Verta vuotava kivi

On mäkiä, joilla ruoho ei tahdo kasvaa. On tienristeyksiä ja ahteita, joiden nimi viittaa hirsipuuhun tai mestauspölkkyyn, vaikka itse tapahtumista on kulunut vuosisatoja. Maisema muistaa, vaikka ihmiset unohtavat.

1600–1800-luvuilla mestauslavalle noustiin muun muassa murhista, noituudesta ja ryöstöistä. Suomessa ja muualla Euroopassa teloitukset olivat julkisia tapahtumia, joihin kokoontui väkeä lähikylistä ja kaupungeista. Ne olivat sekä oikeudellisia toimituksia että yhteisöllisiä rituaaleja.

Teos yhdistää oikeushistoriallisen tutkimuksen, arkistolähteet ja suullisen perimätiedon. Kirja ei keskity julmuuteen vaan siihen, miten kuolemanrangaistus ymmärrettiin – ja pohtii, miksi sen muistot elävät yhä.

Oikeuden pöytäkirjat kertovat rikoksista, tuomioista ja rangaistusten täytäntöönpanosta. Kansanperinne on säilyttänyt myös toisenlaisia muistoja – kertomuksia syyttöminä tuomituista, viime hetken armahduksista, verta vuotavista kivistä ja mestatun pään viimeisistä eleistä. Näissä tarinoissa oikeus ei aina toteudu samalla tavalla kuin virallisissa asiakirjoissa.