Viipurin menetys

Sodan julmuus korostuu Viipurin katkerista taisteluista kertovassa uutuusromaanissa. Viipurin menetys on pomminvarmaa Kososta!

Kesäkuinen päivänpaiste Viipurissa vuonna 1944 ei hymyilytä ylikersantti Arvo Liekoskea, sillä hän tietää, että asiat kaupungissa ovat ”koko lailla perseellään”, kuten alikersantti Mörsky asian ilmaisee. Suomalaisten puolustusrakennelmat ovat hätäisesti kyhättyjä ja keskeneräisiä. Ilmatorjunnan varustus on surkea, ja ammustäydennystä ei kuulu. Ruokahuollosta kukaan ei tiedä mitään. Viipuriin marssivat perääntyvät suomalaissotilaat muistuttavat enemmän nääntyneitä kerjäläisiä kuin sotilaita. Edes ylin johto ei näytä olevan täysin tietoinen tilanteen vakavuudesta.

Prikaati ei todellakaan ole valmis suurtaisteluun.

Neljännessä romaanissaan Viipurin menetys Kristian Kosonen kuvaa suomalaisten sotilaiden olosuhteita ja mielialoja jatkosodan loppuvaiheessa. Viipurin menetys on raskas luku Suomen historiassa, mutta Kosonen ei kierrä vaikeita aiheita: pelkoa, kyvyttömyyttä, pettymystä, häpeää, pakokauhua. Silmiin piirtyy kuva väsyneestä nuorukaisesta, joka kiväärinpiippu takaraivoon kipeästi kolahdellen juoksee pakoon, kun vaihtoehtoina on joko perääntyä tai tuhoutua.