Kääntäjät ja kirjakauppiaat ympäri maailman saivat esittää Elena Ferrantelle yhden kysymyksen uuden Aikuisten valheellinen elämä -romaanin ilmestymisen kunniaksi. Tähän koottuna mielenkiintoinen ja harvinainen haastattelu. Mukana myös kysymys Suomesta! Kysymykset ja Ferranten vastaukset on suomentanut Helinä Kangas.
Napolin murteella on romaaneissanne tärkeä rooli. Monille henkilöhahmoille kaikkein luonnollisinta olisi luultavasti puhua murretta, mutta sitä ei kirjoissanne juuri esiinny; useammin murretta kuvaillaan tai se ilmaistaan italialla, jossa on murteellisia kaikuja. Voisiko siis sanoa, että tekin teette aina välillä käännöstyötä, kuulette mielessänne henkilöhahmojenne äänen ja muunnatte sen yleiskielelle? Marcello Lino, kääntäjä, kustantamo Intrinseca, Brasilia
Kyllä, mutta se on rasittavaa ja melko turhauttavaa kääntämistä. Sen sijaan käytän apunani luomieni henkilöhahmojen kertojanluonnetta. Romaaneissani ”kertojanäänenä” on usein sivistynyt, sukujuuriltaan napolilainen ja synnyinkaupunkinsa murteen hyvin tunteva nainen, joka on asunut jo pitkään muualla ja jolla on vahvat syyt pitää Napolin murretta väkivallan ja julkeuksien kielenä. Sanon ”kertojanääni” lainausmerkeissä, sillä kyse ei ole suullisesta äänestä vaan kirjallisesta kerronnasta. Delia, Olga, Leda ja Elena kertovat, suoraan tai epäsuorasti, kirjoittamalla, ja heidän käyttämänsä italia on eräänlainen kielimuuri Napolia vastaan. Sanokaamme, että he ovat kukin tavallaan luoneet pakenemisen, vapautumisen ja kehityksen kielen suojellakseen itseään siltä murreympäristöltä joka on muovannut ja piinannut heitä lapsuudessa ja nuoruudessa. Mutta tällainen kieli on haurasta, kun taas murre on tunnetasolla vahvaa, ja kriisien ilmetessä se nousee pintaan, siirtyy yleiskieleen ja leimahtaa esiin kaikessa rajuudessaan. Toisin sanoen silloin kun yleiskieli kirjoissani väistyy ja alkaa saada murteellisia sävyjä, se on merkki siitä, että menneisyys ja nykyisyys ovat ahdistavasti ja kipeästi sekoittumassa myös kielen tasolla. En yleensä matki murretta vaan annan lukijan vaistota sen kuin geysirinä, joka voi purkautua milloin tahansa.
Aiemmissa romaaneissanne naisilta on mennyt vuosikymmeniä, jopa kokonainen elinikä saada äänensä kuuluviin ja puolustaa oikeuttaan itsenäisyyteen. Giovanna taas onnistuu vapautumaan ympäristönsä vaatimuksista ja tavoista uskomattoman lyhyessä ajassa. Onko hän erikoistapaus, vai johtuuko se siitä, että hän kuuluu eri sukupolveen, toisin sanoen: ovatko äitiemme pyrkimykset ja ponnistukset kantaneet hedelmää ja vaikuttaneet naisten voimaantumiseen? Király Kinga Júlia, kääntäjä, kustantamo Parks Publishing, Unkari
Giovanna on hyvin erilainen kuin Lila ja Lenù. Hän on saanut modernin, epäuskonnollisen ja hyvin demokraattisen kasvatuksen. Hänen opettajavanhempansa lähtevät siitä, että tyttärestä tulee koulutettu, vapaa, itsenäinen ja menestynyt nainen. Mutta pieni sattumus katkaisee Giovannalle viitoitetun tien, ja tyttö alkaa mieltää itsensä valehtelevan ympäristönsä pilaantuneena hedelmänä. Hän alkaa epätoivoisesti karistaa yltään saamaansa kasvatusta pyrkien ikään kuin tavoittamaan oman elävän ruumiinsa paljaan, yksinkertaisen totuuden. Myös Lenù ja Lila yrittävät päästä kotikorttelin ikeestä, mutta siinä missä he joutuvat työläästi luomaan välineet, jotka auttavat heitä vapautumaan ulkoisesta ja sisäisestä kurjuudesta, Giovanna löytää nuo välineet jo valmiina kotoaan ja käyttää niitä sitä maailmaa vastaan, jolta on ne saanut. Hänellä on jo aseet kapinaansa, joten siitä tulee nopea ja määrätietoinen. Mutta oman minän alasajo on riskialtis hanke. Ei voi muuttua, luoda toista, aidompaa minää ilman vaaraa, että samalla kadottaa itsensä.
Naispuolisiin henkilöhahmoihin verrattuna ”ferrantelaiset” miehet vaikuttavat verrattain yksinkertaisilta tai yksipuolisilta. Onko teoksissanne joku mies, jonka näette positiivisempana kuin muut tai josta pidätte erityisesti? Jiwoo Kim, kääntäjä, kustantamo Hanglisa Publishing, Etelä-Korea
Enzo. Pidän miehistä, jotka näyttävät voimansa auttamalla hienovaraisesti naista elämässään, ja tekevät sen ilman pitkiä puheita ja tunteiluja tai vaatimatta jotakin takaisin. Kyky todella ymmärtää naista on minusta miehen korkein älyn ja rakkauden muoto. Sitä tapaa harvoin. En nyt puhu niinkään karkeista ja väkivaltaisista miehistä, joiden viimeisin ilmentymä ovat aggressiiviset moukat sosiaalisessa mediassa ja televisiossa. Minusta on hyödyllisempää puhua sivistyneistä miehistä, kuten työ- ja opiskelutovereistamme. Useimmat heistä pitävät edelleen meitä naisia viehättävinä pikku olentoina, jotka he ottavat huomioon vain halutessaan vähän leikkiä kanssamme. Pieni vähemmistö on pinnallisella tasolla oppinut ”naisten ystävän” mallin ja haluaa opettaa, mikä meille on parasta, mutta heti kun nainen tekee selväksi, että hän haluaa itse päättää, mikä hänelle on parasta, sivistynyt pinta alkaa rakoilla ja esiin nousee tuttu sietämätön pieni mies. Ei, meidän miehiset kasvattajamme pitää kasvattaa joka mielessä uudelleen. Tällä hetkellä luotan vain Enzoon, Lilan kärsivälliseen elämänkumppaniin. Toki voi käydä niin, että tämänkaltainenkin mies jossain vaiheessa väsyy ja lähtee, mutta ainakin hänestä jää hyvä muisto.
