Toukokuisena perjantai-iltana Savoy-teatteri ulvoo naurusta. Olga Ravn on juuri kertonut poukkoilevan anekdootin kirjailijana olemisesta ja kirjoittamisesta käyttäen aspiriinin kehitystä 1800-luvulla vertauskuvana. Helmi Kekkosen ilmekään ei värähdä, kun hän syöttää keskusteluun lisää kierroksia. Tällaista on Helsinki Lit parhaimmillaan.
Tanskalainen Olga Ravn on pohjoismaisen nykykirjallisuuden suuria tähtiä, joka luotsaa myös feminististä performanssiryhmä ja kirjoittajakoulu Hekseskolenia. Ravnia on ylistetty hänen kyvystään yhdistää eri tekstilajeja mieltä kutkuttaviksi kokonaisuuksiksi. Kosmos on julkaissut Ravnilta Alaiset (2022), Minun työni (2024) sekä Vahalapsi (2025). Pääsimme Helsinki Lit 2025:n kulisseihin haastattelemaan Ravnia.
Haastattelussa Olga Ravn
Minkälaista oli esiintyä Helsinki Litissä Helsingissä?
”Oloni lavalla oli turvallinen, kiitos Helmin, ja pystyin selvästi tuntemaan yleisön läsnäolon. En ole aiemmin käynyt Helsingissä, ja olin iloinen siitä, että ihmiset nauroivat jutuilleni.
Kirjailijana minulle oli tärkeää tuntea aito yhteys lukijoihin, koska harvoin tietää, miten kirjat oikeasti elävät maailmalla.
Yllätyin, kuinka moni tuli juttelemaan esiintymiseni jälkeen ja kertoi lukeneensa kirjani. Aistin, että ihmiset olivat löytäneet yhteyden tekstiini ja se on minulle tärkeää.”
Minkälaisia terveisiä haluat lähettää lukijoillesi?
”Oli ihanaa käydä täällä. Voi kuulostaa ehkä vähän kliseiseltä mutta usein harmittelen, etten pääse kunnolla käsiksi suomalaiseen kulttuuriin, eteenkään kirjallisuuteen. Luen paljon ruotsalaista ja norjalaista kirjallisuutta sekä käännöksiä Atlantin takaa, mutta suomalainen kirjallisuus on jäänyt minulle vieraammaksi. Siksi oli erityisen hienoa saada luotua tänne yhteysi. Ajattelen Suomea usein aika coolina maana ja suomen kieli on todella kaunista.”
Sekä Vahalapsessa että Minun työssäni tyyli on poeettinen, fragmentaarinen ja usein kokeileva. Miten löydät muodon tekstillesi?
”Minulle tärkeintä on kokemuksen ja muodon kohtaaminen – se, miten kieli muokkaa kokemusta ja toisinpäin. En usko, että mikään muoto on neutraali. Kaikessa on ideologiaa, perinteitä ja valintoja mukana, vaikka en aina olisi niistä tietoinen. Minulle kirjoittaminen on pitkälti kuuntelemista ja etsimistä: miksi kirjoitan juuri nämä lauseet nyt, ja miksi jotkut tekstit tuntuvat kuuluvan yhteen, vaikka olisivat syntyneet erillään.
En itse pidä kirjojani erityisen kokeellisina tai fragmentaarisina – yritän kirjoittaa niin normaalisti kuin osaan. Tyylini heijastaa sitä, miten koen maailman ja millainen suhde minulla on kieleen. Haluaisin olla ”normaali” ja elää vähemmän monimutkaista, vähemmän kaoottista elämää. Pitkään ajattelin, että kutsuisin teostani Minun työni nimellä Normaali kirja, itse asiassa se oli työnimenä kauan. Kirjoitin teoksessa siitä tunteesta, kun raskauden myötä syntyy voimakas halu olla normaali, keskellä, keskiverto ja tasapainossa – koska se liitetään terveyteen, erityisesti lapsen terveyteen.
Raskaana ollessa halusin olla normaali äiti, koska yhteiskunnassa elää ajatus, että haavoittuneet tai "oudot" äidit voivat vahingoittaa lasta jo pelkällä olemassaolollaan. Kirjassa on ristiriita, toisaalta kritiikki perinteistä äitihahmoa kohtaan, toisaalta kaipuu olla hyvä äiti – ja yritys ymmärtää, mitä se edes tarkoittaa. En tiedä, pääseekö romaani lopulta mihinkään ratkaisuun, mutta itse olen ehkä päätynyt siihen, ettei ole olemassa yhtä tapaa olla hyvä äiti. On tarpeeksi, kun voi olla riittävän hyvä äiti.”
Vahalapsi-romaanisi sisältää paljon viitteitä noitavainojen mytologiaan ja rituaaleihin. Kerroit lavalla, että teit paljon tutkimusta romaania varten. Minkälainen prosessi oli?
“Tein taustatutkimusta Vahalasta varten noin kahden vuoden ajan, vaikka en alun perin aikonut kirjoittaa romaania noitavainoista. Olin tehnyt jo aiemmin erilaisia projekteja kuten radionäytelmiä, esityksiä, visuaalisia töitä ja työpajoja, jotka käsittelivät pohjoismaiden noitavainojen rituaaleja ja kansanperinnettä. Tutkimusprosessi jakautui oikeastaan kahteen osaan. Ensiksi perehdyin noitavainojen oikeudelliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin, joka osoittautui sekä järjestelmälliseksi että monimutkaiseksi.
Kokeilin myös itse noitarituaaleja osana sellaista lähestymistapaa, jota voisi kutsua kokeelliseksi ekologiaksi. Halusin nähdä, mitä tapahtuu, kun reseptejä ja loitsuja ei vain lue vaan toteuttaa itse tekemällä. Lopulta tutkimus ei ollut enää vain lukemista tai historiallisten paikkojen katsomista päivällä. Aloin käydä rituaalipaikoilla yöllä, tiettyyn vuodenaikaan, silloin, kun tietyt asiat kansanperinteen mukaan tapahtuivat. Pyysin myös ystäviäni osallistumaan rituaalien uudelleenesittämiseen. Olen rekonstruoinut monia vanhoja kansanomaisia maagisia rituaaleja ja seremonioita, koska niihin on tallentunut paljon hiljaista tietoa ja myös paljon inspiraatiota, jota hyödynsin kirjassa. Ja oli se myös ihan vaan hauskaa.”
