Miki Liukkonen ei tahdo olla marginaalissa elävä, koinsyömä runohiippari vaan päästä kirjoillaan Tommi Kinnusen myyntilukuihin. Nyt ilmestynyt Hiljaisuuden mestari on kirjailijalle omakohtaisempi kuin edellinen menestysteos O.
Mikiyden amatööri
Teksti: Minna Juti (uudelleenjulkaisu, alkuperäinen teksti vuodelta 2019)
Miki Liukkonen seisoo tupakalla kotitalonsa edessä Helsingin Töölössä. Hän on pukeutunut mustiin, vain päässä on hennon vaaleanpunainen baskeri.
—Naapuritaloissa asuu paljon mummoja, joilla kaikilla on baskeri. Ostin itsellenikin, jotta solahdan hyvin joukkoon, hän sanoo ja tumppaa tupakan katuun. Menemme rappukäytävään ja nousemme muutaman portaan Mikin kotiin. Hän muutti syksyllä uuteen asuntoon lahden toiselta puolen Kalliosta.
—Kyllästyin Kallion baarihötäkkään ja oksennuksenhajuun maassa. Töölö sopii minulle hyvin. Täällä on mummoja ja tuoksuu kardemummalta.
Mikin koti on avara valkoinen yksiö. Eteisessä roikkuu rekillä mustia ja valkoisia vaatteita. Huoneessa on yhdellä seinällä valkoisella pedattu sänky, nurkassa kahdenistuttava pieni sohva ja sen edessä matala pöytä. ”Istuinryhmää” vastapäätä on musta, korkea työtaso ja sillä läppäri, josta juuri on lähtenyt kustannustoimittajalle viimeinen versio Mikin uusimmasta, kolmannesta romaanista.
Olen tuonut tuliaisiksi vegaanista karpalokakkua. Miki keittää pienessä keittiössä tajuttoman hyvää kahvia. Hän nostaa kakkupalat pöydälle ja kantaa meille kahvimukit. Kahvi on samettisen pehmeää eikä yhtään kitkerää. Istun sohvalla, Miki pöydän toisella puolen paljaalla lautalattialla.
—Yleensä syön vain muroja, hän virnistää ja käy monta kertaa haastattelun aikana täyttämässä kahvimukinsa keittiössä.
kuva: Aki Roukala
Liukkosen kolmas romaani Hiljaisuuden mestari ilmestyy huhtikuussa tasan kaksi vuotta lähes 900-sivuisen O:n jälkeen. O oli menestysteos, mutta voimme kaikki silti huokaista helpotuksesta: kustantajan ilmoittamia sivuja on nyt vain 280.
Kerron Mikille omasta O:n lukukokemuksestani: Olin herpaantua, koska mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä epäluuloisemmaksi tulin. En pysynyt enää mukana, mikä lukuisin alaviittein ryyditetyssä tarinassa oli totta, mikä mielikuvitusta. Googlailin kirjassa lainattujen, itselleni tuntemattomien tiedemiesten ja ajattelijoiden nimiä ja yritin tarkistaa yksityiskohtia. Olivatko he todella eläneet joskus, vai keksikö kirjailija kaiken — myös heidän teesinsä ja viisautensa. Osan löysin, monesta jäin epätietoiseksi. Samalla olin yhä äimistyneempi siitä tiedon ja materiaalin määrästä, joka on kulkenut kirjailijan pään läpi kirjan sivuille.
Mikiä huvittaa. Hän väittää tavoitelleensa juuri sitä, miten minulle kävi lukijana.
—Maailmassa on varmoja totuuksia vain vähän. Ajattele matemaatikkoja, jotka tutkivat matemaattisia oletuksia. Heistäkin moni on tullut hulluksi. En uskalla edes ajatella, mitä he näkivät ja tajusivat viimeiseksi. Myös netistä löytää loputtomasti kaikenlaista tietoa, jota etsien voi päätyä vaikka kuinka pitkälle. Kuvasin O:ssa sitä, mitä tieto on, millaisena sen kohtaamme.