Mihin pisteeseen saakka ihminen voi mielestänne ”jättää Napolin”, toisin sanoen luoda nahkansa kaukana omista juuristaan ja ”kohtalosta”, joka hänelle on syntymässä määrätty? Esty Brezner, kirjakauppa Ádraba, Jerusalem, Israel
Haluan aloittaa sanomalla, että pois lähteminen ei tarkoita omien juuriensa pettämistä, päinvastoin. Pitää lähteä, jotta pystyy näkemään taustansa ja tekemään siitä oman kasvunsa pohjan. Elämän kuluessa meistä tulee kuin täyteen pakattuja varastoja. Vanhojen kokemusten päälle kertyy uusia, jotka sulautuvat niihin muuttaen ja sekoittaen niitä. Häilymme usein mitä moninaisimpien elämäntapojen välillä, jotka milloin rikastuttavat, milloin köyhdyttävät identiteettiämme. Mutta synnyinpaikka on ja pysyy. Se on perusta, jonka päälle rakentuvat ensimmäiset kokemuksemme, tapamme katsoa, käyttää mielikuvitustamme ja ilmaista itseämme. Ja mitä tukevampana me tuon perustan koemme, sitä monipuolisemmiksi muualla saadut kokemukset muodostuvat. Napoli ei olisi ainoa todellinen kaupunkini, ellen olisi muissa paikoissa ja kohtaamisissa muiden ihmisten kanssa tajunnut, että siellä ja vain siellä aloin ujosti käyttää itsestäni sanaa ”minä”.
Kaikissa romaaneissanne miesten ja naisten keskinäiset suhteet ovat hyvin hauraita, useimmiten onnettomia, kun taas aidosti kasvattavat, uusiin suuntiin johdattavat kokemukset tapahtuvat naisten välillä. Voisitteko ajatella, että teitä kirjailijana tai lukijana voisi kiinnostaa tarina suhteellisen ”onnellisesta” miehen ja naisen välisestä suhteesta? Vai katsotteko, ettei se olisi kaunokirjallisesti kovin vakuuttavaa? Ana Badurina, kääntäjä, kustantamo Profil, Kroatia
Kun kirjallisuudessa jokin ei tunnu vakuuttavalta, se johtuu usein siitä, että todellisuutta tulkitaan liian rakentavasta näkökulmasta. En kuulu niihin jotka ajattelevat, että onni alkaa siitä kun tarina päättyy (kuten lauseessa: ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”). Onnellisesta pariskunnasta voi varmasti kirjoittaa, olen tuntenut sellaisia pareja paljon. Kerran jopa luonnostelin tarinan, jossa onneton nainen päätti tehdä tutkimuksen, aivan kuten rikosromaanissa, omien iäkkäiden vanhempiensa onnellisesta avioliitosta. En nyt halua ikävystyttää teitä kertomuksen kululla. Sanon vain että te, Ana, tiivistitte tuon tarinanpoikaseni loistavasti puhumalla ”suhteellisen ’onnellisesta’ miehen ja naisen välisestä suhteesta”. Minun nähdäkseni onni on kerrottavissa vain silloin, kun se lähtee tuon ”suhteellisen” pohdinnasta ja halusta selvittää syyt lainausmerkkeihin, jotka te lisäsitte sanaan ”onnellinen”.
Millä tavalla Italia on vaikuttanut teihin kirjailijana, tai tarkemmin sanottuna: millä tavalla kaupunki, jonne romaaninne sijoittuvat, vaikuttaa henkilöhahmojenne tarinaan ja elämään? Audrey Martel, kirjakauppa Librairie l’Exèdre, Québec
Merkittävä osa kokemuksistani sijoittuu Italiaan. Tässä maassa on kaikki se, mikä on sydäntäni lähellä, alkaen kielestä jota olen käyttänyt siitä lähtien kun opin puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan. Mutta nuorena tyttönä arkipäivän todellisuus harmitti minua. Se, mikä tuntui kertomisen arvoiselta, ei koskaan ollut minun kotonani, minun ikkunoideni alla, minun kielessäni tai murteessani, vaan aina jossain muualla, Englannissa, Ranskassa, Venäjällä, Yhdysvalloissa, Latinalaisessa Amerikassa jne. Kirjoitin eksoottisia tarinoita, jotka häivyttivät Italian maantieteen ja nimistön, sillä ne tuntuivat minusta sietämättömiltä, ja olin varma että ne olisivat tappaneet tarinan heti kättelyssä. Minua intohimoisesti kiinnostava suuri kirjallisuus ei ollut italialaista, tai jos olikin, se pystyi nerokkaasti kiertämään kaupunkien, ihmisten ja murteiden italialaisuuden. Asenteeni oli lapsellinen, mutta se pysyi ainakin kaksikymmenvuotiaaksi saakka. Mutta sitten kun koin tietäväni tuosta rakastamastani kirjallisuudesta riittävästi, aloin pikkuhiljaa kiinnostua myös oman maani kirjallisesta perinteestä ja opin käyttämään teoksia, jotka vaikuttivat minuun syvimmin ja joista sain sysäyksen kirjoittaa siitä, mikä oli siihen mennessä tuntunut liian paikalliselta, liian kansalliselta, liian napolilaiselta, liian naiselliselta, liian omalta, jotta siitä olisi voinut kertoa. Nykyään ajattelen, että tarina toimii, jos se puhuu siitä, mikä on kirjailijan sisintä kaikkein lähinnä, jos sitä ovat innoittaneet rakkaat tekstit, jos kirjoittaa tässä ja nyt hyvin tuntemaansa kokemustaustaa vasten taidolla, jonka on hankkinut perehtyessään intohimoisesti kaikkien aikojen ja paikkojen kirjallisuuteen. Henkilöhahmoihin pätee sama: heistä tulee tyhjiä, ellei heihin tee solmua, jota tilanteen mukaan kiristää ja löyhdyttää, sidettä, jonka haluaisi katkaista mutta joka kestää.
Mikä innoitti teitä kirjoittamaan Aikuisten valheellisen elämän? Oletteko sitä mieltä, että aikuiset valehtelevat? Toisilleen, lapsilleen ja myös itselleen? Dina Borge, kirjakauppa Norli Nye Sandvika, Norja
Pikkutyttönä valehtelin paljon ja minua usein rangaistiin valheistani. Noin neljätoistavuotiaana päätin monien nöyryytysten jälkeen parantaa tapani. Mutta vähitellen huomasin, että siinä missä minun lapsellinen palturinpuhumiseni oli mielikuvitusharjoittelua, aikuiset, jotka aina olivat niin valheita vastaan, valehtelivat itselleen ja toisilleen täysin vaivattomasti, ikään kuin valhe olisi heidän luontainen keinonsa osoittaa olevansa johdonmukaisia ja järkeviä, edellytys sille, että he pystyivät kohtaamaan lähimmäisensä ja esiintymään lapsilleen arvovaltaisena roolimallina. Tietyllä tavalla tämä nuoruusajan vaikutelma on ruokkinut Giovannan tarinaa.
