Kuukauden lukija -juttusarjassa haastatellaan ihmisiä, joille Keltaisen kirjaston kirjavalikoima on erityisen rakas ja tärkeä. Osa artikkeleista on julkaistu aikaisemmin Keltaisen kirjaston kotisivuilla.
Kuukauden lukijana on tässä kuussa monen rakastetun kirjan suomentaja, Kristiina Rikman. Hän on antanut suomalaisen äänen John Irvingille, Alice Munrolle, Elizabeth Stroutille ja monelle muulle kirjailijalle. Hänet tunnetaan myös teoksestaan Suom. huom.: kirjoituksia kääntämisestä (2005). Koska Rikmanilla on sana hallussa, annetaan hänen kertoa omin sanoin suhteestaan Keltaiseen kirjastoon. Lava on sinun, Kristiina!
“Tutustuin Keltaiseen kirjastoon lukioaikana Sysmän kunnankirjastossa.”
Minulla oli kannustava äidinkielen lehtori, joka teetti esseitä kotimaisten kirjojen lisäksi myös maailmankirjallisuudesta. Harrastin lukemista ja kirjoittamista ja Steinbeck ja Hemingway tekivät vaikutuksen. Mutta en minä tuolloin varmaan kiinnittänyt suomentajan nimeen huomiota. Steinbeckin Vihan hedelmät ja Eedenistä itään tekivät suuren vaikutuksen, samaten Hemingwayn Kirjava satama. Molemmat 1960-luvun suuria aikalaiskirjailijoita!
Beatles oli aikansa ilmiö ja John Lennonin kirjat, jotka Anselm Hollo suomensi, olivat nonsense-runoutta, vaikken termiä silloin vielä tuntenutkaan. Alkuteosta näkemättäkin tajusin, miten iso merkitys käännöksellä oli lukukokemukseen.
Ja sitten olinkin jo Helsingissä opiskelemassa ja sattuman oikusta päädyin suomentajaksi ja hivuttauduin dekkareiden ja lastenkirjojen kautta Keltaiseen kirjastoon. Onni potkaisi, kun sain Sirkka Kurki-Suoniolta tarjouksen suomentaa silloin vielä tuntemattoman amerikkalaisen kirjailijan, John Irvingin, romaanin The World According to Garp. Garpin maailma. Sen kirjoittaja hymyili poikamaisen hurmaavasti kirjan takakannessa. Garpin maailma oli bestseller kaikkialla maailmassa. Ja minulle urkeni nelikymmenvuotinen savotta Johnin kirjojen parissa. John tuntui minulle läheiseltä myös siksi, että meitä yhdistivät paini ja paloaate. Ammoin edesmennyt isäni oli painija ja palomestari ja siksi Johnin molskinmakuinen ja joskus nokinenkin maailma tuntui tutulta.
Hopeahääpäiviä, “pikkunobeleita” ja muita hauskoja sattumuksia
On muuten hassu juttu, että kun kääntää jonkun kirjailijan kaikki teokset ja työtoveruus kestää vuosikymmenestä toiseen, sitä harhautuu kuvittelemaan, että tuntee kirjailijan todella syvällisesti. Ja toki me tapasimme monesti PR-kiertueilla ja yleisöluennoilla, kirjakauppatilaisuuksissa ja illallisilla. Suomessa ja maailmalla. 25 vuoden tuttavuuden jälkeen julkenin pitää puheen, jossa sanoin, että ”jos olisimme naimisissa, nyt meillä olisi hopeahääpäivä”. En tiedä mitä Johnin vaimo siitä tuumasi, mutta juhlaväellä oli hauskaa. Viimeksi Suomessa käydessään John vielä vannotti minua elämään kauemmin kuin hän, jotta varmasti ehtisin suomentaa kaikki hänen teoksensa. Aikamoinen testamentti…
Yhtä aikaa Irvingin kanssa minulle löytyi toinenkin mieluisa kirjailija Atlantin takaa Kanadasta: Alice Munro. Hänet tapasin kerran, lyhyesti, Torontossa. Munron saama Nobelin kirjallisuuspalkinto oli kuin pikkunobel minullekin! Myös Munron kanssa sain tehdä työtä usean vuosikymmenen ajan. Oli hienoa päästä katsomaan hänen novelliensa maailmaa naisen salaviisaasta näkökulmasta Irvingin yltäkylläisen ja 80-luvulla ronskin elämänkuvauksen ohessa. Suomentaja kun voi ja saa kääntää niin miesten kuin naistenkin romaaneja, uida milloin kenenkin nahkoihin.
Lempikirjailijoita ja suosikkikirjoja matkan varrelta
Uusin lempikirjailijanikin on Keltaisen kirjaston väkeä: Elizabeth Strout. On ollut ihanaa kääntää Stroutia ja nähdä miten hänen teoksiaan odotetaan myös suomennoksina! Lucy Barton ja Olive Kitteridge ovat lempihahmojani. Melkein kuin sukulaisia, tai ystäviä! Mitä vanhempi Olive, sen parempi! Strout osaa kuvata ronskin ja suorapuheisen ikääntyvän naisen niin hienosti, että vaikka hän ärsyttää, häntä ei voi olla rakastamatta. Sellaisia me vanhenevat naiset olemme. Oma minäkuva alkaa valjeta vasta seitsemissäkymmenissä, jos silloinkaan.
Olen ottanut tavakseni lukea kesäisin ainakin yhden paksun romaanin. Lempikirjani on japanilaisen Junichiro Tanizakin Makiokan sisarukset. Se on myös tyttäreni ja hänen ystävättäriensä lempikirjoja. Laiturilla auringonvarjon alla istuessa on ihanaa seurata sisarusten elämää Kai Niemisen mainiossa suomennoksessa.
Uusista keltaisista olen viimeksi lukenut Evie Wyldin Me olemme susia, Aleksi Milonoffin suomennoksena. Jhumpa Lahirin Kaimaa (suom. Kersti Juva) rakastan, eikä hänen italiaksi kirjoittamansa Missä milloinkin hullumpi ollut, kiitos Helinä Kankaan suomennoksen.
Jokainen kirja on kuin eletty elämä
Yli viisikymmentä vuotta on kulunut maailmankirjallisuuden kanssa kuin siivillä. Työ on ollut antoisaa, monipuolista ja avartavaa. Kirja kirjalta olen oppinut lisää elämästä ja tutustunut lukuisiin mielenkiintoisiin ihmisiin. Mielikuvat luon vanhanaikaisesti paperille painetuista kirjoista, en e-kirjoista enkä äänikirjaversioista. Harvoin elokuvakaan vastaa sitä sisäistä filminauhaa, joka kääntäessä mieleen tallentuu. Jokainen käännös kun on tekijänsä oma tulkinta alkuteoksesta.
”Jokainen päivä on kokonainen elämä”, sanoo Jacques Brel. Jokainen kirja on kuin eletty elämä.
Kiitos Kristiina Rikman upeista suomennoksistasi! 💛
