Johanna Venho, 2020. Kuvaaja: Veikko Somerpuro
”Sellaista rakastaa, joka osaa leikkiä samaa leikkiä”
Tove Jansson on ollut minulle lapsesta asti läheinen kirjailija. Kun halusin kirjoittaa taiteen merkityksestä ihmiselle, hän tuli heti mieleen, ja jäi. Mutta millaiselle näyttämölle hänet voi romaanissa asettaa?
Minulle romaanin läpäisee aina jokin kysymys, kirjoittaessa kysyn sitä pitkin matkaa. Se kasvattaa rönsyjä ja poikii uusia kysymyksiä, rajaa sen mitä kerron. Kun on kysymys, on myös perustavanlaatuinen epävarmuus, sellainen kuin elämässä aina. Ehkä se on uskontoni?
Aloin ajatella Klovharua, saarta, jolla Tove Jansson vietti melkein kolmenkymmenen vuoden kesät. Saaressa asioita ei voi ennakoida. Meri on arvaamaton, luonto raju. Vaikka vene on kiinnitetty köysillä kallioon, aalto voi jonain yönä lyödä perälaudan yli ja upottaa sen. Jäät voivat keväällä viedä venevajan mennessään. Sinne, ulkosaaristoon, tuulien armoille, Tove ja Tuulikki tieten tahtoen hakeutuivat, mutta miksi?
Syyskirjassa on kysymys elämässä toteutumisesta. Miten ihminen toteuttaa itseään, miksi joku kokee jäävänsä kesken? Entä mikä kaikki voi vaikuttaa siihen, ettei salli itselleen asioita, joita eniten tahtoisi tehdä? Olen jo kauan ajatellut etenkin naisten ja naiskirjailijoiden elämää: kuinka paljon ulkopuolelta määritellyt odotukset ja roolit ovat eri aikoina rajoittaneet naisia – entä kenelle on ollut mahdollista yhdistää äitiys ja työ?
Romaanin näyttämöksi muotoutui Tove Janssonin kolme viimeistä päivää Klovharun saarella elokuussa 1991. Minua kiinnostaa se, mitä aika tekee ihmiselle. Halusin kirjoittaa vanhasta Tovesta, joka muistaa menneet vuodet. Viisikymppisinä Tove ja Tuulikki aloittivat uuden elämänvaiheen ja rakennuttivat mökin Klovharuun. Alkoi uusi seikkailu, saaren aika, meren kanssa pärjääminen. Yli viisikymmentävuotiaana Tove kirjoitti myös parhaat kirjansa. Kesä 1991 on raja: ”tytöt” ovat tulleet liian vanhoiksi asuakseen keskenään saaressa. Saaresta lähtö on dramaattinen.
Pääsin Klovharulle kirjoittamaan, ja heti, kun astuin ensimmäiset askeleet kalliolla, tajusin, että karu saari muuttaa kirjan, jota olin kirjoittamassa. Paikat ovat kirjoittamisen lähtökohta: haen paikan kautta yhteyttä ihmiseen, josta kirjoitan. Seison paljain jaloin samalla kalliolla, väännän samaa, painavaa avainta lukossa. Kävelen paljain jaloin saaren ympäri, mattopiiska kourassa, koska tiirat hyökkäilevät kohti. Astun hanhenkakkaan, kuljen lokinpesien ohi, liotan jalkoja meressä, en liukastu, kuljen ruoholaukan ja orvokkimattojen ohi, ja kun menen saaren avomeren puoleiselle kalliolle, olen toisessa todellisuudessa.
Tovesta kirjoittaessa mukaan tuli toinen henkilö ja hänen katseensa Toveen: kaksikymmentävuotias ekoaktivisti Maria, jolla on omat syynsä tavata Tove Jansson. Maria muistuttaa joissain suhteissa itseäni nuorena. Käytin kokemuksiani kirjoittamisesta haaveilevana biologianopiskelijana yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella, lamavuosina, jolloin puhuttiin kasvihuoneilmiöstä, otsonikadosta, Linkolasta. Sukupuoliroolit olivat silloin vielä nykyistä kapeammat. Koin ne aika ahdistavina: tytön muotissa oli huonosti tilaa liikkua, olin tytön nahoissa aina vääränlainen. Entä miten olisi pitänyt elää, ettei olisi tuottanut ympäristölle enempää vahinkoa?
Syyskirja kertoo siitä, mitä Maria näkee, kun hän katsoo 77-vuotiasta Tove Janssonia elokuussa 1991. Se kertoo siitä, mihin Maria Tovea ja saarta tarvitsee – mihin hän tarvitse taiteilijaa, joka kulkee rohkeasti omaa tietään, tekee työtä ja rakastaa. Mitä ovia Tove Mariassa avaa? Tarvitseeko Maria peilikseen taiteilijaa, jotta antaisi itselleen luvan elää täydesti? Kysyn myös sitä, mikä on Tove Janssonin nerouden salaisuus – sillä nero hän on, vaikka ja koska haastaa miehisen neromyytin. Mistä hän sai voimansa, oliko perheen – etenkin äiti Hamin – tuki ja rakkaus se peruskallio, jonka varassa hän uskalsi olla oma itsensä? Äidit kannattelevat maailmoja. Joskus he ottavat syliin, antavat kynän käteen ja sanovat: piirrä itse.
Hyvää matkaa saarelle!
- Johanna
Johanna Venho on palkittu runoilija ja kirjailija, joka kirjoittaa sekä aikuisille että lapsille. Hänen edellinen teoksensa, lukijoiden rakastama Sylvi Kekkosesta kertova Ensimmäinen nainen oli Finlandia-ehdokas. Tove Janssonin tuotannossa Venhoa kiehtoo tällä hetkellä eniten Janssonin aikuisille kirjoittama, psykologisesti oivaltava proosa.
Syyskirja, Johanna Venho ja WSOY 2021.
Syyskirja on tarkkanäköinen taiteilijaromaani Tove Janssonista. Saari, meri, sumunharmaa ja kaislankeltainen syksy. Jos haluaa päästä saaresta toiseen, pitää oppia veneilemään.
Syyskirja ilmestyi 23. syyskuuta 2021.