”Ääriviivojen hälveneminen” on yksi Loistavan ystävän avainkäsitteitä, toisin sanoen Lilan ”tunne, että hän siirtyi sekunnin murto‑osaksi johonkin ihmiseen tai esineeseen tai numeroon tai tavuun rikkoen sen rajat”, teidän sanojanne lainatakseni. Voisiko väittää, että myös Giovanna kokee eräänlaisen ääriviivojen hälvenemisen, ehkä jopa pysyvästi, kun täydellisen perheen julkisivu romahtaa ja hän omaksuu uudenlaisen minäkuvan? Demetra Dotsi, kääntäjä, kustantamo Patakis, Kreikka
Kyllä, nyt kun sitä ajattelen, uskon todellakin niin. Mutta täytyy pitää mielessä, että Lilalle ääriviivojen hälveneminen on ruumiillinen kokemus, eräänlainen sairaus. Hän kuvaa noilla sanoilla maanjäristystä, jonka keskuksena on kaikkien viiden aistin äkillinen toimintahäiriö. Giovanna on minusta lähempänä Elenaa, joka kirjoittamalla muovaa Lilan käyttämää ilmaisua ja korostaa sen kuvaannollista merkitystä. Hänelle ääriviivojen hälveneminen näyttäytyy irtiottona, kurottautumisena kotikorttelin ulkopuolelle, rajojen ylittämisenä, muuttumisena yhä uudeksi ihmiseksi, sumentavien harsojen riuhtaisemisena sivuun tuskaa, mutta myös ylpeyttä tuntien. Lilalle kokemus aiheuttaa niin voimakkaita fyysisiä oireita, että hän sairastuu. Elenalle ja Giovannalle rajojen hälveneminen on vertauskuvallista, ja vertauskuvat satuttavat hiukan vähemmän.
Miksi palaatte uudessa romaanissanne Napoliin? Mikä siinä kaupungissa vaatii tulla kerrotuksi yhä uudelleen? Voisitteko kuvitella kirjoittavanne joskus tulevaisuudessa jostakin muusta kaupungista? Ja uskotteko, että se olisi helpompaa vai vaikeampaa? Elsa Billund, kirjakauppa Billunds Boghandel, Fredericia, Tanska
Kirjoittaa voi mistä paikasta tahansa, tärkeää on tuntea se perinpohjaisesti, muuten kerronta on vaarassa jäädä pinnalliseksi. Olen käynyt monissa eri kaupungeissa ja tehnyt niistä sivukaupalla muistiinpanoja. Minulla on paljon merkintöjä esimerkiksi Kööpenhaminasta, ja halutessani voisin käyttää niitä jossakin kertomuksessa samaan tapaan kuin olen kirjoittanut vaikkapa rakastamastani Torinosta. Mutta minulla on tunne, että nuo kaupungit eivät oikeasti kuulu minulle, ja jos kirjoitan niistä, teen sen siksi, että yritän tehdä niistä omiani. Napolin kohdalla tilanne on toinen. Napoli on jo osa minua minä osa sitä. Minun ei tarvitse etsiä näkökulmaa Napoliin, se on ollut minulla syntymästäni saakka. Kirjoitan kaupungista yhä uudelleen, jotta näkisin sen ja itseni ja jotta se näkisi yhä selvemmin minut.
Napoli on ärsyttävä kaupunki niin hyvässä kuin pahassa, ja se on aina ollut romaanienne keskiössä. Aikuisten valheellisessa elämässä Napoli on jaettu kahteen eri maailmaan: yläkaupunkiin ja alakaupunkiin. Oletteko uusimmassa romaanissanne yrittänyt yhdistää nämä kaksi mikrokosmosta? Dr Chen Ying, kääntäjä, kustantamo Shanghai99, Kiina
Minua on aina kiehtonut vastakohtapari ylhäällä-alhaalla. Hiukan yksinkertaistaen voisin sanoa, että rakennan tarinani lähes aina nousemista, laskeutumista, kaatumista ja uudelleen nousemista kuvaavien verbien ympärille. Panitte aivan oikein merkille, että uusimmassa kirjassani tämä yhteys on erityisen keskeinen. Napolin kaupunginosien nimet tarjosivat minulle kimmokkeen kehittää romaania siihen suuntaan. Kaupungissa todella sijaitsee kukkula nimeltä Rione Alto. Sinne noustaan kapeaa katua, jonka nimi on via San Giacomo dei Capri. Minusta tuntui mielenkiintoiselta ajatukselta, että Giovannan isä Andrea asuisi perheineen siellä ylhäällä ja yrittäisi myös kotiosoitteensa avulla peittää ”alhaisen” syntyperänsä. Mutta nuoruutensa kapinassa hänen tyttärensä Giovanna tajuaa isän pystyttämien raja-aitojen keinotekoisuuden. Tytär uhmaa isän järjestystä vetämällä ylhäisen alas ja alhaisen ylös, tekemällä itsestään vastakkaisten elementtien rajun sekoituksen, ruman ja kauniin, uuden ja vanhan, hienon ja karkean sulatusuunin irvaillen isänsä nousukasmaisille pyrkimyksille.
Lilalle ja Elenalle romaanilla Pikku naisia on suuri merkitys. Mitkä (muut) kirjallisuuden hahmot kiehtoivat teitä nuoruudessanne ja vaikuttivat teihin syvimmin? Stefanie Hetze, kirjakauppa Dante Connection, Berliini, Saksa
Vastatakseni joutuisin tekemään pitkän ja todennäköisesti ikävystyttävän luettelon. Sanokaamme, että nuorena ahmin romaaneja, joissa naispuoliset henkilöhahmot elivät onnetonta elämää julmassa ja epäoikeudenmukaisessa maailmassa, tekivät aviorikoksia ja muita kiellettyjä asioita, näkivät kummituksia. Kaksitoistavuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi etsin kiihkeästi kirjoja, joissa nainen näkyi jo kirjan nimessä: Moll Flanders, Kotiopettajattaren romaani, Tessin tarina, Nuoren naisen kohtalo, Rouva Bovary, Anna Karenina. Mutta kirja, jota olen lukenut pakonomaisesti yhä uudelleen, on Emily Brontën Humiseva harju. Se on vielä nykyäänkin loistava kirja taidossaan kertoa rakkaudesta sekoittaen saumattomasti kauniita ja kaikkein alhaisimpia tunteita. Catherine on henkilöhahmo, johon on pakko aina silloin tällöin palata. Häntä tarvitaan pitämään loitolla vaara, että kirjoittaessa luo liian imeliä naishahmoja.
Samastutteko johonkuhun päähenkilöistä Napoli-sarjassa tai tässä uudessa romaanissa? Monica Lindkvist, kirjakauppa Akademibokhandeln, Ruotsi
Vastaukseni on tyypillinen: kaikissa henkilöhahmoissa, myös miehissä, on jotakin minusta. Mikä on sitä paitsi väistämätöntäkin. Toisten ulkoisista ominaisuuksista tiedämme melko paljon, mutta ainoa sisäinen maailma, jonka oikeasti tunnemme, on meidän omamme. On siis verrattain helppoa oppia näkemään ja poimimaan jollekulle ominainen ele, virnistys, kävelytyyli, puhetapa tai katse. Sen sijaan on mahdotonta mennä toisen ihmisen pään sisään: siinä tulee helposti tehneeksi oppikirjamaisen latteita psykologisia yleistyksiä. Meillä on vain oma päämme, josta voimme ammentaa sen verran totuutta, että pystymme puhaltamaan elämää kuvitteellisiin henkilöihin, ja se on erittäin työlästä. Toisen ihmisen sisäisen maailman kuvaaminen on aina uuvuttavan itsetutkiskelun ja sitä tukevan mielikuvituksen epätyydyttävä kirjallinen tulos (liian yksiulotteinen, liian yllätyksetön, liian johdonmukainen). Mutta pyysitte minua mainitsemaan henkilöhahmon, johon samastun, ja koska olen päättänyt antaa mahdollisimman tyhjentäviä vastauksia, voin kertoa, että tällä hetkellä pidän tietyistä Vittoria-tädin piirteistä Aikuisten valheellisessa elämässä. Hän ei ole minä, mutta olen tyytyväinen, että loin hänet.
