TEKSTI: Nana Sironen
Erin Hunterin Soturikissat-fantasiasarjaa (Warriors) on julkaistu tänä vuonna jo 20 vuotta: sarjan aloitusosa Into the Wild (Villiin luontoon) ilmestyi vuonna 2003. Suomeksi sarja alkoi ilmestyä vuonna 2009, ja se on vuosien aikana kerännyt huiman suosion.
Ensimmäisen suomennoksen aikaan Soturikissat ei ollut vielä läheskään nykyisenlainen kansainvälinen hitti. Olin alusta asti mukana sarjan tekemisessä ensin kustannustoimittajana ja toisesta saagasta alkaen suomentajana. Kakkossaagaa oli tarkoitus kokeilla parilla kirjalla, koska vielä ei voinut tietää, kiinnostaisiko sarjan jatko enää lukijoita. Jonkin ajan päästä siitä kuitenkin innostuttiin toden teolla, ja niin sarjaa jatkettiin.
Muissakin maissa Soturikissat on noussut näiden kahdenkymmenen vuoden aikana hyvin suosituksi, ja sitä on julkaistu jo yli 30 kielialueella.
Soturikissat-sarjan fanituksesta on tullut ilmiö
Erityistä Soturikissoissa on se, että sarjan fanituksesta on tullut ilmiö. Olen kiertänyt vuosien aikana suomalaisissa kirjastoissa, kirjakaupoissa, kouluissa ja nuorisotaloissa Soturikissat-tapahtumissa ja tavannut paljon lapsia ja nuoria, jotka Soturikissojen lukemisen ja kuuntelemisen lisäksi piirtävät kissoja, suunnittelevat klaanimaailmaan sijoittuvia pelejä, leikkivät metsässä soturikissoja, järjestävät soturikissasynttäreitä, kirjoittavat fanifiktiota ja tutustuvat muihin sarjan faneihin sekä kasvokkain että verkossa.
Kaikkein yllättävintä tapahtumissa on ollut se, että minulta on fanityyliin pyydetty jopa nimikirjoituksia. Tämä on ollut suomentajalle hiukan hämmentävää, mutta olen hyvilläni siitä, että tätä kautta kääntäminen voi tulla nuorille lukijoille näkyvämmäksi. Muunkieliset kirjat eivät vain ilmesty itsekseen luettavaksi toisella kielellä, vaan välissä tehdään paljon työtä ja monenlaisia valintoja.
Pitkä kirjasarja ei kyllästytä suomentaja Nana Sirosta
Minulta kysytään usein, enkö ole kyllästynyt näin pitkään sarjaan, ja vastaukseni on aina: en todellakaan, päinvastoin. (Kysyjät ovat yleensä aikuisia, jotka eivät ole lukeneet Soturikissoja!) Joka saagassa on aina omat päähahmonsa ja uudet seikkailunsa ja yllätyksensä, ja klaanien maailma muuttuu koko ajan monipuolisemmaksi. Ilahduttavaa on myös lukijoiden into: on hienoa olla tekemässä kirjoja, joita odotetaan ja rakastetaan.
Suosikkejani sarjan kirjoista ovat ehdottomasti erikoisseikkailut. Niistä suurin osa on eräänlaisia tärkeimpien hahmojen elämäkertoja. Niissä pohditaan usein myös jotakin isoa ja ajatuksia herättävää teemaa, kuten erilaisuutta, oman tien löytämistä, kostoa tai johtajuutta. Itselleni ehkä kaikkein koskettavin kirja on ollut Keltahampaan salaisuus, joka käsittelee lapsen – tässä tapauksessa kissanpennun – tunteettomuutta ja pahantahtoisuutta vanhemman näkökulmasta.
Erityisesti pidän kohtauksista, joissa kissojen ja kaksijalkojen (eli ihmisten) maailmat törmäävät: niissä pääsee pohtimaan, miltä ihmisen toiminta eläimen silmin voisi näyttää. Toinen suosikkini ovat yliluonnolliset jutut, kuten aikamatkustus, aaveet ja poikkeukselliset aistit; on hauskaa suomentaa kohtia, joissa ylitetään villisti tosimaailman rajat.