Loppujen lopuksi asiat tekee mielenkiintoisiksi se, mikä on huomaamattomana niiden vieressä
Miki olisi itse mieluummin munkki kuin matemaatikko. —Heittäytyisin ennemmin uskon kuin tosiasioiden varaan, hän sanoo ja tunnustaa, että O:ssa monen henkilön nimi on anagrammi antiikin kreikasta. O:ta Miki kirjoitti kolme ja puoli vuotta. Edellisen kirjan valmistuttua hänellä oli ollut mahahaava rankasta työn teosta ja paljosta kahvinjuomisesta. Nyt tilanne ei ollut paljon parempi. Intensiivisen jakson jälkeen tahtia oli vaikea hiljentää. Kirjoitusvaihde jäi päälle.
Miki olisi itse mieluummin munkki kuin matemaatikko. —Heittäytyisin ennemmin uskon kuin tosiasioiden varaan, hän sanoo ja tunnustaa, että O:ssa monen henkilön nimi on anagrammi antiikin kreikasta.
O:ta Miki kirjoitti kolme ja puoli vuotta. Edellisen kirjan valmistuttua hänellä oli ollut mahahaava rankasta työn teosta ja paljosta kahvin juomisesta. Nyt tilanne ei ollut paljon parempi. Intensiivisen jakson jälkeen tahtia oli vaikea hiljentää. Kirjoitusvaihde jäi päälle.
—Asetin riman O:n jälkeen aika korkealle, vaikka en tiennyt yhtään, mitä seuraavaksi kirjoitan. Aloitin uuden kirjan kolme viikkoa O:n valmistumisen jälkeen. Se oli virhe, koska väsyin heti.
—Oli pakko pysähtyä kunnolla lepäämään. Olin paljon silloisen tyttöystäväni kanssa. Yritin rauhoittua. Olimme vain ja teimme normaaleja asioita. Söimme, joimme, kävimme ulkona, olimme kotona. O oli sekä Finlandia- että Runebergpalkintoehdokkaana ja kuvauksellinen, rocktähden näköinen kirjailija paljon julkisuudessa.
—Kun ensimmäiset haastattelut julkaistiin, kaverini sanoivat, etteivät he tunnista minua jutuista. Minut mystifioitiin. Syntyi hahmo, joka alkoi elää omaa elämäänsä. Sanottiin, että olen rääväsuu, mutta se irrotettiin kontekstista.
—Kirjoittaessa ja puhuessa minulle jää aina tunne, että jotakin jää sanomatta. Siksi puhun paljon, eikä minulla ole filtteriä. Kun yritän olla haastatteluissa mahdollisimman rehellinen, alkaa vaikuttaa siltä, kuin rakentaisin itsestäni jonkinlaista kuvaa. Juttuni kääntyvät itseään vastaan, kirjailija tuskailee. Onneksi hän ei tunnu epätoivoiselta istuessaan edelleen lattialla. Ainakin hän puhuu yhä vuolaasti ja innostuneesti.
Miki Liukkonen on ahkera ja säntillinen työssään. Kun sovimme haastattelusta puhelimessa, hän ehdottaa tapaamista kello kolmeksitoista. Siihen asti hän kirjoittaisi. Aamuisin hän aloittaa kahdeksalta. Iltapäivällä hän menee ulos. Kiertelee Töölön katuja ja tutustuu uusiin kotikulmiin. —Etten mökkihöperöidy.
Pysähdyttyään vihdoin O:n jälkeen lepäämään Mikillä oli aikaa myös pohtia, mitä hän kirjoittaisi. Hän päätti, että jatkaa seuraavaa kirjaansa vasta, kun löytää uuden tavan ajatella. Se löytyi. Mitä tapahtui?