Haluaisin tietää, onko lauseessa, jonka Andrea sanoo Aikuisten valheellisessa elämässä ja joka niin järkyttää Giovannaa, kaikuja siitä mitä Emma Bovary ajatteli tyttärestään (C’est une chose étrange comme cette enfant est laide! Miten kummassa tuo lapsi voikin olla noin ruma!). Frantumaglia-teoksessanne mainitsitte halun istuttaa vastaavan lauseen omaan tekstiinne ja tarkastella sitä ymmärtääksenne, voisiko nainen sanoa niin. Margarida Periquito, kääntäjä, kustantamo Relógio d’Água, Portugali
Kyllä, mutta kyse ei ole vain kirjallisesta yhtäläisyydestä. Lapsena epäilin pitkän aikaa, että tuo lause saattoi koskea minua. Ajattelin: eikö olisikin kauheaa, jos vanhempani oudoksuisivat paitsi ulkonäköäni myös tiettyjä luonteenpiirteitäni? Giovanna on ainakin jossain määrin syntynyt siitä levottomuudesta, jota lause omaan ahdistukseeni yhdistettynä minussa herätti. Mutta voisiko sen kuvitella äidin suuhun, vaikka niinkin kevytmielisen äidin kuin Emman, ei, sitä kysymystä en ole pystynyt ratkaisemaan. Romaanissani isä sanoo nuo kohtalokkaat sanat, mutta Giovannan äiti ei kuitenkaan kiistä niitä, ei väitä miehelleen vastaan.
Kaikissa kirjoissanne, myös Aikuisten valheellisessa elämässä, Napoli on kuin yksi henkilöhahmoista. Mitä kaupunki teille edustaa, sen maisemat, asukkaat, kieli? Kielestä puheen ollen: oletteko koskaan ajatellut tehdä kuten Andrea Camilleri, jonka romaanit sijoittuvat Sisiliaan, ja luoda erityisen kielen, joka yhdistäisi kirjallisen italian ja Napolin murteen? Anna Jampolskaja, kääntäjä, kustantamo Corpus, Venäjä
Napoli on monisyinen kaupunki, jota ei voi ahtaa mihinkään kirjalliseen tai sosiologiseen muottiin. Tunnen sen omaksi ja esivanhempieni kaupungiksi. Se on tarjonnut minulle ehtymättömän lähteen omia ja toisten kokemuksia ja heidän ääniään, jotka ovat jääneet pysyvästi mieleeni. Nimenomaan ääniä. Napolia on mahdotonta kuvitella ilman sen murteellista äänimaisemaa. Murre lävistää kaikki sosiaaliset kerrostumat. Olen tuntenut varakkaita ja sivistyneitä ihmisiä, jotka hallitsivat monia eri kieliä mutta jotka silti käyttivät kaikissa tilanteissa Napolin murretta sekä sen kansanomaisemmissa muodoissa että hienovaraisemmissa kirjallisissa vivahteissa. Minulla taas ei ole koskaan ollut murteeseen hyvää suhdetta, ei sen kovempiin eikä pehmeämpiinkään sävyihin. Syyt siihen ovat moninaiset, mainitsen tässä vain yhden, joka kuitenkin sisältää kaikki muutkin. Mutta ensin minun pitää kertoa eräästä vanhasta epämiellyttävästä kokemuksesta. Koulutyttönä, kun minun täytyi kääntää latinasta tai kreikasta italiaksi, tai vaikkapa muuntaa satakunta 1500-luvun italialla kirjoitettua säettä nykykielelle, ja kiire oli kova, läksyjä oli paljon eikä iltapäivä riittänyt, paine kävi joskus niin raskaaksi, että mielsin kielen kuin äänten vuolaana virtana, joka vyöryi uuvuttavana jylinänä aikakausien läpi ja sekoittui päässäni eräänlaiseksi teatteriksi, jossa kuolleet ja elävät puhuivat yhtä aikaa. Tämä hallusinaatio meni ohi, mutta ei Napolin murteen kohdalla. Siinä se on pysynyt, ja se menee vielä pidemmälle kuin tuo nuoruudenmuisto. Napolin murre on minusta äänteellisesti niin voimakasta ja tunnelataukseltaan niin väkevää, että en halua tehdä sille vääryyttä sulkemalla sen johonkin kielelliseen muotoon kuin tiikerin häkkiin. Kirjoittaessani tarkkailen sitä, pidän sen loitolla, käytän sitä varovasti. Enkä silloinkaan koskaan sen humoristisessa, sentimentaalisessa tai hyväntahtoisessa sävyssä. Nostan mieluummin esiin sen aggressiivisen ja sarkastisen puolen, jonka kertomusteni naiset kokevat uhkaavana.
Miten paljon uskotte ystävyyksien muuttavan elämäämme? Ioana Zenaida Rotariu, kirjakauppa Şt. O. Iosif, Braşov, Romania
Ystävä ei muuta meitä, mutta hänen muuttumisensa myötäilee hienovaraisesti omaa muuttumistamme samalla kun yritämme koko ajan sopeutua toistemme tilanteeseen.
Napoli-sarjan neljännessä osassa viittaatte väkivallan yleismaailmallisuuteen ja mainitsette arabimaailmaa ja islamilaista kulttuuria koskevia seikkoja: esimerkiksi Deden aviomies on Iranista ja hänen poikansa nimi on Hamid. Voimmeko siis odottaa Elena Ferrantelta romaania, joka keskittyy ajankohtaiseen konfliktiin islamin ja länsimaailman välillä ja käsittelee poliittisia teemoja, kuten rasismi, terrorismi, maahanmuutto ja islamofobia?