Suomentamisen haasteina mm. taistelukohtaukset ja ennustukset
Hankalia työssä ovat kohdat, joissa Soturikissat-kirjailijaryhmällä on sattunut jokin kömmähdys (näin pitkään sarjaan niitä joskus ihan ymmärrettävästi tulee) ja pitää ratkaista, suomentaako täsmälleen niin kuin tekstissä on vai pystyisikö vähäisellä korjauksella poistamaan vaikkapa epäjohdonmukaisuuden. Jos aiemmin mustaa kissaa yhdessä kohdin sanotaankin ruskeaksi, virhe on helppoa korjata jos sen huomaa, mutta jos aiemmassa kirjassa kuollut soturi onkin myöhemmin taas vahingossa elossa, asia on mutkikkaampi.
Paljon pohdintaa vaativat myös esimerkiksi vauhdikkaat taistelukohtaukset. Niissä on mietittävä tarkkaan kissojen asentoja ja liikkeitä – mikä käpälä viuhahtaa mistäkin ja miten päin vastustaja maassa makaa. Haasteensa niihin tuo myös se, että keskenään taistelevaa naaras- ja kollikissaa ei voi suomeksi erottaa toisistaan pronomineilla (englannissa ”she” ja ”he”): molemmat eivät voi olla koko ajan ”hän”.
Myös esimerkiksi ennustusten suomentamisessa pitää olla erityisen tarkkana: niiden pitää mahdollistaa erilaisia tulkintoja kulloisenkin tarinan mukaan. Aina ei voi tietää etukäteen, tartutaanko tarinassa myöhemmin jonkin ennustuksen sanan merkitykseen ja millaisiin käyttöihin valittujen sanojen pitäisi voida taipua.
Vielä kissoista ja niiden nimistä
Soturikissoissa seikkailee satoja hahmoja, ja klaanikissoilla on oma tarkka nimijärjestelmänsä. Nimiä onkin käännettävä pitkälti tämän systeemin ehdoilla, jos ei halua että se menee aivan sekaisin. Siksi monet muuten hyvät nimivaihtoehdot eivät aina tule kyseeseen. Jälkeenpäin ajateltuna järjestelmän noudattamisessa olisi voinut olla vieläkin tarkempi: esimerkiksi sekä ”fur” että ”pelt” olivat alkuun suomeksi ”turkki”, ja vasta myöhemmin otin rinnalle toisen vaihtoehdon ”karva”, jotta kissoista ei tule suomeksi tahattomasti samannimisiä keskenään. Pidän nimistä tarkkaa listaa, ja aina kun mukaan tulee uusi hahmo, pyrin selvittämään mahdollisimman pitkälle, mitä nimiä kissa elämänsä aikana saa ja mihin nimi voisi viitata.
Pitääkö olla kissaihminen, jotta voi kääntää kissakirjasarjaa?
Minulla ei ole omia kissoja, mutta olen Soturikissoja suomentaessani lukenut monenlaista kissatietoa ja katsonut lukuisia videoita. Niistä voi tarkistaa, miltä näyttää tai kuulostaa, kun kissa ponnistaa loikkaan, kiipeää, hiipii, sähisee, synnyttää tai tappelee. Sarjan kissat tietenkin poikkeavat monin tavoin tosielämän villeistä kissoista: soturikissat liikkuvat lähinnä valoisaan aikaan, syövät vähän ja saavat vähän pentuja – puhumattakaan monista inhimillisistä piirteistä ja taidoista sekä klaanikulttuurista.
Aidontuntuisen kissanelämän seuraaminen onkin varmasti yksi syy sarjan suureen suosioon. Muita tekijöitä lienevät hienosti rakennettu omintakeinen fantasiamaailma, vauhdikkaat juonenkäänteet ja erilaisten hahmojen kirjo. Ensimmäisten kirjojen melko yksinkertaiset juonikuviot ovat sarjan edetessä kehittyneet monivaiheisten, toisiinsa limittyvien tarinoiden kudelmaksi, ja pieniltä kotireviireiltä on lähdetty kerran jos toisenkin uusille, tuntemattomille maille.
Soturikissojen tarina jatkuu edelleen: vielä on suomentamatta monia kirjoja, ja uusia kirjoitetaan koko ajan. Toivon, että klaanikissat saavat tulevaisuudessa valloittaa yhä uusia tuntemattomia maita ja uusien lukijoiden sydämiä. Soturikissojen sanoin: Mrrrau!
Nana Sironen
