Kaunokirjallisuuden uudet tuulet: dokumenttiromaani ja biofiktio

Keltaisen kirjaston kevätkausi käynnistyy vahvasti. Ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, mikä tekee tammikuussa ilmestyneestä Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojista (suom. Pauli Tapio) aavemaisen ajankohtaisen teoksen, vaikka sen sotakuvaus pohjautuukin Neuvostoliiton Afganistanin-sotaan. Maaliskuun alussa Keltainen kirjasto saa uuden mielenkiintoisen kirjailijan, kun chileläisen Benjamin Labatutin Maailman kauhea vihreys (suom. Antero Tiittula) ilmestyy. Tammen oma Tunnustan lukeneeni -podcast perehtyi näiden teosten lajityyppeihin tarkemmin:

Tunnustan lukeneeni -podcast faktion jäljillä

Faktaa ja fiktiota on yhdistelty romaanitaiteessa maailman sivu. Usein sillä on voitettu merkittäviä kirjallisuuspalkintoja, joskus se on johtanut kafkamaisiin vaikeuksiin. Tai molempia. Mutta miten sitten lukea kertomakirjallisuutta, joka heti kättelyssä ilmoittaa olevansa… no, totta? Kenen totuus se on ja mitä siitä pitäisi ajatella?

Yksi tunnetuimmista faktan ja fiktion sekoittamisesta pulaan joutuneista kirjailijoista on ukrainalaissyntyinen nobelisti Svetlana Aleksijevitš. Erilaisia tyylilajeja urallaan kokeillut kirjailija päätyi lopulta yhteisöromaaniksi kutsumaansa proosamuotoon, jonka on tarkoitus kuvata yksilöä poliittisen järjestelmän puristuksissa. Sinkkipoikia (suom. Pauli Tapio) varten hän haastatteli lukuisia Afganistanin sotaan (1979–1989) osallistuneita neuvostosotilaita ja heidän omaisiaan. Syvimpiä tuntojaan nimettöminä vuodattaneet haastateltavat selvästi luottivat Aleksijevitšiin – kunnes eivät sitten luottaneetkaan.

”En ole koskaan sanonut noin”

Kaksi vuotta Sinkkipoikien ilmestymisen jälkeen, 1991, useat kirjassa haastatelluista ihmisistä olivat vaatimassa kirjailijaa oikeuden eteen. Afganistanin sota oli ollut Neuvostoliitossa poliittisesti tulenarka aihe sodan alusta lähtien, eikä Sinkkipoikien kriittistä sävyä katsottu hyvällä. Aleksijevitšista tuli valtiojohdon silmätikku – ja haastatelluille kiire perua puheitaan. Kannekirjelmissään veteraanit syyttivät kirjailijaa vääristelemisestä, sepittämisestä, omavaltaisista tulkinnoista ja kertakaikkisesta valehtelusta.

Totuudesta sellaisenaan kuin ihmiset itse olivat sen kokeneet oli tullut epätoivottua ja menneiden käsittelystä herjausta. Sankareista olisi pitänyt kirjoittaa kauniita kirjoja, ei lainkaan sellaisia kuin Sinkkipojat.

W.G. Sebaldin jäljilllä

Sankareita käsitellään myös chileläisen Benjamin Labatutin Maailman kauhea vihreys -teoksessa (suom. Antero Tiittula). Keltaisessa kirjastossa debytoivan Labatutin kirjassa Schrödingerin ja Einsteinin kaltaiset tieteen sankarit ovat saaneet osakseen tyystin erilaisen käsittelyn kuin epäonniset neuvostosotilaat: Labatut ei edes yritä pysytellä totuudessa. Hänen fiktiivistä tutkielmatyyliään onkin jo ehditty verrata esseistisen proosan supertähteen, W. G. Sebaldiin.

Biofiktio lienee kuitenkin genre, joka Maailman kauheaan vihreyteen sopii parhaiten. Vaikka päähenkilöt ovat oikeita, historiallisia hahmoja, ei heitä ole tarkoituskaan kuvata totuudenmukaisesti. Keskeisempää on tarjota päähenkilön elämään kiinnostava näkökulma, jolloin rohkeatkin tulkinnat ovat mahdollisia.

Ja ne tulkinnat ovat kyllä rohkeita!

Jos haluat kuulla niistä lisää, ota kuunteluun Tammen Tunnustan lukeneeni -podcast!