Mainitsette lyhyesti erään nykyhistorian järkyttävimmistä kokemuksista: 11. syyskuuta 2001. Näettekö siinä kenties konkreettisen esimerkin ”ääriviivojen hälvenemisestä”? Onko kaksoistornien romahduksella olemassa yhteys maanjäristykseen, joka iski Napoliin ja pelotti Lilaa niin, että hän näki ihmisten ”ääriviivojen hälvenevän”? Onko ilmaisu siis väkivaltaisen muutoksen vertauskuva? Muauia Al-abdulmagid, kääntäjä, kustantamo Dar Al-Adab, Libanon
Palaan mielelläni ääriviivojen hälvenemisen käsitteeseen. Kyllä, se liittyy väkivaltaan siinä mielessä, että se kuvaa hallitsematonta voimaa, joka rikkoo ihmisten ja esineiden rajat. Keinotekoiset ääriviivat, joihin meidät on suljettu ja joihin me toiset suljemme, muuttuvat yhtäkkiä petollisen hauraiksi, jolloin Lila näkee silmiensä edessä kauhistuttavan tuhon ja itsetuhon. Ja vaikka ilmaisu kerronnan kuluessa muuttaa hiukan merkitystään – siitä tulee muun muassa kasvun ja totuuden paljastumisen vertauskuva – siihen liittyy aina ajatus rikkoutumisesta, repeytymisestä, räjähtämisestä. Meidän tavallinen elämämme on täynnä tapahtumia, jotka räjähtävät kuin pommi, väkivaltaa ei pääse pakoon edes retorisissa kuvissa. Olen kirjoittanut siitä aika paljon, ja tullakseni ensimmäiseen kysymykseenne vastaan, että tällä hetkellä vaikuttaa epätodennäköiseltä, että kirjoittaisin terrorismista, rasismista tai islamofobiasta: Napoli-sarjan loppu pyrki vain tuomaan esiin sen, miten paljon Elenan näkökenttä oli laajentunut hänen tyttäriensä, miehensä ja lastenlastensa kautta, joiden elämä ei rajoittunut yhteen kaupunginosaan vaan piirtyi koko maailman laajaa ja vaarallista taustaa vasten. Sen sijaan aion edelleen aina ja joka tilanteessa puhua siitä, kuinka kammoan väkivaltaa ennen muuta kaikkein heikoimpia kohtaan, mutta myös heikkojen väkivaltaa toisia heikkoja kohtaan, ja jopa väkivaltaa jota puolustellaan sillä, ettei minkäänlaista sortoa tule hyväksyä. Ihminen on julma eläin, joka on yrittänyt kesyttää itseään uskonnoilla, kauhistuttavan historiansa oppiläksyillä, filosofialla, tieteellä, kirjallisuudella, hyvyyden ja kauneuden heikolla yhteydellä, konfliktien ratkaisemisella perimiehisin keinoin aina kaksintaistelusta sotaan. Mutta tähän mennessä tuloksena on ollut vain epämääräistä tekopyhyyttä: esimerkiksi sodassa ovat rangaistavia tietyt sotarikoksiksi määritellyt teot, ikään kuin sota ei jo itsessään olisi vakava rikos; ihmisoikeuksista, jotka pitäisi vakiinnuttaa rauhanomaisella tavalla, käydään jatkuvaa taistelua, niitä rikotaan ja loukataan koko ajan; valtiolla on yksinoikeus väkivallan käyttöön, mutta ensinnäkin totuus on aivan muuta ja toiseksi on ilmiselvää, että sitä oikeutta käytetään väärin: suuri osa ihmiskunnasta joutuu pelkäämään ennen muuta valtiollista väkivaltaa, jopa maissa, joissa on vahvat demokraattiset perinteet. Meille naisillekaan väkivallan käyttö ei ole vierasta, sen haluan painokkaasti sanoa. Mutta olemme aina olleet alttiina miesten väkivallalle ja heidän tapansa harjoittaa sitä on sulkenut meidät sen ulkopuolelle, niin että ehkä nykypäivänä vain me naiset pystymme löytämään rauhanomaisen keinon saada väkivalta loppumaan. Ellemme sitten sekoita vapautumista ja miesten ehdoilla osallistumista ja päädy tässäkin asiassa antamaan periksi miehiselle aggressiolle ja tuhovimmalle hyväksyen sen tietäväiset argumentit ja ahdasmieliset säännöt.
Uskon, että tarinoistanne huokuva totuus on yleisavain, joka saa monissa erilaisissa kulttuureissa ja maantieteellisissä paikoissa asuvien lukijoiden sydämen sykkimään (tiedämme, että niitä voivat lukea niin Michelle Obama kuin kiinalainen toimitusjohtaja, niin Madonna kuin turkkilainen teinityttö), ja kysyisinkin, missä määrin tämä seikka vaikuttaa siihen, miten te suhtaudutte romaaneistanne kuvastuvaan todellisuuteen. Enza Campino, kirjakauppa Tuttilibri, Formia, Italia
Kirjoittaminen on minulle hyvin henkilökohtainen prosessi. Olen aina kirjoittanut itselleni, ja monet teksteistäni ovat jääneet pöytälaatikkoon. Mutta joka kerta kun olen päättänyt julkaista jonkin kertomuksen, olen toivonut, että se lähtisi mahdollisimman kauas minusta, matkustaisi pitkiä matkoja, puhuisi eri kieliä kuin se millä se on kirjoitettu, päätyisi ympäristöihin ja koteihin, joihin katseeni ei yllä, muuttaisi muotoaan kirjasta teatteriksi, elokuvaksi, televisiosarjaksi tai sarjakuvaksi. Olen aina ajatellut niin, eikä se asia ole muuttunut miksikään. Tekstini ovat hyvin ujoja niin kauan kuin vielä kirjoitan niitä, mutta sitten kun ne päättävät muuttua kirjoiksi, niistä tulee kunnianhimoisia ja rohkeita. Tarkoitan, että minä en ole yhtä kuin kirjani, eikä elämäni missään nimessä myötäile niiden elämää. Kirjani menevät minne ovat mennäkseen, mutta minä jatkan kirjoittamista omien mieltymysteni mukaan, miten ja milloin minulle sopii. Minun riippumattomuudellani ei ole mitään tekemistä teosteni itsenäisyyden kanssa sen jälkeen kun ne on julkaistu ja ne lähtevät maailmalle.
Monet romaanienne henkilöhahmot kamppailevat rakkauden ja ystävyyden välillä. Kumman te mieluummin ottaisitte rinnallenne, ystävän vai rakastajan? Lola Larumbe, kirjakauppa Librería Rafael Alberti, Madrid, Espanja
Minulle kaikkein mieluisin on rakastaja, joka kykenee suureen ystävyyteen. Nuorena on vaikea ymmärtää, että nämä kaksi asiaa voisi yhdistää, mutta hyvällä onnella se on mahdollista. Olen aina pitänyt sellaisista vanhojen rakkauskirjeiden puhuttelusanoista kuin ”ystäväni”. En ole myöskään koskaan ajatellut, että ritarikirjallisuudessa vuosisatoja käytetty nimitys ”sisar” olisi merkki hiipuneesta intohimosta, päinvastoin.