—Maailmankuvani muuttui. Huomasin, että asiat pysyvät ennallaan, mutta niihin voi suhtautua monella eri tavalla. Hiljaisuuden mestarissa teemana on ihmisten välisen kommunikaation vaikeus, yksinäisyys. Kuolemakin on kirjassa läsnä. Poika on kuollut, ja yksi päähenkilöistä haluaa tehdä itsemurhan. O:sta tuttu, yllättävästä yksityiskohdasta toiseen johtava tarinanjuoksutus lähes makaabereille poluille on ainakin osin tallella, sillä päähenkilö päättää toteuttaa itsemurhan botoxilla.
—Liikaa käytettynä se aiheuttaa halvaantumisen ja sitä kautta lopulta kuoleman, Miki selittää.
Hän väittää menevänsä lukkoon puhuessaan teksteistään. —Olen kamalan huono selittämään. En osaa tiivistää asioita. Sitä paitsi kirjoitan kirjoja, joista on vaikea kertoa, koska niissä ei ole perinteistä juonta. Juoni ei ole minun juttuni. Jännittävää sen sijaan on se, että nyt tarina on Mikille itselleen omakohtaisempi kuin O:ssa. Mukana on asioita, jotka hän tuntee kokeneensa itse.
—Hiljaisuuden mestarin kirjoittaminen ei vaatinut yhtä paljon taustatyötä kuin O, vaikka tässäkin on paljon asiaa. Nyt minulla oli enemmän omaa sanottavaa.
Kirjassa on kolme päähenkilöä: Cowboyksi pukeutunut mies, jota poliisi kuulustelee, koska epäilee miehen murhanneen poikansa. Toinen mies tekee dokumenttia ihmisistä, jotka eivät harrasta joogaa. Cowboyn vaimo on siivoojana huoltoasemalla. Hän sairastaa bulimiaa.
—Cowboyksi pukeutumalla mies ottaa etäisyyttä todelliseen itseensä. Toinen mies taas tutkii sitä, mikä jää sen viereen, mihin kiinnitämme huomion, Miki kertoo. Ennen romaanejaan Miki Liukkonen on julkaissut kolme runokokoelmaa. Jo niistä ensimmäisessä, Valkoisia runoja -teoksessaan, hän pohti ajatusta, että loppujen lopuksi asiat tekee mielenkiintoisiksi se, mikä on huomaamattomana niiden vieressä. Jos kuulostaa vaikealta, voimme lohduttautua sillä, että myös Miki saa tästä kaikesta migreenin.
—Kun keskityn huomaamattomaan, kirjoitan siitä, mikä on vaikeinta sanoa. Migreeni tietysti vain pahenee, kun yritän kirjoittaa sanataiteellisesti hyviä lauseita — kauniisti ja pysähdellen. Olen perfektionisti. Saan tyydytystä siitä, että olen nähnyt vaivaa, kuormittanut aivoja ja mennyt vaikeimman kautta. Se on minulle luonnollista.
kuva: Aki Roukala
Miki istuu edelleen lattialla, mitä nyt nousee välillä hakemaan kahvia. Huomaan miettiväni, kuka leikkaa hänen hiuksensa. Se on tehty hyvin. Muutenkin hän näyttää siltä, että voisi menestyä Milanossa tai Lontoossa valokuvamallina. Ehkä häntä on mystifioitu juuri ulkomuotonsa takia: kaunis runopoika tai romanttisesti paheellinen rokkari, joka soittaa progressiivista punkia bändissä. Nyt musiikki on ollut tauolla.
Lapsena Miki luuli, että hänestä tulee kuvataiteilija, niin innokas hän oli piirtämään. Tiedetään, että Mikillä on synestesia. Se tarkoittaa, että hän kokee ärsytyksen moniaistillisesti. Hän näkee kirjaimet, sanat sekä numerot väreinä ja saattaa kuulla näkemänsä liikkeen. Katsoessaan maisemaa hän jäsentää sen geometrisina kenttinä.
