni puu. 📖🌳