Kuinka Lila ja Lenù syntyivät? Miksi halusitte kertoa juuri heidän tarinansa? Onko jotakin, mitä haluaisitte lukijoidenne tietävän teistä? Millä tavalla elämä Napolissa eroaa vaikkapa asumisesta Roomassa? Mikä Napolista tekee niin erityisen? Johanna Vartiainen ja Linda Korhonen, Suomalainen kirjakauppa, Suomi
Lenù ja Lila ovat aaveita, kuten kaikki ne jotka asustavat teksteissä. Alussa ne ilmestyvät lyhyesti muistuttaen hiukan ihmisiä, joita emme ole nähneet pitkään aikaan tai jotka ovat jo kuolleet. Tartumme niihin muutamilla lauseilla, vangitsemme ne muistivihkoon, jonka myöhemmin luemme. Jos lauseissa on voimaa, aaveet ilmestyvät uudelleen ja tavoitamme ne uusilla sanoilla. Ja siitä se lähtee: mitä vahvemmaksi sanojen ketju muodostuu, sitä useammat heiveröiset hahmot muuttuvat lihaksi ja vereksi, piirtyvät yhä selvemmin ja tuovat mukanaan taloja, katuja, maisemia, Napolia ja juonen, jossa kaikki liikkuu, jossa on lämpöä ja jota kirjoittaessaan tuntee ainoana pystyvänsä antamaan noille epämääräisille olennoille henkilöllisyyden ja jopa uskottavan elämän. Mutta aina ei käy yhtä hyvin, päinvastoin, usein käy huonosti. Hahmot lähtevät kehittymään väärään suuntaan, ne ovat liian häilyviä, sanat tuntuvat epäaidoilta tai värittömiltä, kaupunki on pelkkä nimi, niin että jos joku kysyy, mitä eroa sillä on vaikkapa Roomaan, kysymykseen ei osaa vastata, ja kaikkein vähiten vastaus löytyy omista lauseista, jotka ovat enemmän tai vähemmän hengettömiä.
Monet romaanienne henkilöhahmot lähtevät synnyinkaupungistaan heti aikuistuttuaan. Missä määrin muuttaminen pois Napolista vaikuttaa ihmisen kehitykseen? Ieva Mazeikaite, kääntäjä, kustantamo Alma Littera, Liettua
Pois lähteminen on tärkeää, mutta ei ratkaisevaa. Lenù muuttaa pois, Lila ei lähde koskaan Napolista, mutta molemmat tytöt kehittyvät ja molempien elämässä tapahtuu paljon. Kuten jo aiemmin mainitsin, tunnen olevani lähempänä Elenan valintoja. Muutoksia ei ole syytä pelätä, kaikkea erilaista ei pidä säikähtää. Mutta ei jääminenkään väärin ole, tärkeää on, ettei se köyhdytä omaa minää. Pidän ihmisistä, joilla on taito heittäytyä uhkarohkeisiin seikkailuihin vain menemällä kotikatunsa toiseen päähän. Lilan kuvittelen juuri sellaiseksi.
Miksi palaatte yhä uudelleen tuskalliseen menneisyyteen? Onko kirjoittaminen teille ennen muuta jonkinlaista itseterapiaa?
Mitä mieltä olette kirjallisuudesta, jota Italian kouluissa opetetaan? Kuvastaako se teistä nykymaailmaa? Mitä arvoja se edustaa? Ja oletteko niistä arvoista samaa mieltä? Ivo Yonkov, kääntäjä, ja Dessi Dimitrova, kirjakauppias, kustantamo ja kirjakauppa Colibri, Bulgaria
Ei, en ole koskaan pitänyt kirjoittamista minkäänlaisena terapiana. Kirjoittaminen on minulle aivan muuta: se on veitsen vääntämistä haavassa, mikä voi olla hyvin kivuliasta. Kirjoitan niin kuin ihmiset, jotka pakon edessä nousevat lentokoneeseen peläten, etteivät selviydy koettelemuksesta, jännittävät kuollakseen koko lennon ajan ja ovat maan pinnalle laskeutuessaan ikionnellisia ja lopen uupuneita. Nykyajan kouluopetuksesta en tiedä paljonkaan. Se koulu, jota minä kävin, muutti lukukokemukset, joita olen aikuisena pitänyt suurenmoisina, tylsääkin tylsemmiksi tehtäviksi, joista annettiin arvosana. Kirjallisuutta opetettiin tavalla, joka esti mielikuvituksen lennon ja samastumisen ilon. Jos lauseesta vie sen voiman takertumalla johonkin adjektiiviin tai kielikuvaan, lopputuloksena ei ole muuta kuin latteita sanayhdistelmiä – ja nuoria, joista parhaassakin tapauksessa tulee vain taitavia tyhjänpuhujia.
Uuden monivaiheisen romaaninne alkupuolella on peruuttamaton lause, joka sanotaan nuoren Giovannan ollessa erityisen herkässä ikävaiheessa – mietin, onko jotakin, mikä herättää teissä halun palata taaksepäin ja puhua nuorelle minällenne (tai onko ehkä jotakin, mitä haluaisitte teini-ikäisen minänne salaa kuulleen). Siis jotakin mikä olisi voinut muuttaa elämänne kulun, jotakin mikä olisi antanut teille luottamusta ja rohkeutta tehdä varhemmin tiettyjä asioita tai auttanut teitä välttämään tekoja, joita nykyään kadutte? Fleur Sinclair, kirjakauppa Seven Oaks Bookshop, Sevenoaks, Iso-Britannia
Eletty elämä on ollutta ja mennyttä. Puhumattakaan nuoruusiästä: minulle se oli pysähtynyt, lohduton ajanjakso. Aikuisena olen aina varonut sanomasta nuorelle, niin onnelliselta kuin tämä on saattanutkin vaikuttaa: sinulla on kaikki hyvin. Olen sitä mieltä, että mitä pikemmin nuoruus päättyy, sitä parempi. Mutta siitä kirjoittaminen on erittäin mielenkiintoista. Epäilen, että palanen nuoruutta nostaa päätään kaikissa romaaneissani, mitä tahansa ne käsittelevätkin, juuri siksi, että se on elämänvaihe, johon kuuluu ukkosia ja salamoita, myrskyjä ja haaksirikkoja. Sitä on osittain lapsi ja osittain aikuinen, oma ruumis ei tiedä, kuinka siirtyä yhdestä muodosta toiseen, ja epävarmuutta kestää ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kielestäkään ei löydy sopivaa tyyliä, välillä puhuu kuin pikkutyttö, välillä kuin aikuinen nainen, ja kummassakin tapauksessa tuntee häpeää. Tosielämässä menneisyys ei muutu. Mutta kirjoittaessa nuoruusikä on loputtoman muutoksen aikaa. Kertomuksessa jokainen sirpale voi löytää paikkansa ja nousta merkitykselliseksi. Kirjoittaessa tuo aikuisuuden kynnykseltä nähtynä seisahtunut, tukahduttava ajanjakso lähtee liikkeelle, synnyttää koko ajan uutta ja pääsee oikeuksiinsa.