—Aivoni eivät nuku juuri koskaan. Maailmassa on niille liikaa ärsykkeitä. Päässäni on jatkuva informaatiotulva. Saan jatkuvasti uutta inspiraatiota. Se on rasittavaa, mutta myös oleellinen osa ulosantiani. En saa rauhaa, ellen välillä kirjoita kaikkea pois. Välillä Miki yrittää sanoa aivoilleen, että olkaa nyt jo hiljaa. Silloin hän istuu ja tuijottaa seinään.
—Se ähinä ja huokailu on minulle tärkeää. Se on osa sykliä, jonka mukaan väsyn, lepään ja teen työtä. Jutut Mikistä kertovat myös reippaasta alkoholinkäytöstä, sekoilusta Helsingin yössä ja kustantajan bileissä silloin, kun hän asui vielä syntymäkaupungissaan Oulussa.
—Tällä hetkellä en pysty juomaan yhtään. Se tekisi pahaa mielenterveydelleni.
Oulusta Miki muutti Helsinkiin, koska uskoi sen tekevän hyvää uralleen kirjailijana. O:n jälkeen hänet haluttiin tv-ohjelmiin ja haastatteluihin. Helsingissä hän on lähellä kaikkea ja tapahtumien keskiössä. Muutenkin Oulusta katosi sielu, kun hänen lempibaarinsa Never Grow Old lopetti. —En haluaisi olla kirjailijana marginaalissa. Se olisi liian koinsyömää elämää. Miki naurahtaa, että O myi jo ihan hyvin, mutta kollega Tommi Kinnusen myyntilukuihin on vielä matkaa. Niihin hän tähtää.
—Ihmiset ovat valmiita maksamaan juonesta, Miki harmittelee.
—En ole kuitenkaan mikään epäkaupallinen runohiippari. Voisin olla kirjallisuuden David Lynch ja tehdä epäkaupallisesta kaupallista. Mikillä on paljon nuoria lukijoita, jotka seuraavat häntä muun muassa Instagramissa, missä Miki on aktiivisesti läsnä. Hänen julkaisemistaan kuvista näkee, että hän osaa poseerata ja nauttii siitä. Hänellä on monta paria erilaisia aurinkolaseja, joita hän vaihtelee jakamissaan kuvissa.
Miki on omistanut uuden kirjansa, Hiljaisuuden mestari, itselleen.
—En ole epäsosiaalinen, mutta se kuvastaa turhaumaani siitä, etten aina tunne yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa. Viihdyn kyllä seurassa, mutten tunne siihen jatkuvasti tarvetta.
—Meistä jokainen on aina vähän yksinäinen, sillä oma taustamme, kokemuksemme, jopa geenit, muokkaavat sitä, miten näemme asiat. Näkemyksemme ovat aina omia. Miki ei oikein usko aatteisiin. Eduskuntavaalit ovat ovella. Hän ei ole äänestänyt missään poliittisissa vaaleissa vielä koskaan, eikä usko äänestävänsä nytkään.
—Ihmettelen, että joku voi sanoa olevansa tiukasti jonkun yhteisen aatteen takana. Ihmiset ovat kuitenkin aika paradoksaalisia, olemme vähän sitä sun tätä. Vuolaana puhujana Miki tuntee puhumisen vaikeuden.
—Itsensä ilmaiseminen ei ole helppoa. Olen mikiyden amatööri. Monta kertaa hiljaisuudella saa paremman yhteyden kuin sanoilla. Sanat eivät aina johda kohti, joskus hiljaisuus on parempi tie. Miki katselee valkoista yksiötään.
—Juuri nyt minulla on luostarivaihe. Haluan tyhjentää kodistanikin kaiken turhan.
Tämän jutun kuvissa Miki poseeraa Islannissa. Kuvissa on sateenkaaren pää. Se todella osui paikkaan, jonne Miki oli matkustanut kuvaaja Aki Roukalan kanssa. Kuvaustilanne oli tietysti maaginen. —Islannissa naiivius kuoli lopullisesti elämästäni. Olen nyt aikuinen. En usko enää joulupukkiin ja olen itse nähnyt, että sateenkaaren päässä ei ollut aarretta.