Ensinnäkin haluaisin sanoa, että Napoli-sarja oli minulle upea lukuelämys. Kirjakauppiaana olen suositellut sarjaa kaikille, mutta sitä ovat lukeneet lähinnä naiset, sillä romaanit on alusta lähtien leimattu ”naisten kirjoiksi”. Näkökulma niissä on naisen, mutta se ei tarkoita, että ne olisi suunnattu vain naisille, päinvastoin. Miksi miehet eivät mielestänne kiinnostu kirjoista, joissa maailmaa katsotaan naisen silmin? Elämä, historia ja kaikki, mitä ympärillämme tapahtuu, oli niin pitkään vain miesten kertomaa. Kiitän teitä siitä, että olette tehnyt naisten todellisuuden rikkaammaksi ja moniäänisemmäksi. Fe Fernández Villaret, kirjakauppa L’Espolsada Llibres, Corró d’Avall, Barcelona, Katalonia
Mitäpä tuohon voisi sanoa? Kaikkein sivistyneimmätkään miehet eivät usein edes yritä lukea meidän kirjoittamiamme kirjoja. He pitävät niitä, kuten sanoitte, ”naisten kirjoina”, millä he ikään kuin suojelevat miehisyyttään kaikenlaiselta rappiolta ja ennen muuta kieltävät meiltä yleispätevyyden, jonka he omivat itselleen. He kirjoittavat kirjoja miehille ja naisille, kun me taas osaamme kirjoittaa kirjoja vain naisille. Se on yksi monista tavoista, joilla miehet yhä pitävät meitä alempiarvoisina olentoina. Ja välillä tuntuu, että me naiset pönkitämme tuota käsitystä; ei paljon puutu, ettemme huudahda kuin Euripideen Ifigeneia: ”Yhden miehen henki vastaa monta Kreikan naista nyt”. Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että miehellä on kaikenlaisia ihmeellisiä ominaisuuksia, kuten se, että hän pystyy syleilemään koko maailmaa. Kun mies saa aikaan suuria, pienempiä tai pikkuruisia töitä, hän kokee puhuttelevansa luontevasti kaikkia maapallon ihmisiä, marsilaisia ja venuslaisia ja olevansa valmis mahdolliseen ja mahdottomaan. Me naiset taas emme heidän mielestään pysty samaan. Miesten älykkyys ja lahjakkuus ovat avuja. Naisten älykkyys ja lahjakkuus ovat puutteita. Yhden esimerkin mainitakseni: jopa loistava Baudelaire, jota toki saamme kiittää paljosta, kirjoitti, että naisen kauneus kestää kauemmin, jos siihen ei liity älykkyyttä, ja väitti omalla provokatiivisella tyylillään, että älykkääseen naiseen rakastuva mies on pederasti. Asiat tietenkin muuttuvat, mutta hyvin hitaasti, etenkin syvemmällä tasolla. Jos sanon ääneen, että suuri maailmankirjallisuus ei ole yleismaailmallista, vaan ainoastaan suurta miesten kirjoittamaa maailmankirjallisuutta, minua katsotaan vielä nykyäänkin pitkään ja pidetään vähän tökerönä. Mutta se on totuus.
Kirjoissanne nostatte esiin erään tärkeän kysymyksen: naisen vapautumisen ammatillisen uran kautta. Miten näette koronaepidemian vaikutuksen naisen asemaan? Luuletteko sen pahentavan taloudellista epätasa-arvoa ja merkitsevän askelia taaksepäin emansipaation tiellä? Pidättekö tätä mielenkiintoisena aiheena kirjailijalle? Malgorzata Zawieska, kirjakauppa Korekty, Varsova, Puola
Olen yhä peloissani ja hämmennyksissäni siitä, kuinka helposti, ja vain muutamien viikkojen aikana, maapallon kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten elämä on entisestäänkin huonontunut. En ole erityisen kiinnostunut itse pandemiasta. Mutta järjestelmän hauraus pelottaa minua niin suunnattomasti, etten oikein edes osaa pukea sitä sanoiksi. Kaikki tuntuu äkkiä kääntyneen ylösalaisin. Tärkeimmäksi arvoksi on ällistyttävän nopeasti noussut tottelevaisuus. Ja naiset ovat saaneet tavallista enemmän määräyksiä, koska heidän odotetaan, kuten aina, panevan tarpeensa syrjään ja huolehtimaan perheen jokapäiväisestä selviytymisestä: ravinnosta, tilanteen valvomisesta, lähimpiensä ja itsensä eristämisestä tuntien samalla syyllisyyttä kaikesta, ikään kuin naiset olisivat tähän asti vaatineet liikaa. Näyttää väistämättömältä, että tässä tilanteessa otetaan askel taaksepäin ja keskitytään ensisijaisiin tarpeisiin: ruokaan, veteen, kattoon pään päällä, lääkkeisiin. Kyllä, mielestäni ennemmin kuin pandemian leviämisestä pitäisi kertoa siitä, miten pelon leviäminen muuttaa meitä ja saa meidät unohtamaan korkeammat pyrkimykset ja hienosyisemmät kunnianhimot, toisin sanoen kaiken sen ”tekemisen”, joka on käynnissä silloin, kun taloudellinen ja sosiokulttuurinen järjestelmä on näennäisesti vahva. Mutta kuten sanoin, minun täytyy vielä miettiä tätä asiaa. Juuri nyt ongelmana on, miten pitää naiskysymys keskeisenä. On tärkeää, että sitä ei koeta vähemmän polttavana kuin esimerkiksi afroamerikkalaisten asemaa Yhdysvalloissa tai muuttoliikettä sodan ja köyhyyden runtelemista maista.
Napoli on erittäin kiehtova kaupunki, jossa olen käynyt kahdesti. Napoli-sarjan neljä romaania ja omat kokemukseni sekoittuvat joskus keskenään aivan kuten kirjojenne monet henkilöt. Missä määrin eri henkilöhahmojen käyttö on ollut tärkeää Napolin muotokuvan maalaamisessa? Ja onko joku sivuhenkilö, jota lähellä tunnette olevanne? Tim van den Hoed, kirjakauppa De Utrechtse Boekenbar, Utrecht, Alankomaat
Olette oikeassa siinä, että katseemme on omamme, mutta samalla siihen sekoittuu paljon muita näkökulmia, joihin peilautuvat romaanit ja lukuisat muut seikat. Niin käy kaikille, ja luonnollisesti myös kirjailijalle, joka tarjoaa lukijalle oman perspektiivinsä, ainutlaatuisen, mutta ei suinkaan erityisen. Siihen vaikuttavat omat esivanhemmat, maantiede, historia, filosofia, tiede, luetut kirjat, opitut suulliset ja kirjalliset kerrontatekniikat, lukemattomat kliseet ja ennen muuta jatkuvat törmäykset muiden kanssa, se miten on olettanut ja kuvitellut ihmisten tuntevan ja ajattelevan, sekä kaikki se, mitä ei voi sanoa mutta mille pitää siitä huolimatta yrittää löytää sanat, jos siitä on päättänyt kertoa. Kun kuvaa Napolia – tai yhtä hyvin jotakin pienempää ja yksinkertaisempaa kuin Napoli – kaikki lähtee liikkeelle kirjailijan olematta siitä edes tietoinen. Se on jatkuvaa sekoittamista, lisäämistä ja jopa tuhoamista, ja siitä rakentuu fiktiivinen maailma, josta onnistuessaan tulee todempi kuin oikea – kyse on totuudesta, joka on ollut koko ajan silmiemme edessä, mutta jota emme ole koskaan nähneet. Päästäänkö tähän päämäärään, sitä ei kirjailija kuitenkaan voi koskaan tietää. Edes menestys ei takaa sitä, sillä kun kirja on valmis, tekijästä tulee vähäpätöisempi kuin teoksen taustahahmot. Kirjailijana koen suoraan sanottuna olevani hiukan kuin Solaran veljesten äiti. Hän pitää koko korttelia otteessaan punaisen muistikirjansa avulla, mutta hän on vain mitätön pieni rouva, joka näyttäytyy lyhyesti valittaen kuumuutta ja leyhyttäen kasvojaan viuhkalla.
Mitä teille tulee mieleen, kun kuulette sanan ”naiskirjallisuus”? Kirjakauppa Readings Victoria, Australia
Voidakseni vastata kysymykseenne kunnolla joudun lähestymään aihetta vähän eri puolilta. Termissä ”naiskirjallisuus” ei ole mitään pahaa, mutta sen käyttämisessä pitää olla varovainen. Koska on olemassa kokemusmaailma, joka on ehdottomasti naisen, sen jokaisella suullisella tai kirjallisella ilmentymällä pitäisi olla yksiselitteinen naisellinen sinetti. Mutta valitettavasti näin ei ole. Käsitteistö, jota me naiset käytämme itsemme ilmaisemiseksi, ei oikeastaan ole meidän omamme, vaan miehisen historiallisen dominanssin tuote, ja tämä koskee ennen muuta kielioppia, syntaksia, yksittäisiä sanoja, jopa itse nais-etuliitettä kaikissa konnotaatioissaan. Kaunokirjallisuus ei luonnollisesti ole tästä mikään poikkeus. Siksi naisten kirjoittama kirjallisuus ei voi muuta kuin lähteä vaivalla ottamaan askelia ulos miehisestä perinteestä, silloinkin kun se ilmaisee itseään voimallisesti, silloinkin kun se etsii omia erityisiä juuriaan, silloinkin kun se ottaa sukupuolten sekoittumisen haltuunsa ja kieltäytyy sulkemasta sitä seksuaalisen halun valmiisiin kehyksiin. Tarkoittaako tämä, että me olemme vankeja, että kohtalomme on peittyä sen saman kielen alle, jolla yritämme itsestämme kertoa? Ei. Mutta on välttämätöntä tajuta, että näissä olosuhteissa kirjoittaminen etenee yrityksen ja erehdyksen kautta. Meidän täytyy jatkuvasti lähteä siitä, että edistysaskelista huolimatta emme ole vieläkään aidosti näkyviä ja kuuluvia, että emme ole vieläkään todella ymmärrettäviä ja että meidän pitää myllätä kokemuksemme tuhanteen kertaan kuin sekoittaisimme salaattia, keksiä ihmisille ja asioille yllättäviä ääniä. On löydettävä salaperäinen tie (tai tiet), joka lähtee halkeamasta, valmiiden muotojen välitilasta, ja johtaa kerrontaan, joka on ennalta arvaamatonta meille kirjoittajillekin.
Olette tähän mennessä aina käyttänyt aikuista kertojaminää (Leda, Olga, Delia) tai antanut päähenkilön kasvaa (Elena) ja palata kertoessaan ajassa taaksepäin; miksi Giovannan kohdalla vaihdoitte tyyliä? Ivana Dobrakovová, kääntäjä, kustantamo Inaque, Slovakia
En ole mielestäni vaihtanut tyyliä. Mutta jotakin erilaista romaanissa on. Olen jättänyt määrittelemättä henkilön, joka Giovannasta kirjoittaa. Pyydän teitä, hyvä Ivana, lukemaan uudestaan prologin, jossa viitataan ”takkuiseen vyyhteen, josta edes tämän kirjoittaja ei pysty sanomaan, löytyykö siitä kertomuksen punaista lankaa vai onko se vain epämääräistä tuskaa, johon ei ole olemassa vapautusta”. Pitäkää erityisesti mielessä sanat ”tämän kirjoittaja”. Se on minulle tärkeä kohta. Kertojani ovat aina kaukana kertomistaan asioista. Kun he alkavat kirjoittaa, he tuntevat olevansa tyystin erilaisia kuin tarinassa, ja voidakseen puhua itsestään heidän on palattava mahdollisimman lähelle entistä minäänsä. Myös Giovannan tapauksessa kertoja on ajallisesti etäällä kertomistaan asioista, ja hänellä on välillä vaikeuksia kirjoittaa niistä. Mutta uusin kirjani todella hiukan poikkeaa aiemmista siinä, että ”tämän kirjoittaja” ei välttämättä ole Giovanna.
Miten työskentelette? Teettekö paljon korjauksia, ja jos teette, niin minkätyyppisiä? Katsotteko olevanne hyvä omien tekstienne kustannustoimittaja? Vaihdatteko usein sanoja tai tyyliä? Ann Goldstein, kääntäjä, USA
Minulle on keskeistä aloittaa tyhjästä ja saada aikaan tiivis, kaoottinen luonnostelma. Luonnosteluvaihe on uuvuttavaa työtä. Vie paljon voimia saada aikaan teksti, jossa on alku, loppu ja elämää pursuava sisältö. Se on vähän kuin lähestyisi hitaasti elävää olentoa, jolla ei ole selkeää muotoa. Saatan kirjoittaa yhteen menoon, joskus jopa lukematta mitä olen kirjoittanut, mutta se on harvinaista. Useammin saan päivässä aikaan vain muutamia rivejä, joita muokkaan loputtomiin. Voi käydä niin, että tietyssä vaiheessa menetän mielenkiintoni ja keskeytän koko työn. Mutta ei tässä enempää senkaltaisesta ikävästä tilanteesta. Sen sijaan haluan sanoa, hyvä Ann, että vasta kun tämä työläs hahmotelma on saatu valmiiksi, alan nauttia kirjoittamisesta. Silloin aloitan uudestaan alusta. Poistan kokonaisia kappaleita, korjaan tekstiä valtavasti, muutan henkilöiden tekemisiä tai jopa luonnetta, lisään osia, joita minulle tulee mieleen nyt kun raakaversio on olemassa ja jotka tuntuvat välttämättömiltä, kehitän edelleen kohtauksia, joihin olen vain viitannut, siirrän tapahtumien paikkaa, palautan hylkäämiäni sivuja, pitempiä luonnoksia, jotka eivät ehkä olleet erityisen tyylikkäitä, mutta välittömämpiä. Tämän työn teen yksin näyttämättä sitä kenellekään. Sitten myöhemmässä vaiheessa tarvitsen tarkkasilmäisiä lukijoita, mutta he saavat keskittyä vain huolimattomuuksiini: kronologisiin virheisiin, toistoon, käsittämättömiin ilmaisuihin. Pelkään ehdotuksia, jotka pyrkivät normalisoimaan tekstiä: ei näin sanota, välimerkitys on puutteellista, tätä sanaa ei ole olemassa, tämä on epäsopiva ilmaisu, tämä ratkaisu on ikävä, näin se kuulostaisi kauniimmalta. Kauniimmalta? Pidän vaarallisena toimitustyötä, joka valvoo vakiintuneen esteettisen käytännön kunnioittamista. Yhtä vaarallista on, jos suositaan vallitsevan maun mukaisia poikkeavuuksia. Jos kustantaja sanoo: tekstissäsi on paljon hyvää, mutta meidän täytyy vielä työstää sitä, on parempi vetää käsikirjoitus takaisin. Tuo monikon ensimmäinen persoona saa hälytyskellot soimaan päässäni.
Oletko jo lukenut Elena Ferranten viimeisimmän Aikuisten valheellinen elämä - kirjan?
